Kun kaikki pitäisi osata valmiiksi

Vaikka aion jossain kohtaa taas vaihtaa lenkkipolun kuntosaliin, on tuolla takaraivossa pyörinyt jo jokusen hetken sellanen ajatus, että epäsosiaalisesta luonteestani huolimatta voisin repäistä ja aloittaa syksyllä jonkun uuden liikuntaharrastuksen. Sellaisen, jossa liittyisin johonkin seuraan tai joukkueeseen, jolla olisi muutaman kerran viikossa säännölliset, ohjatut treenit. Olen käynyt läpi kaiken maailman urheiluseuraluetteloita ja etsinyt  sopivaa lajia. Kouluaikoina kehittynyt syvä inhoni jalkapalloa, sählyä ja jääkiekkoa kohtaan on edelleen voimissaan, mutta harkitsen vähemmän traumatisoineita lajeja, kuten lentopalloa ja pesäpalloa. 180-senttisenä hujoppina sopisin varmaan myös koripallojoukkueeseen.

Olipa se laji melkein mikä tahansa, tulee heti kuitenkin seinä vastaan: aikuisille ei juuri alkeiskursseja tarjota. En mä voi mennä kaupunginosani urheiluseuran avoimiin lentopallotreeneihin, kun tekniikka ja lajin säännöt on aivan hukassa. Jonkun pitäisi opettaa alusta alkaen, miten sitä palloa kannattaa käsitellä. Ilmeisesti olettamus on kuitenkin se, että peruskoulun liikunnan läpi rämpinyt täysi-ikäinen muistaa kaiken siellä oppimansa. Olettaen, että jotain on ylipäätään opittu. Aikuisen ihmisen kynnys aloittaa liikuntaharrastus on joissakin tapauksissa todella korkea - ja mun peruskouluni päättyi sentään vasta viisi vuotta sitten, enkä joidenkin mielestä edes ole vielä aikuinen. Vaikeuskerrointa lisää vielä sekin, että menisin ainakin aluksi mielelläni vain naisille suunnattuihin treeneihin.

En ymmärrä, miksi seurat olettavat, että jokainen toimintaan mukaan tuleva on todella liikunnallinen ja harrastanut aloittamaansa lajia jo aikaisemmin. Monella sivustolla nollatason aikuispelaajia tunnutaan suorastaan työntävän pois ilmaisuilla, joissa rivien välistä voi lukea, että kun tulet treeneihin, oletamme, että osaat pelata. Huipputasoa tuskin vaaditaan, mutta perusasiat pitäisi olla hallussa; ne ovat ilmeisesti itsestäänselvyys. Tämä tuntuu pätevän erityisesti joukkuelajien kohdalla: itsepuolustuslajeissa, tanssissa ja muissa vastaavissa kai saisi henkilökohtaista ohjaustakin. Palloilulajeja tuntevalle personal trainerille olisi tässä hyvän bisneksen mahdollisuus: en taatusti ole ainoa, joka kaipaisi ohjausta ihan kädestä pitäen siihen, miten pallo pysyy eri lajeissa edes jotenkin hallussa. En jaksa uskoa, että moista palvelua on kaiken kuntosali- ja fitnesshuuman keskellä ajateltukaan.

Ruikutuksestani huolimatta mä aion edelleen jatkaa sopivan urheiluseuran metsästämistä. Aikaahan piisaa, koska alkeiskurssit, sikäli kun niitä on, alkavat kuitenkin vasta joskus syyskuussa. Tosin olen huolissani siitä, saanko kaupungin lajiseuralistoilta ja muilta vastaavilta oikeasti kattavan kuvan. Esimerkiksi Clairen harrastama roller derby loistaa lajiluetteloissa poissaolollaan. "Sen oikean" lajin kohdalle osumista odotellessani vedän kuitenkin lenkkarit jalkaan ja lähden kävelylle.

Ressi

Tenttejä, esseitä, seminaareja, suuntautumishaku ja kesäopintotuki. Siinä muutama syy siihen, miksi mä saatan ruveta kohta hyppimään pitkin seiniä. Kesätyöttömyys on mulle sikäli ihan ok, että opintopisteiden kerryttäminen tekee tutkinnolle ja valmistumissuunnitelmille parempaa kuin hyvää, mutta kyllähän se opintotuki tarkoittaa vähemmän rahaa kukkarossa kuin edes osa-aikainen kaupan kassalla istuminen. Kesäkuun alkupuolelle asti on parin tentin kanssa itse asiassa vielä kiirekin. Tälläkin hetkellä mun pitäisi tankata päähäni sitä, miten organisaatioiden toimintaa ja muutosta voidaan ymmärtää Jungin arkkityyppiteorian valossa, eikä kirjoittaa tätä postausta.

Tein pari viikkoa sitten pitkäaikaista stressiä mittaavan stressitestin. Siis ihan sellaisen oikean, psykologienkin käyttämän testin, eikä mitään Cosmopolitanin humpuukirastitusta. Testissä on pisteytetty kuormittavuutensa mukaan erilaisia myönteisiä ja kielteisiä, mutta kuitenkin stressiä aiheuttavia tapahtumia ja tilanteita, joista rastitetaan ne, jotka itselle on tapahtunut viimeisten 24 kuukauden aikana. Puolison kuolema tuottaa 100 stressipistettä ja loman pitämisestäkin niitä kertyy 11. Haitallisen stressin raja on 300 pistettä. Minun pisteeni? 506. Siis sillä ehdolla, että monta kertaa tapahtuneetkin asiat kerryttävät pistemääränsä vain kerran.

Mä olen kävelevä stressipesäke, kontrollifriikki ja erittäin taitava keksimään stressaamisen aiheita, jos joskus sattuu sellainen hetki, että ne ovat jotenkin muka vähissä. Stressi ja paineet ovat kaksiteräinen miekka: toisaalta ne saavat mut työskentelemään tehokkaasti ja olo tuntuu varsin tyhjältä, jos ne eivät ole läsnä. Toisaalta kaikki tietävät, että jatkuva stressaaminen ei ole erityisen terveellistä. Olen alkanut epäillä, että syy siihen, että mulla on vatsan kohdalla kaikkea muuta kuin pyykkilauta, ei olekaan yksin ruokailu- ja liikuntatottumuksissa, vaan stressihormonin määrässä.

Päätin alkuvuodesta, että teen liikunnasta itselleni pysyvän elämäntavan. Salilla käyminen ei ole taas hetkeen inspiroinut pätkän vertaa, mutta liikuntaa en kyllä ole unohtanut. Vähintäänkin käyn muutaman kerran viikossa lenkillä tai vesijuoksemassa. Tosin juoksemisesta innostuminen aiheutti taannoin sen, että tein aloittelijan virheen: liian pitkään, liian usein ja liian kovaa. Tuloksena penikkatauti ja täyslepo juoksemisesta - ja sekös sitten vasta stressiä ja ahdistusta kasaakin, kun urheilukaan ei suju kuten haluaisin. Ainakin tavoite on saavutettu: olen tullut riippuvaiseksi liikunnasta. Nyt sen puute alkaa jo aiheuttaa stressiä.

