Paluu selkäsärkytehtaalle

Pitkästä aikaa sitä ehti lomallaan ihan oikeasti lomailla ja irrottautua kaikista arkisista velvollisuuksista ihan kunnolla. Edellisen kerran moinen ihme tapahtui joskus lukioaikana kauan ennen kirjoituksia - ja mulla on kuitenkin jo toinen yliopistovuosi menossa. Välissä on ehditty käydä burn outin ja hulluksi tulemisen partaalla, eli lomalle oli enemmän kuin tilausta.

Kaikki hyvä tosin loppuu aikanaan. Viimeiset lomapäivät meni sellaseen sekopäiseen tiedostamisen ja torjunnan jatkuvaan vaihteluun, kun juuri alkavaan periodiin ottamieni kurssien määrä (8) alkoi vähitellen iskostua tajuntaani ja psyyke ryntäsi heti perään kääntämään huomion ihan muihin juttuihin. Eilen se karu arki sitten viimeistään rävähti silmille, kun kävin hakemassa tenttikirjoja silmäiltäväksi. Oheisessa kuvassa olevat eepokset kattavat alle puolet tämän kevään luku-urakasta, vaikkakin tuota päällimmäistä tiiliskiveä ei (luojan kiitos) tarvitse lukea kokonaan - tosin ne väliin jätettävätkin osat korvataan sitten artikkeleita lukemalla.

Noista kirjoista voikin jo fiksumpi päätellä, minkä tyyppisellä alalla olen. Opiskelen Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa hallintotieteiden tutkinto-ohjelmassa ja erikoistumisalani (eli se oppiaine, jonka alalta teen joskus hamassa tulevaisuudessa graduni) on hallintotiede.

Ei siis sillä, ettenkö mä tykkäisi siitä, mitä opiskelen, vaikka noiden kirjojen määrää päivittelenkin. Yhteiskuntatieteissä sitä teoriaa vaan löytyy loputtomasti ja laajoja kokonaisuuksia pitää omaksua paljon ja mielellään vielä nopeasti. Jos ei nyt muuten niin siksi että Kela hengittää niskaan jatkuvasti. Muutenhan niiden noppien määrä ei oikeastaan kiinnosta ketään muuta kuin toivottavasti opiskelijaa itseään ja mahdollisesti opiskelijan sukulaisia, jotka eivät yliopistossa opiskelusta juuri muuta ymmärrä kuin että sukulaisensa saaminen sinne on helkkarin hyvä kehuskelun aihe ja siellä tehdään jossakin vaiheessa joku maaginen paperikasa nimeltä pro gradu.

Pointti oli siis siinä, että niin kiinnostava kuin hallintotieteen ala onkaan, sitä aina toisinaan miettii, että kuinka masokisti pitää ihmisen olla, kun opiskelee alaa, jossa palkitaan (opintotuilla, hyvillä arvosanoilla ja niillä pirun opintopisteillä) pikalukutaidosta ja yksityiskohtien ulkoa opettelusta ja annetaan alhaisia arvosanoja ja pahimmillaan jopa hylättyjä niille, jotka lukevat kirjallisuuden läpi ajatuksella, yrittäen muistaa ne oleelliset asiat nippelitiedon pänttäämisen sijaan. (Tästä ei liene kovin vaikeaa päätellä, kumpaan ryhmään itse kuulun.) Eli teet saatanasti töitä, ymmärrät asian ytimen ja sitten tentissä kysytään suunnilleen sivunumeroita, joilla kyseinen asia kirjassa esiteltiin.

Ei kovin palkitsevaa, mutta eihän tuon kirjakasan kanssa auta kuin lukea, jotta sen gradunkin joskus vuosien päästä saa väsättyä. Onneksi yliopistossa on sentään hyviä ja innostavia luennoitsijoita, siis sellaisia, joiden opetus on tehokasta ja vaikuttavaa ja joiden luennoilla on myös hauskaa. Ohessa esimerkki tämän aamun työhyvinvointiluennon sisällöstä: valituskuoro.