Tää oli taas niitä päiviä

Tiedättekö ne sellaset päivät, kun mikään ei yksinkertaisesti vaan suju? Joka asiassa tulee pientä vastoinkäymistä, joita ei voi edes laittaa kenenkään muun syyksi, kun kyse on omasta tyhmyydestä ja taitamattomuudesta. Tää oli taas juuri niitä päiviä.

Herätyskello soi klo 6:45. Herään pahimmassa mahdollisessa kohdassa unisykliä eli suoraan syvästä unesta. Sillä saatanan sekunnilla, kun saan tajuntani edes jollakin tasolla samaan hetken kroppani kanssa, tajuan, että joo, päivän ensimmäisen luennon pitäjä tosiaan muuten aloittaa luentonsa varttia myöhemmin kuin normaalisti, eli periaatteessa olisin voinut nukkua vielä sen 15 minuuttia ja ehkä herätä karvan verran miellyttävämmällä tavalla. Hieno oivallus heti aamutuimaan.

Seuraavan vartin aikana ehdin vetää jalkaani rikkinäiset farkut, etsiä pimeässä (puoliso nukkui vieressä) vaatekaapista kännykän valossa ehjiä farkkuja, hauduttaa teetä ajatuksissani liian kauan (ei uskois millaista tervaa teepussista saa liotettua) ja todeta myöhästyväni siitä bussista, johon oli tarkoitus ehtiä.

Päivän ensimmäisellä luennolla huomioni oli enemmän kännykän ruudussa kuin luennoitsijan kertomuksissa ja siinä sopivasti tuntia ennen luennon päättymistä mahani alkoi pitää sen luokan murinaa, että varmaan koko luentosali kuuli että jollakin siellä takapenkissä saattoi olla vähän nälkä. Ruokaa noutaessa sitten otin ensin tarjottimelle keittolautasen, sitten pienen lautasellisen salaattia ja lopulta vesilasin. Ilmeisesti mun motoriikkani on väsyneenä kaksivuotiaan tasolla, koskapa puolet vesilasillisestani kellahti sievästi porkkanakeiton sekaan. Ilmeisesti myös mun aivotoimintani kykenee huonon herätyksen jälkeen vain idioottimaisiin hätäratkaisuihin, koska päädyin kaataman paksuhkon keiton pinnalle lammikoituneen ylimääräisen veden tarjottimelle ja kuivaamaan sitä äkkiä valtavalla kasalla lautasliinoja. Opiskelijaravintolan kassatäti loi muhun erittäin pitkän ja kysyvän katseen.

Salilla sentään onnistuin olemaan pudottelematta painoja ja telomatta itseäni. Itse asiassa jopa yllätin itseni iloisesti, kun huomasin että pystysoutuun olisi voinut lisätä painoja jo ajat sitten. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, nyt lisättiin sitten kerralla enemmän. Salilla käynnin jälkeen olo oli teetä hakiessa sellainen, että vähän pidempään seisomista siinä kahvilan jonossa, niin multa olis lähtenyt taju (johtui väsymyksestä, ei ainakaan ensisijaisesti alhaisesta verensokerista). Parin tunnin luennolla nuokkumisen jälkeen katsahdin teemukiini, huomasin siellä olevan vielä jotakin - ja hörppäsin suuni täyteen kitkeröitynyttä, kylmää vihreää teetä, ennen kuin aivot ehtivät prosessoida kyseisen toiminnon järkevyyden. Nam.

Kotiin tullessa päätin sitten leipoa aamuksi sämpylöitä Karkkipäivä-blogista bongaamani reseptin mukaan. Muutaman kerran olen noita jo tehnyt ja kuvittelin osaavani ohjeen ulkoa, kunnes poikaystäväni tuli vilkaisemaan, mitä uunissa on ja totesi, että "mitäs näissä olikaan, sitä juustoraastetta ainakin..." - ja samalla hetkellä minä tietenkin tajuan, että jotain taisi unohtua. Ei sillä, kyllä niistä ihan syötäviä tuli ilman sitä juustoakin. Vähän mauttomia ehkä vaan.

Toivottavasti edes joku on nauranut tänään mun sekoilulle, koska mua itseäni ei ole naurattanut pätkääkään. Haukotuttanut vaan.