Tää jatkuva stressaaminen alkaa muodostua jonkinlaiseksi noidankehäksi. Tässä sitä on perfektionistisen luonteensa kanssa murehtinut monta vuotta sitä, kun naama näyttää seinästä revityltä ja kroppa on kaikkea muuta kuin mallin mitoissa. Nyt tällekin esteettiselle rajoittuneisuudelle on vihdoin selitys: stressi itse. Yle kun tiesi tänään kertoa, että stressi rumentaa naista. Seuraavaksi sitä voikin alkaa stressata siitä, miten ihmeessä tästä stressistä pääsisi eroon.

Pikavippikissa

Tuttavan kanssa oli tosiaan sovittu kissan lainaamisesta hetkeksi, ennen kuin otamme puolison kanssa oman lemmikin. Eilen se koe-eläin sitten saapui, loukkaantuneita maukaisuja kuljetuskopasta päästellen, kun häntä oli niin Mahdottoman Huonosti kohdeltu. Autolla matkustaminen on ilmeisesti aivan hirveää (ja saattoi myös olla, että kissa kuvitteli olevansa menossa eläinlääkäriin). Meillä se sitten kipitti ensimmäisenä puolisoni työpöydän alle piiloon ja uskaltautui sieltä pois vasta tuntien päästä. Loppupäivästä se jo vähän tutki asuntoa ja ruokakin alkoi maistua.

Neidin nimi on Pipsa ja rodun nimi abessinialainen. Rotua kuvaillaan Wikipediassa ihmisrakkaaksi ja huomionkipeäksi, ja sitä Pipsa kyllä todella on, kun pääsee alku-ujoudestaan. Jouduimme sulkemaan makuuhuoneen oven yöllä, kun sille tuli jostakin syystä suuri tarve kävellä naaman päältä. Raukka jäi yksin oven taakse maukumaan ja ilmeisesti jatkoi useampia tunteja, koska heräsimme kahden, kolmen aikaan siihen, että kissa yrittää edelleen tulla ovesta läpi. Päästimme sen hetkeksi sänkyyn kiehnäämään: minä sain osakseni jopa pienen näykkäisyn nenään. Se on kuulemma suuri rakkauden osoitus Pipsalta. Hellyydestä huolimatta se joutui loppuyöksi olohuoneeseen, jossa se oli sitten ilmeisesti todennut, että rapsutuksia ei tänä yönä enää tipu, ja käynyt itsekin nukkumaan.

Pipsalla on kotonaan mahdollisuus päästä ulos jahtaamaan hiiriä ja lintuja, mutta meillä se ei päässyt parveketta pidemmälle ulkoilemaan, mikä ilmeisesti ottaa vähän koville. Ulkokissasta ei saa yhtäkkiä sisäkissaa ja niinpä kissalaina lyheni varsinaiseksi pikavipiksi, kun neiti pääsi jo tänään iltapäivällä takaisin kotiin. Koti-ikävä tuntui kerrostalossa vähän vaivaavan ja puolisoni murehti sen puolesta, kun se tuijotti ulko-ovea kaihoisasti. Enkä minäkään sitä halunnut syyttä suotta kiusata, vaikka se mukava ja seurallinen kissa onkin. Poikaystävä haluaa joka tapauksessa pennun tai ainakin hyvin nuoren kissan sitten, kun meille joskus sellainen hankitaan, joten se on sitten helpompi totuttaa sisätiloissa oleiluun kuin paljon ulkoillut aikuinen kissa.

Kumman tyhjä olo siitä tuli, kun kotona ei olekaan kattia pyörimässä jaloissa. Siitäkin huolimatta, että Pipsa ehti viettää meillä vain vuorokauden. Kyllä me taidetaan kissaihmisiä olla.

Basillikammo

En tiedä, kuvittelenko vain, mutta luulen viime aikoina nähneeni aiempaa enemmän uutisia siitä, mihin kaikkeen kertyy helposti basilleja. Yhtäkkiä nostetaan otsikoihin kaiken maailman tutkimuksia sitä, kuinka suunnilleen kaikessa, mihin kosket, on hirveät läjät mikrobeja: siis puhelinten kosketusnäytöissä, kaukosäätimissä, käsilaukkujen kahvoissa, koruissa. Miten me on selvitty tälle vuosituhannelle asti, kun ympäristössä vaanii tällaisia määriä pöpöjä?

Kun keltainen lehdistö keksii luoda tällaisen aivan turhan kauhukuvan, sillä on tietenkin todella helppo rahastaa. Kaikkihan nyt tietää tämän saippua-annostelijan, johon ei tarvitse koskea, eikä näin ollen ottaa kaikkia saippuapurkin pinnalla olevia tappajamikrobeja käsiinsä. Tosin mulla ei ainakaan ole tapana lääppiä sitä saippuapurkin pintaa enää käsien pesemisen jälkeen, joten laitteen olennainen hyöty taitaa olla juuri niissä voitoissa, joita se tuottaa myyjälleen, kun asiakkaat eivät tajua ajatella asiaa loppuun asti.

Siitä vasta kivat otsikot saataisiin, kun joku joskus keksii laskea, montako bakteeria ihmisellä on keskimäärin elimistössään. Samalla tavallahan nytkin kauhistellaan, kuinka käsirasvapurkissa voi olla enemmän mikrobeja kuin wc-istuimen reunalla. Ihan sama, mistä ne tulee ja kuinka vaarallisia tai vaarattomia ne on - tärkeintähän tässä on se, että niitä on paljon! Onhan se varsinkin kaikille lapsestaan vähänkään välittäville äideille välttämätöntä tietää, missä niitä vaaranpaikkoja on, että jälkikasvulleen voi tarvittaessa (kaikkialla) pukea kumikäsineet ja hengityssuojan basillitulvaa torjumaan. Mikä ihmeen vastustuskyky?

Eihän se toisaalta ole median ja liikemiehen vika, että ihmiset ovat tyhmiä. Vika ei ole lehdistön skandaaliotsikoinnin, jos aikuinen ihminen yhtäkkiä "herää" siihen, että joka puolella on paljon pieniä eliöitä, joita ei paljaalla silmällä näe. Mutta toki, hävitetään vaan kaikki mahdolliset kotien bakteeripesäkkeet elektroniikasta huonekaluihin, jääkaappiin ja sen sisältöön, lemmikkieläimiin, huonekasveihin ja niihin tappavan vaarallisiin, vanhanaikaisiin saippua-annostelijoihin. On se kumma, että ihmiskunta on ylipäätään vielä olemassa, kun nestesaippuakin keksittiin vasta 60-luvulla ja jossakin päin koko perhe käyttää vielä yhtä ja samaa palasaippuaa.

Ärsyttävät tv-ohjelmat, joita kuitenkin katson

Joskus sitä vaan havahtuu siihen, että telkkarissa pyörii jotain tajuttoman ärsyttävää kuraa, jota on jo seurannut useamman jakson kiinnostuneena. Siis ei välttämättä sellaisia sarjoja, joiden jokainen osa on pakko nähdä, mutta joiden kohdalla telkkari helposti aukeaa, jos ei satu olemaan muuta tekemistä tai katsottavaa. Mä olen jumittanut viime aikoina näiden äärellä:

Tatuointistudio HelsINK
Tajuan varsin hyvin, miksi puolisoni poistuu olohuoneesta, kun tämä ohjelma alkaa. En mäkään niitä jorinoita jaksais kuunnella, ellei mua sattuisi jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä kiinnostamaan, millaisia tatuointeja ihmiset ottaa ja miksi. Lisäksi muhun on näköjään helppo tehdä vaikutus hyvällä asiakaspalvelulla, joka tuntuu sarjan päähenkilöillä olevan hallussa. Omaa työtä arvioidaan koko ajan kriittisesti ja aina varmistetaan, että asiakas on tyytyväinen. Niinhän sen pitääkin mennä. Musta on kiva katsoa, kun ihminen tekee ja ennen kaikkea haluaa tehdä työnsä hyvin. Mutta onhan ne naurunrätkätykset ja huonot vitsit sinällään rasittavaa kuunneltavaa. Harvemmin mua HelsINKiä katsoessani suuremmin hymyilyttää.

