Bloggareiden liian ruusuinen elämä(?)

Katarinan postaus palautti mieleeni aiheen, jota oon jonkun verran mietiskellyt. Miksi ihmeessä ihmisiä vituttaa se, että kaikissa blogeissa ei kerrota siitä, kun elämässä tulee vastoinkäymisiä? Olen nähnyt viime aikoina ihan yllättävän paljon rutinakommentteja siitä, kuinka lifestyle- ja tyylibloggarit antavat itsestään ja elämästään liian ruusuisen kuvan.

On huumorimielellä kirjoitettuja vitutusblogeja, mielipideblogeja, äärimmäisen suoria julkisia päiväkirjoja, sairauskertomuksia ja kaiken maailman laihdutus-/opiskelu-/elämänprojektiblogeja, joiden luonteeseen kuuluu myös huonojen puolien ja vastoinkäymisten purkaminen. Sitten meillä on tyyliblogeja, muotiblogeja, kauneusblogeja, sisustusblogeja, käsityöblogeja, lifestyleblogeja. Mikäs niiden tarkoitus olikaan? No ilman muuta juuri se, että bloggaaja kokoaa ensin mahdollisesti muutamankin tuhannen lukijan yleisön, jotta voi sitten purkaa mahdollisimman monelle suomalaiselle mahdollisimman julkisesti kaiken, mikä sattuu milloinkin tuntumaan pahalta.

Tai sitten ei. Meitä on toki moneen junaan, mutten usko, että joka ainoan iloisiin (tai näkökannasta riippuen materialistisiin tai pinnallisiin) asioihin keskittyvän blogin pitäjä haluaa huijata lukijoitaan ja osoittaa, että hei, minun elämäni on täydellistä. Jokainen normaalilla järjellä varustettu tietää, että elämässä tulee vastoinkäymisiä. Tavaran tai rahan määrä, ulkonäkö ja vaatetyyli - saati sitten näitä käsittelevä blogi - ei kerro mitään siitä, kuinka rankkaa tai helppoa yksilön elämä on. Mitäpä jos se blogi onkin pakopaikka niistä elämän ikävistä asioista ja velvollisuuksista, oli ne kuinka pieniä tai suuria tahansa? Sitä vartenhan harrastukset on. Paitsi näköjään bloggaaminen, jonka ainoa tarkoitus on herättää kateutta toisissa. Ellei sitten bloggaa oikeasti tärkeistä asioista ja syvälliseen tyyliin. Vähän niin kuin juorulehdetkään ei ole oikeita lehtiä, mutta Suomen Kuvalehti ja Helsingin Sanomat ovat. Että sanotaan ääneen kun jossakin on asiat huonosti. Ketäs se nyt kiinnostaa, jos jollakin menee hyvin.

Olkoon vähän kulunut syytös, mutta väkisinkin tulee mieleen tämä perinteinen selitys: suomalainen peruskateus. Onhan se nyt kerta kaikkiaan sietämätöntä, jos joku ei joskus "myönnä" koko maailmalle, että on tuli riita poikaystävän kanssa, hamsteri kuoli ja jouduinpas tässä muuten sairaslomalle kun katkoin jalkani. Että miten joku kehtaa väittää elävänsä täydellistä elämää? (Väittäminen = tiettyjen asioiden sanomatta jättäminen.)

Jälleen tullaan tähän: blogin sisällöstä tekee päätöksen vain bloggaaja itse. Jos ei miellytä, ei ole pakko lukea. Paljon hoettu argumentti, mutta ihan oikeasti totta. Toki jokainen saa ilmaista oman mielipiteensä. Asiallisesti. Käytöstapojen perusteita ja silleen. Mutta kuinka paljon toisten ihmisten henkilökohtaiset asiat meille ulkopuolisille sitten kuuluvat? Tasan niin paljon, kuin he itse haluavat itsestään tuoda julki.

Onhan se hämäävää. Voi olla, että selaat blogia kännykällä omassa sängyssä keskiyöllä. On pimeää ja hiljaista. Blogi ei päivity reaaliajassa, kommentit saatetaan julkaista vasta päivien päästä. Ei synny sujuvaa, luontevaa keskustelua. Oikeastaan tuntuu siltä, että olet sinä ja blogiteksti, jota luet. Ja koska blogiteksti tulee bloggaajalta, on bloggaajan teksti suunnattu sinulle. Melkoisen intiimi tunnelma. Luet kaikessa hiljaisuudessa toisen ihmisen päiväkirjaa. Siinä on helppo unohtaa, että sitä saattavat lukea sadat ja tuhannet muutkin omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Toisia meistä ei haittaa jakaa sille väkimäärälle tietoa siitä, miksi tänään on huono päivä. Toisia haittaa. Jos jollakin on hyvä selitys siihen, miten toisten halu pitää yksityisasiat ja vastoinkäymiset bloginsa ulkopuolella on pois joltakin blogin lukijalta, olen erittäin kiinnostunut kuulemaan sen.