Lanzarote: Nähtävyyksiä

Niputan muutaman nähtävyyden samaan postaukseen - ja sitten tän reissun kuvaspämmit alkaakin olla spämmätty. Tuliais-/ostospostauksen teen, jos ehdin lähiaikoina kuvata ostokset valoisaan aikaan (mitä ympäripyöreiden päivien viettäminen yliopistolla ei tietenkään edistä).

Heti reissun alkupuolella lähdettiin Timanfayan kansallispuistoon, joka on Lanzarotella paras paikka tulivuorien - tai kuunmaiseman näkemiseen, kuten sitä opaskirjoissa ja muissa vastaavissa kutsutaan. Omalla autolla pääsi Timanfayaan vain jonkun matkaa; autot pysäköitiin puistoon rakennetun ravintolan parkkipaikalle, josta lähti busseilla kiertoajeluita puistoon. Hyvä niin, koska tiet olivat kapeita ja rotkot syviä. Huono puoli oli, että päivä oli kirkas ja bussin ikkunoista kuvaaminen hankalaa. Onnistuneissakin kuvissa saattaa näkyä heijastuksia ikkunoista.

 

 

 

Ja muuten: tulivuoret on sitten kuumia. Timanfayan ravintolassa oli kraaterigrilli, jossa ruokien valmistamista pääsi seuraamaan ihan vierestä. Allekirjoittanut tietenkin ryntäsi innoissaan räpsimään kuvia grillistä, päätti polvistua shortsit jalassa saadakseen lähikuvan...tuloksena halkaisijaltaan muutaman sentin kokoinen ja saakelin kipeä palovamma polvessa. Jaa miksikö? Siinä grillin ympärillä oli metallilattia. Joka oli kuuma. Ja josta oli kyllä varoituskyltit ulkopuolella, mutta hätäisenä en tietenkään huomannut niitä. Seuraavien päivien aikana tuli sitten todettua ihan omakohtaisesti aloe veran viilentävä ja parantava teho. Kyllä se ihan oikeasti auttoi.

Lanzarotella ei voi olla törmäämättä César Manriquen nimeen, ellei vietä koko lomaansa uima-altaan reunalla ja kulje muutenkin täysin laput silmillä. Manrique oli taiteilija ja arkkitehti - herran voi sanoa käytännössä "suunnitelleen" koko saaren. Hänen ansiostaan saarella ei esimerkiksi ole pääkaupunki Arrecifea lukuun ottamatta kovinkaan korkeita rakennuksia. Hänen taidettaan näkee saarella siellä sun täällä, milloin monumenttien, milloin pienien taidegallerioiden tai -myymälöiden muodossa. Manriquen kotitalo on niin ikään nykyisin museo, jossa voi melko vapaasti kuljeskella, katsella ja valokuvatakin.

 

 

 

 

 

Ja olihan sillä ukolla ihan kiva kämppä. Uima-allas löytyi ja muutenkin vettä oli käytetty pienissä suihkulähteissä siellä täällä. Kasveja oli runsaasti. Siivoaminen siinä huushollissa on varmaan ollut tuskaa, kun kaikki isommat pinnat lattiasta kattoon olivat valkoisia. Myöhemmin lomalla käytiin katsastamassa Monumento al Campesino, joka sijaitsee saaren keskikohdassa ja on sekin Manriquen suunnittelema.

 

Lanzarotella on myös laavaluolia, joihin turisteja viedään kiertokävelyille. En suosittele huonojalkaisille ja -selkäisille enkä klaustrofobiasta kärsiville. Enkä pimeää pelkääville, syystä että luolissa on hämärää, minkä vuoksi onnistuneita kuviakaan ei ole. Monessa muussakin paikassa vielä käytiin, mutta julkaisemisen arvoiset kuvat lienee nyt julkaistu. Kuvavuodatuksen päätteeksi vielä yksi Playa Blancalla näpätty kuva kotiloiden sukukokouksesta rantakivellä. Reissuraportit päättyvät.