Hulluna häämekkoihin
Joo, kyllä mäkin haluan hienon mekon, jos joskus menen naimisiin. Tässä ohjelmassa näkee mekkoja ihan tavallisten naisten yllä, eikä pelkästään nollakokoisten valokuvamallien, eli parhaassa tapauksessa saa vinkkejä, minkä mallinen puku omalle kropalle ehkä saattaisi sopia. Esillä olevista puvuista voi poimia elementtejä omaan unelmamekkoonsa: ei liikaa kimallusta, ei missään nimessä pitkiä hihoja, ei kermakakkumekkoa...no okei, ehkä mulla on tällä hetkellä enemmän mielessä inhokkimekko.
Toisaalta mä en ikimaailmassa laittais yhteen mekkoon tuhansia euroja. Enkä jaksa uskoa, että mekkojen sovittaminen aiheuttaisi mussa hillittömiä itkukohtauksia. En myöskään menisi paniikkiin siitä, että näkisin morsiuspukuni saumoja ratkottavan, koska sitä pitää kaventaa. Tai siitä, että etukäteen netissä ihailemani puku ei olekaan enää myynnissä.

Nigellan uudet herkut
En lainkaan epäile, etteikö Nigella Lawson osaa laittaa ihan hyvää ruokaa. Kokkausvinkkien takia mä sitä showta katsonkin, koska muuten se nainen on täysin sietämätön. Olkoonkin näyteltyä, mutta ne niin sanotut pöytäkeskustelut rouvan keitoksia maistelevien ystävien ja tuttavien kanssa eivät sisällä mitään muuta kuin sitä, että Lawson kehuu itsensä ja kokkaustaitonsa maasta taivaaseen. Sen jälkeen ei sitten olekaan taas vähään aikaan nälkä.

Kas kummaa, että nää on kaikki jonkin sortin tosi-tv:tä. Draamasarjoja ja komedioita en jaksa katsoa ollenkaan, jos ne ärsyttävät. Tai no joskus harvoin on pakko seurata vierestä, kun kaverit katsoo Salkkareita. Silloin saatan kompensoida puolen tunnin kärsimystäni huomauttelemalla huonosta näyttelemisestä ja kököistä juonenkäänteistä. Mieluummin katsotaan vaikka Neljän tähden talkoita, jos minä saan päättää.

Äitienpäiväkuvia

Kävin äitienpäivän kunniaksi pitkästä aikaa kotona niin, että jäin ihan yöksikin. Harhaanjohtavasta otsikosta huolimatta tämä postaus ei ole ylistyspuhe äidilleni (joka muuten kyllä on maailman paras äiti), eikä sisällä kuvia hänestä, isoäideistäni, saati minusta tai miespuolisista perheenjäsenistäni, jotka emme (yllättäen) ole äitejä. Tulin vain pitkästä aikaa ottaneeksi kameran mukaan kotona käydessäni ja äitien juhlimisen lomassa ehdin ottaa muutaman kuvankin, joita sitten lähetin äidille myöhästyneinä "äitienpäiväkortteina" sähköpostilla.

Varastin isäni "aamulenkin" äitienpäiväaamuna ja ensimmäisenä heränneenä kipitin hakemaan Aamulehden ja painuin sen jälkeen lähimetsään kameran kanssa. Äiti sai ensimmäistä kertaa moneen vuoteen äitienpäiväaamuna valkovuokkokimpun aamiaispöytään.

 

Sinivuokkoja on tänä keväänä ollut mun mielestä enemmän kuin vuosiin. Ainakin täällä Tampereella meidän lenkkipolkujen vierustat on monin paikoin ihan sinisenä. Ja kivahan se vaan on; mä ainakin kyllä tykkään sinivuokoista.

Kerrankin satuin olemaan uuden objektiivin kanssa sen verran hiljaa ja sen verran lähellä lintuja, että pääsin kuvailemaan niitä. Mun lintutuntemukseni on äärettömän huono, vaikka itse asiassa alakouluiässä tykkäsinkin katsella lintukirjoja (tosin silloin olin kiinnostunut ensisijaisesti petolinnuista), mutta veikkaisin, että kuvassa on peipponaaras.

Meillä alkaa tämän viikon lopulla todennäköisesti pienimuotoinen eläin-/ihmiskoeasetelma, kun tuttavan kissa tulee meille toistaiseksi määrittelemättömän pituiseksi ajaksi "koejaksolle". Puolison kanssa on puhuttu, että hankittaisiin jossakin vaiheessa kaksi kissaa, mutta mulla ei ole koskaan ollut akvaariokaloja karvaisempia lemmikkieläimiä, joten ajateltiin, että voisi olla ihan hyväksi testata kissatalouden elämää ennen oman elukan ottamista. Samalla nähdään myös, saanko mä atoopikkona heti välittömästi jotain allergiaoireita. Aikomus on toki käydä myös ihan allergiatesteissä vielä ennen omien kissojen hankintaa. Ja jos nyt jollain nousi suuri huoli meille tulevan koekisun puolesta, niin lepo vaan: jos se vaikuttaa meillä kovin stressaantuneelta ja ahdistuneelta, me ei toki sitä enempää kiusata, vaan palautetaan se pian omaan kotiinsa. Kissan omistaja tosin tuntui olevan enemmän huolissaan minun ja puoliskoni kuin kissan pärjäämisestä.

Kirjoittelen varmaan tästä käyttäytymistieteellisestä koeasetelmasta jotakin blogiinkin, mutta vaikka kissaihminen olenkin, tästä ei ole tarkoitus tehdä alustaa jokaisen raapaisun, leikkituokion, hiekkalaatikkokäynnin ja ruokailun kuvamaratonraportoinnille. Jokunen kuva saattaa kyllä ilmestyä, mikäli saan omistajalta luvan kuvien julkaisuun ja kissaneiti tulee kameran kanssa edes jollakin tavalla toimeen. Sen verran kaunis yksilö on nimittäin kyseessä, että olisi hauska saada siitä kuvia muidenkin ihailtavaksi.

Bloggaajan velvollisuudet kommenttiboksissa

Seuraamissani blogeissa on taas vaihteeksi ruodittu sitä, onko se bloggaaja nyt paska ihminen vai ei, kun se vastaa kommentteihin tietyllä tavalla, ei vastaa ollenkaan, bloggaa liian usein tai liian harvoin, bloggaa vääränlaista sisältöä ja ylipäätään on olemassa. Bloggaajien haukkuminen on aihe, josta ei tunnuta koskaan pääsevän minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen, koska käytöstavat ja sananvapaus ovat ilmeisesti joidenkin mielestä saman jatkumon kaksi ääripäätä. Toinen asia, josta ei näy syntyvän sopua on se, miten bloggaajan tulee käyttäytyä lukijoitaan kohtaan.

