Kirjoitan paljon salitreenailusta, mutta kuten olen yrittänyt ainakin rivien välistä ilmaista, en ole huippukunnossa enkä asiantuntija. Itse asiassa mä olen tän liikunnan ilon suhteen vähän niin kuin myöhäisherännäinen ja sen vuoksi tässä kropassakin on "vähän" työstämistä, vaikken lihava tai ylipainoinen olekaan.
Vähän arvattavissahan tämä ehkä on, mutta jos joku syyllinen pitää löytää, se on koululiikunta. Jos vanhojentanssikurssia ei lasketa, viimeiset liikuntatunnit, joille menemistä en pelännyt tai muuten jännittänyt, olivat ehkä ala-asteen toisella tai kolmannella luokalla. En muista tarkkaan, mistä pelko on lähtenyt, mutta aina lukion loppuun asti inhosin koululiikuntaa. En niinkään välttämättä itse liikkumista, vaan sitä kontekstia, jossa se tapahtui. Käytännössä tein tunneilla hyvin vähän mitään, koska en yksinkertaisesti uskaltanut. Joukkuelajeissa olin vielä arempi kuin yksilösuorituksissa. Viimeisinä vuosina taisi olla enimmäkseen kyse siitä, että perfektionistina pelkäsin toisten arvostelua, jos teenkin jotain väärin. Tai sitten mä pelkäsin sitä itse aineen arvostelua. On hirveän helppoa välttää epäonnistumisen kokemuksia sillä, ettei edes yritä. Olen siis kirjaimellisesti juossut Cooperin testin alle 12 minuuttiin.
Surkuttelu sikseen. Koululiikunta on aine, jota ei minusta missään nimessä tulisi arvioida mitenkään, ei varsinkaan numeroin. Peruskoulun tai lukion jälkeen liikunta-alalle haluaville voi toki tehdä kuntotestit ja antaa pyynnöstä arviot, jos ne auttavat opiskelupaikan saamisessa, mutta onko keskiverrolle suomalaisnuorelle todella hyödyllistä tietää, että oma kunto on jonkun taulukon mukaan alempaa keskitasoa ja opettajan arvio liikuntasuorituksista 6, joka kääntynee sanalliseksi arvioksi "välttävä"? Koululiikunnan rooli terveellisten elämäntapojen ja liikunnan ilon välittämisessä on suuri, nykyisellään ehkä juuri niitä tukahduttavana tekijänä. Ei toki kaikille, mutta monelle. Onko pesäpallon sääntöjen hallitsemisella ja maastojuoksutestin tuloksella todella niin suurta väliä, että ihmistä kannattaa niiden perusteella arvostella, jos hän muuten pitää liikkumisesta? Kukaanhan ei ole hyvä kaikissa lajeissa.
Löysin liikunnan ilon vähitellen abivuonna ja sen jälkeen, ja sittemmin se on ilmennyt vähän kausittain. Huomaan, että liikunta jää helposti silloin, kun elämässä on käynnissä suuria muutoksia ja stressoreita, kuten pääsykokeet tai pois kotoa muuttaminen. Tällä hetkellä mun elämä on suhteellisen tasaista ja liikunnallekin on aikaa paremmin kuin koskaan - toivon, että tästä kaudesta tulee koko loppuelämän mittainen.
Mä olen 23-vuotias ja vasta esikoiseni myötä löytänyt liikunnan riemut. Jo ala-asteella ajatuskin liikuntatunneista väänsi mahani sekaisin, koska olin aina ollut vähän pyöreämpi ja ei mulla ollut minkään lajin tekniikka hallussa kun mitään en harrastanut vapaa-ajalla.
VastaaPoistaKusipäiset opettajat, jotka muuttivat silloiset terveydelliset ongelmani vain teinitytön laiskuudeksi eivät myöskään auttaneet. Sain jopa erääseen liikunnalliseen vammaan hoitoa liian myöhässä, koska terkka ja opettajat yhdessä olivat sitä mieltä, että valitukseni on vain laiskanpulskean lapsen venkoilua. Vasta yliopistollisessa sairaalassa selvisi totuus enkä saanut edes anteeksipyyntöä koulun taholta vaan lisää paskaa niskaan, koska liikuntakurssit oli suoritettava oppimäärän mukaisesti vaikka mulla ei juuri silloin ollut vammani vuoksi siihen mahdollisuutta.
Liikunnanopettajia pitäisi kouluttaa niin, että opetus palaisi tälle vuosituhannelle. Mikään 50-luvun pukkihyppelysimputus ei tänäpäivänä toimi. Lisäksi numeroarviointi pitäisi todellakin poistaa, niin että tärkeintä liikuntatunneissa olisi oman kykynsä mukaan liikkuminen eikä päteminen ja heikompien sorsiminen.
Mä oon kans ollut aina ikäisiäni rotevampi ja kömpelömpi ja sehän ei toki yhtään helpottanut liikuntatunneille menoa, varsinkaan sitten teini-iässä kun oman kropan mittasuhteet oli entistä enemmän hukassa.
PoistaMusta tuntuu, että liikunnanopettajiksi päätyy ihmisiä, jotka jossain vaiheessa unohtavat sen, että liikunta ei ole kaikille helppoa, hauskaa ja lemppariasia numero yksi. Mä osuin meidän koulussa vuosiin, jolloin tyttöjen liikunnanopettaja vaihtui koko ajan - laskin, että ala-asteelta lukion loppuun mulle on opettanut liikuntaa ainakin seitsemän eri ihmistä. Osa ymmärsi, kun selitin, että liikuntatunnit ihan oikeasti pelottaa mua - ja ne, jotka ei sitä ymmärtäneet, oli poikkeuksetta suhteellisen nuoria, eli näin jälkeenpäin ajatellen sitä käytännön kokemusta ihmisten erilaisuudesta ja itsetunto-ongelmista ei ollut vielä ehtinyt kertyä.
Jos opettajan asenne on se, että liikunta on superihkukivaamahtavaa eikä kykene ymmärtämään niitä oppilaita, jotka näin ei ajattele, seurauksena on a) että kyseisessä oppiaineessa menestyvät ottavat kymppinsä varmistaakseen käyttöön mielistelytaktiikan ja lähtevät tähän samaan hypetykseen mukaan ja b) että ne, jotka eivät liikunnassa menesty, tuntevat itsensä entistä enemmän ulkopuolisiksi, huonoiksi ja sorsituiksi. Ja sitten kun nämä ensiksi mainittuun ryhmään kuuluvat neitokaiset (pojista en tosiaan tiedä) haluavat pönkittää itsetuntoaan ja korostaa omaa paremmuuttaan, se tehdään tietenkin jälkimmäisen poppoon kustannuksella. Mä joudun vielä tänäkin päivänä toisinaan käymään itseni kanssa henkisen taistelun siitä, että myöhästynkö bussista vai ehdinkö siihen ottamalla juoksuspurtin. Syy? Olen saanut kuulla aika monta kertaa, että mun juokseminen on hölmön näköistä.