Mulle koko kysymys kuulostaa jo väärältä. Bloggaaminen on harrastus ja vaikka Suomessa jo onkin jonkun verran ihmisiä, jotka saavat blogin pitämisestä rahaa tai ilmaista tavaraa, harva sillä itsensä elättää. Uskallan väittää, että joka ainoa suomalainen muoti- ja lifestyleblogi, joka tänään sisältää kirjoittajalleen jonkinlaisia tuloja tuovia mainoksia ja yhteistyöprojekteja, on aloitettu vapaaehtoisesti ja vieläpä ilman ajatustakaan siitä, että harrastuksella voisi joskus tienatakin. Ja kun nyt siis puhutaan harrastuksesta, eikä työstä ja pääasiallisesta tulonlähteestä: minkä ihmeen takia bloggaajia on alettu pitää asiakaspalvelijoina?

Olen nähnyt bloggaajille urputettavan siitä, että kaikkiin kommentteihin ei vastata. Mun blogiini ei tule kymmeniä kommentteja päivässä, mutta ilman kokemustakin pystyn keksimään useita syitä sille, että satojen lukijoiden seuraamat bloggarit eivät vastaa joka ainoaan "oot kaunis <333" tai "vittu oot ruma läski"  -kommenttiin. Kommenttiboksin selaaminen on helpompaa, kun joka ainoan kommentin alla ei ole vastaanottajan kuittausta "kiitti", "ok" tai "selvä" - jos 150 lukijoiden kommenttia vaativat kaikki vastauksia, selattavana on äkkiä 300 viestiä. Toisaalta bloggareilla mitä luultavimmin on myös muuta elämää: pelkästään postausten tekeminen vie paljon aikaa perheeltä, opiskelulta, muilta harrastuksilta jne. Eikö silloin ole ihan ymmärrettävää, että aikaa käytetään mieluummin vaikka uuden postauksen kirjoittamiseen tai ihan johonkin blogiin liittymättömään, kuten kavereiden näkemiseen? Syitä on muitakin: ymmärrän esimerkiksi oikein hyvin, että kysymyksiin, joihin löytyy vastaus joko postauksen aiemmista kommenteista tai postauksesta itsestään, ei haluta vastata.

Kommentteihin vastaamisvelvollisuutta perustellaan usein sillä, että lukijat "tekevät blogin" ja ilman lukijoita bloggaaja "ei olisi yhtään mitään", joten on tärkeää, että lukijasta tuntuu, että juuri hänen kommenttinsa on bloggaajalle arvokas. Jos joku oikeasti tuntee itsensä ja kommenttinsa arvottomaksi ja kärsii suuresti siitä, että hänen kommentteihinsa ei vastata, vika on minusta jossain ihan muualla kuin bloggaajassa. Toisaalta, jos blogien pitäjät nyt alkaisivatkin vastata jokaiseen kommenttiin jotakin edes väkisin, tuntisiko kommentoija itsensä erityisen arvostetuksi, kun siellä oman, vaivalla kirjoitetun, uniikin viestin alla lukee sama "ok" kuin kaikkien muidenkin kommenttien alla? Jos bloggaaja arvostaa lukijoitaan ja kommentoijiaan, sen näkee kyllä paljon muustakin kuin siitä, kuinka moneen kommenttiin hän vastaa.

Mä näen kommentoinnin ennen kaikkea keskusteluna. Jos mun blogiini tulisi joka postaukseen kymmeniä kommentteja, jotka eivät sinällään vie keskustelua eteenpäin, mutta sisältävät kehun, kuten vaikka "hyvin kirjoitettu", mä todennäköisesti kiittäisin näitä kaikkia yhdessä yhteisessä kommentissa, mutten jokaista erikseen. "Oot tyhmä ja ruma" -tyyppiset mölinät jättäisin täysin omaan arvoonsa. Rakentavasti annettuun kritiikkiin, kysymyksiin ja muihin mielipiteisiin sen sijaan vastaisin mielelläni mahdollisuuksien mukaan laajemminkin, koska ne todella edistävät sitä keskustelua, jota varten kommenttiboksi on olemassa. En näe mitenkään epäkohteliaana sitä, että muissa blogeissa tehdään vastaavasti; kysehän on käytännöllisyydestä ja myös inhimillisyydestä sikäli, että aina ei ehdi eikä jaksa. Jos tämä ei miellytä, pätee se niin vanha, mutta niin tosi sääntö: blogien lukeminen on aivan yhtä vapaaehtoista kuin niiden kirjoittaminenkin.

En siis sano, etteivätkö lukijat olisi tärkeä osa menestyvää blogia, mutta kun asiaa oikein ajattelee, niin kumpi tuleekaan ensin: lukijoita kiinnostavalla tavalla kirjoittava bloggaaja vai bloggaajan menestymisen takaavat lukijat? Harva blogi kerää suuria lukijamääriä parissa viikossa, joten menestymisen taustalla on oltava taito tehdä sellaisia postauksia, joita ihmiset haluavat lukea, ja sellaisten postausten tekeminen pienemmällekin lukijakunnalle puolestaan vaatii rakkautta bloggaamiseen. Siinä yhtälössä lukijamäärän kasvaminen on merkki siitä, että bloggaaja kehittyy harrastuksessaan paremmaksi, ei siitä, että harrastuksesta tulisi yhtäkkiä velvoittavampi kuin ennen.

Huonosti käyttäytyvät sushin syöjät

Näin viime yönä unta kissanpennusta, joka istui edessäni olevan sushilautasen reunalla. Herätessäni mulla oli sitten tietenkin sushi mielessä (kissanpennut on aina) ja päätettiin puolison kanssa lähteä Marusekiin kokeilemaan sushi-buffetia. Sunnuntaisin Marusekissa on siis vain noutopöytä, josta saa misokeittoa ja sushia; listalta ei tilata mitään ruokia. Paikka itse on joka kerralla yhtä viihtyisä ja ruoka hyvää, mutta tänään pisti kyllä pahasti silmään ihmisten käyttäytyminen, tai pikemminkin käytöstapojen puute.

Ensinnäkin kun kyseessä on päivä, jolloin ravintolasta ei saa mitään tyypillisesti lapsille kelpaavaa ruokaa (en tosin tiedä, saako Marusekista nakit ja muusi -tyyppisiä perusannoksia ollenkaan), vaan siellä tarjotaan jotakin, jota kaikki aikuisetkaan eivät voi sietää, onko ravintolaan pakko tulla juuri silloin pienten lasten kanssa? Ihan pakko? Jos tietää lastensa pitävän merilevän mausta, avokadosta, äyriäisistä ja wasabista niin okei, mutta hiukka epäilen, suostuuko keskiverto 4-vuotias niitä kuitenkaan syömään, hyvä jos maistamaan.

Ongelma ei nyt ole kuitenkaan siinä, että "erikoista" ruokaa tarjoavaan ravintolaan tullaan lasten kanssa. Päinvastoin, mä pidän oikein hyvänä, että lapsia opetetaan syömään erilaisia ruokia. Sen tilaisuuden voisi kuitenkin valikoida paremmin, ihan muita asiakkaita (ja henkilökuntaakin) ajatellen. Jos seisot sen muksusi kanssa 5 minuuttia siinä pienen noutopöydän edessä ja käyt läpi kaikki 20 sushilaatua, että "haluisit sä tollasen, söisit sä tota" ja kaiken lisäksi se kakara lääppii niitä ruokia sormillaan kysyessään että "äiti mitä toi on" niin totta helvetissä siinä lapsirakkaammankin kanssaruokailijan verenpaine nousee. Jos ei ole varma, millaisesta ruoasta se nappula tykkää, uuteen ruokakulttuuriin kannattaisi ehkä alkaa tutustua päivänä, jolloin tarjonnasta voi rauhassa keskustella henkilökunnan kanssa ja tilata tarvittaessa listalta jotakin muutakin kuin sushia. Vaihtoehtoisesti voi sitten latoa omalle lautaselleen useita laatuja ja miettiä siellä pöydässä, mitä lapsi suostuu mahdollisesti laittamaan suuhunsa.

Vertailukohdaksi: et sä kai pizzabuffetissakaan anna sen naperon mämmäköidä jokaista pizzaa ja selitä sille kaikkien vaihtoehtojen täytteitä erikseen, kun takana on pitkä jono?

Toisekseen, jono on jono ja kapeaan käytävään on erittäin vaikeaa muodostaa kahta jonoa. Aikuinen ihminen jaksaa kyllä seistä siinä jonossa pari ylimääräistä minuuttia, vaikka tarkoituksena olisikin tällä kierroksella ottaa vasta sitä alkuruoaksi tarkoitettua misokeittoa, kun edellä olevat siirtyvät suoraan sushin kimppuun. Ja varsinkin kun sitä tilaa ei siinä ole liiaksi, on erittäin typerää lähteä keskeltä jonoa maailmanomistajan elkein peräti neljän edellä olevan eteen, että "mepäs nyt otetaan tästä tätä keittoa ettei meidän tarvi jonottaa kun me ei oteta vielä sushia". Eikös se ollutkaan buffetin idea, että jokainen ottaa ruokaa oman mieltymyksensä mukaan ja samassa jonossa voi olla samaan aikaan pääruoan ja alkuruoan hakijoita?

Vertailukohdaksi: et sä varmaan äitienpäiväbuffetissakaan lähde ohittelemaan toisia sillä verukkeella että "mä meenkin tästä teidän edelle kun en tykkää noista seuraavissa astioissa olevista ruoista"? Oletettavasti (toivottavasti) jonotat kiltisti ja otat haluamaasi ruokaa, kun olet sen kohdalla.

Ja entäs sitten toisten ihmisten huomioonottaminen sen oman annoksen kasaamisessa. Sushibuffetiin tuodaan jatkuvasti erilaisia susheja, samaa laatua ei ehkä tule heti perään. Luulisi nyt kenen tahansa aikuisen tajuavan, että jos tiettyä laatua on siinä tarjoiluvadilla vaikka 20 kappaletta ja ruokailijoita on vähintään yhtä monta, idea on se, että yksi ei syö niitä kaikkia. Ei valmiissa sushiannoksessakaan yleensä ole kuin korkeintaan kaksi tai kolme kappaletta samaa laatua. Mikä siinä siis on vaikeaa, että varsinkin, jos takana on jonoa, sä et lado lautasellesi kymmentä kappaletta samanlaista lohinigiriä niin, että seuraavana tuleville jää jaettavaksi kolme kappaletta? Joo, ne on hyviä, mutta kun niistä saattaa tykätä muutkin kuin juuri sinä. Itselleen voi koota hyvän annoksen, vaikka ottaisi siinä samalla toisetkin huomioon. (Sivuhuomautuksena muuten, että näin tehneillä urpoilla ei ollut mukanaan lapsia, eli tuo hamstraaminen ei selittynyt sillä että vanhemmat olisivat hakeneet ruokaa mukuloilleen.)

Vertailukohdaksi: palataan sinne pizzabuffetiin. Takanasi on jonoa ja noutopöytään tuodaan juuri uunituore tonnikalapizza, joka on suurta herkkuasi. Nappaatko siitä huolimatta lautasellesi koko lätyskän? Siitä huolimattakaan, että sinulla olisi maksavana asiakkaana oikeus ottaa ruokaa juuri niin paljon kuin haluat? Niinpä.

Mun kokemukseni mukaan niin sanotusti tavallisissa buffeteissa huoltoasemilla, Raxeissa ja ehkä jopa laivoilla osataan yleensä olla ruokaa hakiessa ihmisiksi. Kukaan ei etuile, rohmua kaikkia lihapullia tai anna lapsensa tunkea kättään salaattiastiaan. Minkä ihmeen takia vähän eksoottisempi buffet-asetelma saa ihmiset yhtäkkiä unohtamaan ihan tavalliset käytöstavat?

Google Reader poistuu - eli olikos nyt syytä paniikkiin?

Google karsii liian vähäistä suosiota saaneita palvelujaan ja heinäkuun alussa loppuu palvelu nimeltä Google Reader. Minä en ole tietotekniikan tai minkään muunkaan tekniikan ihmelapsi, enkä ennen tätä uutista ollut edes kuullut moisesta palvelusta. Eikä ollut aika moni muukaan suomalainen blogin pitäjä, päätellen siitä että yhdessä sun toisessa blogissa on jo mietitty lukijapalkin kohtaloa ja ihmetelty, että mistäs niitä blogeja nyt seurataan kun koko Blogger mullistuu. Oikeasti mitään kovin dramaattista ei näillä näkymin ole tulossa. 

Seuraava selotus perustuu täysin siihen käsitykseen, jonka olen saanut, kun puolisoni on selvittänyt minulle asioiden oikeaa laitaa. Jos olen täysin väärässä ja puhun läpiä päähäni, puheitani saa ja pitää korjata. :)

Ensinnäkin: Google Reader (suomeksi Google-syötteenlukija) on siis Googlen tarjoama RSS-syötteenlukija, jonka kautta on vielä pari kuukautta mahdollista seurata tilaamiaan blogisyötteitä. Se ei siis ole sama asia kuin blogien lukija-gadget, jonka oikea nimi on Google-käyttäjäraati. (Ja näin sivuhuomautuksena: blogin lukijaan viitataan englanniksi sanalla follower, ei sanalla reader.) Sulkemisen kohteena ei myöskään ole Bloggerin hallintapaneelin lukuluettelo. Toisin sanoen: lukijatoiminto ei poistu blogeista ja loppujen lopuksi Readerin poistuminen vaikuttaa suomalaisiin bloggaajiin ja blogien seuraajiin uskoakseni aika vähän. 

Mitä nyt siis pitää tehdä?

1. Pidät blogia Bloggerissa tai jossakin muussa blogipalvelussa.

Voit kertoa lukijoillesi tulevasta muutoksesta eli siitä, että Readerin kautta blogia seuranneet joutuvat tilaamaan blogisyötteen jatkossa johonkin muuhun palveluun. Lukijapalkin numero (eli lukijamääräsi) saattaa muuttua heinäkuussa muutoksen myötä, mutta muuten sen ei pitäisi näkyä blogin kirjoittajalle oikeastaan juuri mitenkään. Aidosti kiinnostuneet lukijat seuraavat blogia kyllä jatkossa jotakin muuta kautta, joten ei syytä huoleen: blogisi ei kuole.

2. Seuraat blogeja.

Ellei syötteenlukijasi satu olemaan Google Reader, sinun ei tarvitse tehdä mitään.

3. Seuraat blogeja Google Readerin kautta.

Tilaa blogisyöte johonkin muuhun palveluun. Koska käytät Readeria, sinulla on jo oltava olemassa Google-tili. Yksinkertaisinta lienee tässä tapauksessa avata Google-tilin yhteyteen myös Blogger-tili ja seurata blogeja sen hallintapaneelin kautta. Blogger-tilin avaaminen ei edellytä oman blogin perustamista. Muita vaihtoehtoja ovat esim. Blogilista ja Bloglovin', mutta RSS-syötteenlukijoita on netti pullollaan eli valinnanvaraa löytyy.

Veikkaan vahvasti, että suurimmalta osalta suomalaisista Google Readerin poistuminen ei vaadi minkäänlaisia toimenpiteitä ja mikäli tämä on yleistettävissä muihinkin maihin, Googlen päätös koko palvelun lopettamisesta on ihan ymmärrettävä. Oli miten oli, elämä ja bloggaaminen jatkuvat heinäkuun ensimmäisenä ja sen jälkeenkin.

Miksi yksi uutislähde ei riitä

Mun roskalehtien boikotointiyritykseni ei ole oikein onnistunut. En ole malttanut pysyä poissa tiettyjen vähemmän tasokkaiden julkaisujen nettisivuilta - ja kyllä, olen ollut toisinaan edelleenkin melko järkyttynyt. Alan kyllä vähitellen oppia: tietokoneelta uutisia lukiessani en oikeastaan käytä enää kuin Ylen sivustoa ja kännykän Ampparit-sovelluksestakin osaan jo vähitellen valita ne versiot, jotka kannattaa lukea. Saman asian kun voi tosiaan ilmaista niin monella eri tavalla, mistä oikein hyvä esimerkki seuraavassa.

Useampikin suomalaislehti uutisoi eilen ja tänään, että intialaisessa eläintarhassa oli otettu talteen sen laitamille tassutellut urostiikeri. Sen lisäksi, että tämän tiedon nähtävästi on katsottu olevan täällä kissapetojen kansoittamassa Pohjolassa asuville äärimmäisen tarpeellinen, kaikki vähänkin vähemmän tasokkaat tiedotusvälineet päättelivät näköjään myös, että asiaan on ehdottomasti otettava myös jollakin tavalla kantaa, koska kyllähän meillä Suomessakin on kannettava huolta jokaisesta yksittäisestä luontokappaleesta. Varsinkin, jos siitä saadaan raflaavia otsikoita.

Rakastunut tiikeri jäi satimeen Intiassa (Turun Sanomat)

Turun Sanomat tuli selvästi siihen lopputulokseen, että viaton pieni kisumirri halusi hellyyttä lajitoveriltaan ja koki julman vapaudenriiston. Nyt ei ole lainkaan varmaa, pääseekö se enää koskaan kirmaamaan vapaana viidakossa vai joutuuko se viattoman rakkautensa takia häkkiin ikuisiksi ajoiksi. Ja eikun puhelu Hollywoodiin ja sydäntäsärkevää nyyhkyelokuvaa väsäämään, kun tiikerit on niin söpöjäkin. Niisk. Eläinsuojelujärjestötkin voisi soittaa paikalle päivystämään ja kertomaan tiikerikantojen hälyttävästä tilasta maailmalla.

Seksinnälkäinen tiikeri tunkeutui eläintarhaan (MTV3)

Maikkarilla vaikutetaan päätyneen siihen, että tarinan pahis onkin elukka itse. Se kun oli sokeassa, raivoisassa parittelunhalussaan päästellyt veret seisauttavia karjaisujaan eläintarhan aitojen takaa jo jonkun aikaa ja lopulta valtavalla kissapedon voimallaan ja tappajan kynsillään tunkeutunut sille tarkoituksella avattujen eläintarhan porttien läpi kohti unelmiensa kissanaista. Tarinan sankareitahan ovat luonnollisesti eläintarhan työntekijät, joka lopulta (jännittävän tiikerijahdin ilmeisesti jatkuttua jo jonkin aikaa) saivat pedon kiinni. Ehkäpä Hollywoodissa saataisiin tästä aikaiseksi kunnon action-leffa erikoistehosteineen.

Ja sitten on se neutraali, objektiivinen, uutisen näköinen versio, jossa kerrotaan keskeiset faktat ilman sen kummempaa paisuttelua:

Tiikeri hiippaili viidakosta eläintarhaan Intiassa (YLE)

Viidakosta eläintarhan lähettyville kuljeskellutta urostiikeriä oli pidetty silmällä ja lopulta se oli otettu kiinni. Syyksi sille, että villieläin tuli eläintarhaan arvellaan sitä, että se olisi kiinnostunut eläintarhan naarastiikeristä. Ei  siinä nyt ihan elokuvaksi asti draamaa ole ollut.

Tarinan opetus oli siis se, että uutiset kannattaa todella nauttia useammasta lähteestä rinnakkain. Yhdestä kun saattaa saada uhrin, toisesta uhan ja kolmannesta ihan vaan tiikerin.

Vaihtoehtovappu

Kävin aamupäivällä vesijuoksemassa ja puolison kanssa nopeasti lounalla. Keskustorin läpi kävellessä sai suorastaan väistellä ilmapallomyyjiä (tarvitaanko niitä oikeesti 10 samalle torille?); tähän aikaan päivästä saisi jo varmaan pelätä törmäävänsä haalariasussa kulkevaan humalaiseen. Eilisen postauksen linjaa jatkaen en kykene käsittämään, minkä takia ihmiset ovat vappuna väkisin ulkona ryyppäämässä, vaikka sää olisi surkea, mutta toisaalta: omatpa ovat kevätflunssanne ja krapulanne - kukin siis tyylillään. Mua ei tuonne tihkusateeseen saisi takapuoltani palelluttamaan kilon paloinakaan, joten kävin Anttilassa etsimässä luonteelleni sopivampaa viihdettä. Minun vappuohjelmani näyttää siis tänä vuonna tältä:

Mukavaa vappua kaikille juhlimistyyliin katsomatta! :)

Vanha

Musta on tullu vanha. Siis henkisesti. Stressasin kuun alussa syntymäpäiväni alla sitä, että olen taas vuoden vanhempi, enkä vieläkään ole perheellinen, työssäkäyvä tai edes valmistunut. Tämähän olisi erittäin loogista ja tarpeellista pohdintaa, jos ikävuosia olisi vaikka 30 ja risat, mutta näin 21-vuotiaana se ei ole paljon muuta kuin naurettavaa.

Eikä se nyt vielä mitään, etten koe itseäni tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi, mutta kun mä en enää tunnu sopivan ikäisteni joukkoon oikein mitenkään. En ole koskaan ollut mikään suuri bilehile, mutta nykyään yökerhoihin lähteminen suorastaan ahdistaa. Ellei kyseessä ole joku konemusatapahtuma, johon lähden nimenomaan artistin ja musiikin takia, mä en saa baarissa heilumisesta mitään. Päinvastoin: sehän vie rahat, kuulon, hermot ja yöunet. Sen takia en ole viime aikoina missään käynytkään; edellinen baari-iltani taisi olla joskus syksyllä. Mä en tiedä mikä varhaisiän keski-ikä mua vaivaa, mutta paljon mieluummin mä menisin viettämään (alku)iltaa paikkaan, jossa pääsee istumaan, eikä tarvitse huutaa vierustoverille, joisin lasin tai pari hyvää punaviiniä ja olisin vielä saman vuorokauden puolella omassa sängyssä nukkumassa.

Useimpien ikätovereideni mielestä mä olen taatusti tylsä. Tosin olen tylsä myös silloin, kun erehdyn jollekin klubille, koska juon vuodessa varmaan saman verran kuin useimmat yhden illan aikana. Humalatila kevyimmässäkin muodossaan on mun mielestäni erittäin epämiellyttävä, enkä muutenkaan pidä suurempaa juomista mitenkään järkevänä, saati tarpeellisena. Mun käsitykseni hauskanpidosta ei sisällä välttämättä lainkaan alkoholia. Vähän voi juoda - juurikin sen viinilasillisen tai kaksi - mutta siinä vaiheessa, kun toisten juominen jatkuu ja toisten loppuu, päädytään niin eri aaltopituuksille, että joku pilaa jonkun illan. Joko huonoilla vitseillä tai sitten sillä, että on tylsä tosikko (lue: selvin päin), eikä pysty lainkaan tajuamaan, mikä niissä vitseissä oli se hauska kohta.

Onhan tässä toki muutakin kuin kännäämistä kohtaan kokemani antipatia. Mua ei kiinnosta pätkän vertaa, minkä väriset alusvaatteet on nyt muotia tai kuinka pitkä tai lyhyt hameen pitää olla. Mulla ei ole mitään käsitystä uusimmista hittibiiseistä, koska en kuuntele radiota juuri lainkaan. Tunnistan Ismo Laitelan ja Seppo Taalasmaan - ja siihen mun tietoni Salkkareista sitten loppuukin, koska pidän koko sarjaa typeränä ja turhana. Jääkiekko ei herätä mussa suuria tunteita, enkä vielä pari vuotta Tampereella asuttuanikaan ole uhrannut ajatustakaan joidenkin mielestä ilmeisesti kriittisen tärkeälle valinnalle: Ilves vai Tappara? Eikä mulla ole esitellä noloimpia kännitekstareitani, koska niitä ei ole eikä tule. Tässä kohtaa tuleekin sitten se vaivaantunut hiljaisuus, kun säästä on jo puhuttu ja keskustelun kumpikaan osapuoli ei keksi hyvää tekosyytä tilanteesta poistumiselle.

Ehkä mun pitää etsiä mielenlaadulleni sopivaa seuraa varttuneemmista yksilöistä. Räpiköinhän mä niiden kanssa jo muutenkin samoilla vesijuoksuradoilla.

Mutakakku mukissa

Taikka brownie, väliäkö hällä. Lopputulos riippuu vähän siitä, paljonko nestettä tulee laittaneeksi (jos tekee silmämääräisesti, kuten allekirjoittanut) ja varmaan mikrollakin on vähän merkitystä. Joissakin tapauksissa tämä superpikaleivonnainen voi muistuttaa koostumukseltaan eniten pehmeähköä suklaakeksiä, jos onnistuu tekemään oikein kuivikkaan version.

Alkuperäinen ohje löytyy täältä ja minun hyvin kevyesti muokattu versioni siitä kuuluu näin:

• 4 rkl steviajauhetta
• 4 rkl vehnäjauhoja
• 2 rkl kaakaojauhetta
• 2 rkl oliiviöljyä
• 3 rkl vettä
• suolaa

Kuivat aineet mukiin, öljy ja vesi päälle, koko sotku kunnolla sekaisin ja mikroon 1 minuutiksi 40 sekunniksi. Vettä kannattaa laittaa mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän; juurikin virheellisen, silmämääräisen arvion takia mun oheinen esimerkkileipomukseni on a) kuivikasta ja b) sotkuisen näköisesti mukin reunoilla. 

 

Rumaa, mutta hyvää. Kaipaa ehkä seurakseen vaniljajäätelöä tai -kastiketta tasapainottamaan suklaista makua. Sen jälkeen ei sitten teekään hetkeen mieli mitään makeaa.

Teetä ja kiivimuffineja

Sain isältäni kaksi pussillista vihreää teetä tuliaisena työmatkalta Kiinasta. Toisen pussin päällä lukee merkintä "top quality" - se on kuulemma kalliimpaa, hyvälaatuiseksi luvattua teetä. Toinen tee on ilmeisesti jotakin arkisempaa. Teet ovat maustamattomia ja ne on ostettu irtotavarana, eli sen tarkemmin en niistä tiedä. Päätin tänään kokeilla tuota "top qualitya".

Ensimmäisenä panin merkille, että teelehdet olivat Suomessa myytäviin irtoteelaatuihin (siis ainakin Forsmaneihin, Clippereihin ym. markettimerkkeihin) verrattuna varsin kookkaita. Pääsin siis kerrankin käyttämään jo vuosia sitten saamaani kiinalaista teemukia, johon kuuluu oma sihtiosa. Sen reiät ovat sen verran suuret, että pienilehtisen teen hauduttaminen siinä ei onnistu, ellei pidä siitä, että muki on täynnä lehtiä.

 
Lehtien koon lisäksi tämä tee erosi tutummista laaduista myös tuoksultaan ja jonkun verran maultaakin. Harjaantumaton kieleni ei osannut maistaa, mikä juuri tässä teessä oli nyt se "top quality" -ominaisuus. Oikein hyvää se toki oli, sellaista kuin vihreän teen kuuluu ollakin, muttei minusta mitenkään tajunnanräjäyttävän laadukasta ja erikoista. Ehkä olen tässä asiassa vielä yhtä ymmärtämätön moukka kuin viinienkin suhteen. :)

Teen seuraksi leivoin Lite Bite -sivuston ohjetta mukaillen kiivimuffineita:

• 2 dl venhäjauhoja
• ½ tl ruokasoodaa
• ½ tl leivinjauhetta
• 2 kiiviä
• 1 ½ banaania
• 2 tl steviajauhetta
• 2 rkl rypsiöljyä
• 1 rkl luonnonjogurttia
• 1 tl vanilliinisokeria

Kiivi ja banaani muussataan; kumpaakin mössöä pitäisi tulla noin desilitran verran. Stevia, öljy, jogurtti ja vanilliinisokeri korvaavat tässä muna-sokeri -vaahdon, eli ne saa sekoittaa melko voimakkaasti yhteen. Seuraavaksi ne yhdistetään hedelmämössöön ja viimeisenä lisätään jauhot ja kohotusaineet. Muffineja paistetaan 180 ºC:ssa 20 minuuttia.

Ihan ekana ei olisi tullut mieleen laittaa kiiviä uuniin, mutta kyllä se itse asiassa näihin leivonnaisiin sopi. Banaani sieltä toki voimakkaimmin maistuu läpi. Taikina riittää 12 pienehköön muffiniin; laskeskelin, että yhdessä kappaleessa olisi noin 80-85 kcal, eli vaikka nämä eivät nyt mitään terveysruokaa ole, niin eivät sieltä pahimmasta päästä herkkujakaan, varsinkaan kun maku on oikein hyvä. Sopivat minusta myös tuon vihreän teen kanssa erinomaisesti. :)

Lupa provosoitua

Ruotsissa on kuulemma perustettu jo aikoja sitten blogi, jossa levitetään juoruja maan tunnetuimmista bloggaajista. Taannoin joku valopää keksi tehdä tästä blogista Suomi-version, joka ilmeisesti keräsi jonkun verran katsojiakin. Kunnes homma tyssäsi siihen, että juoruilun kohteeksi joutuneet bloggarit tekivät rikosilmoituksen, koska katsoivat kirjoittelun täyttävän kunnianloukkauksen piirteet, ja GossipsFinland poistettiin.

Vaan mitäs siitä sitten seurasikaan? Juorublogin kohderyhmän keskustelupalstalla numero yksi, eli demi.fi:ssä, monen mielipide tuntuu olevan, ettei blogia olisi saanut poistaa, koska se oli hyvää viihdettä. Ja että bloggaajat ottivat sen liian tosissaan, kun eihän siellä suoraan esitetty mitään faktana. Sehän oli ihan vaan läpällä tehty, ei siitä saa provosoitua. Kaivelin blogin Googlen välimuistista, kun en sen virallisen olemassaolon aikana ehtinyt sitä kuin pintapuolisesti vilkaista. Näkemieni muutaman postauksen sisältö oli pääasiassa bloggaajien ihmissuhdeasioiden spekulointia, mutta joukosta löytyi myös vihjailua huumeiden käytöstä. Tyttö- ja poikaystäväasioista juoruilu on tottakai sekin harmillista, mutta täyttää vain harvoin rikoksen tunnusmerkit. Toisen väittäminen huumeiden käyttäjäksi sen sijaan on erittäin vakava syytös: siitä saa ja pitääkin "provosoitua", jos asia näin halutaan nähdä. Kunnianloukkaussyytteeseen riittää pelkkä vihjailukin.

Alppilassa tapahtuneen kurinpitotilanteen/pahoinpitelyn/ikuisuuskiistan opettajaosapuoltakin on syytetty provosoitumisesta. Kävi väkivaltaiseksi, kun ei osannut tyynesti kuunnella teini-ikäisen päänauontaa ja solvauksia. Ja näinhän ei olisi saanut tapahtua, koska ammattikasvattajan tulee ymmärtää asiakastaan ja tämän oikkuja, eikä henkilökohtaisiakaan loukkauksia saa ottaa henkilökohtaisesti, koska eihän nyt nuori oikeasti tarkoita, mitä sanoo - vai? Tottakai pointti on siinä, että jos opettaja on käyttänyt tilanteeseen nähden suhteettoman suuria voimakeinoja, hän on menetellyt väärin. En minä tiedä, mitä siellä on oikeasti tapahtunut, eikä suurin osa kansasta sen paremmin. Mutta mihin unohtui, että provosoituminen ja väkivaltainen käyttäytyminen eivät ole sama asia?

En pidä siitä retoriikasta, että verbaaliselta väkivallalta puolustautuminen olisi jollakin tavalla väärin. Eihän kukaan vaadi olemaan tyynesti paikallaan silloinkaan, kun toinen käy fyysisesti päälle, "koska ei saa provosoitua ja lähteä mukaan tappeluun". Tilannetaju on tietenkin aina paikallaan: jos joku tulee ilmaisemaan bloggarin päivän asukuvan alle mielipiteensä kypsästi argumentoiden "oot ruma", on ihan selvää, että asia kannattaa jättää omaan arvoonsa. Pahoinpitelytilanteesta kannattaa tietenkin mieluummin yrittää paeta kuin jatkaa itse mukilointia. Mutta jos tilanne sitä vaatii, voi lyödä takaisin ja myöhemmin viedä asian poliisille. Aivan samalla tavalla haitallisesta nettikirjoittelusta on voitava tehdä rikosilmoitus ilman, että sen uhria syytetään tosikoksi ja pahimmassa tapauksessa jopa ammattitaidottomaksi. Muuten mennään kohti kulttuuria, jossa kuka tahansa saa sanoa mitä tahansa ja kenelle tahansa, eikä siitä seuraa mitään, koska "ei saa provosoitua".

Jos Alppilan tapauksessa todella lähdetään sille linjalle, että opettaja ei olisi saanut provosoitua, aliarvioidaan mielestäni kummankin osapuolen inhimillisyyttä. Teini-ikäinen poika on täysin kykenevä arvioimaan puheensa loukkaavuutta ja tietää vallan hyvin, miten normaali ihminen reagoi haukkumiseen ja uhoamiseen. Ei hän ole kuohuvien tunteidensa tai itsekseen mölisevän suunsa orja; kyllä ne solvaukset sieltä ihan tietoisesti tulevat. Toisaalta taas kasvatustieteellinen tutkinto ja opetusalan työkokemus eivät tee ihmisestä tunnekylmää robottia, johon mikään loukkaus ei vaikuta. On aivan sama, kuka sattuu olemaan se henkilö, joka aukoo päätään, uhoaa ja haukkuu. Se tuntuu silti pahalta ja ennen pitkää suututtaa. Sama pätee blogeihinkin: ei sillä ole merkitystä, onko ikäviä juoruja ja kommentteja kirjoittava ihminen aikuinen vai lapsi, suomalainen vai ulkomaalainen, bloggaajan tuttu vai täysin tuntematon. Se satuttaa, kun itsestä levitellään perättömiä juoruja ja syytöksiä, nimitetään rumaksi, läskiksi tai huoraksi ja samalla vielä haukutaan kaikki läheisetkin sukulaisista kavereihin. Ja totta helvetissä siitä saa provosoitua.

Anteeksi pyytämisen vaikeudesta

Pyysin juuri anteeksi ihmiseltä, jota epäilen vahingossa loukanneeni. "Epäilen", koska en ole ihan varma ja "vahingossa", koska tahallani en sitä olisi tehnyt. Jos olenkin loukannut, en itse asiassa edes tiedä, miten. Mulla on kuitenkin vahva tunne siitä, että jotenkin olen pahoittanut toisen mielen. Asiaa pahentaa se, että en edes tunne kyseistä henkilöä kovinkaan hyvin, mutta hän vaikuttaa oikein mukavalta ja lämpimältä ihmiseltä, johon saattaisin epäsosiaalisesta erakkoluonteestani huolimatta haluta tutustua paremminkin. Kusipäältä vaikuttavan ihmisen loukkaaminen ei varmaan tuntuisi tahallisenakaan yhtä pahalta kuin tämä.

Mutta. Oli anteeksi pyytäminen kuinka oikea ja hyvä teko tahansa, niin kyllä se myös egon päälle käy. Ei todellakaan ole helppoa niellä ylpeytensä ja kysyä toiselta, olenko tehnyt jotakin väärin. Ja pahoitella, vaikkei ole varma, onko sille edes tarvetta. Sitä pelkää, että oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen tuottaa joka tapauksessa vain lisää epämukavuutta. Joko saat kuulla toisen loukkaantuneen oikeasti ja olevan ehkä vihainen tai joudut vähän noloon tilanteeseen, kun hän ihmettelee turhaa anteeksipyyntöä. Kumpikaan vaihtoehto ei ole erityisen houkutteleva.

Ei se epävarmuuden ja syyllisyyden sekaisen tuntemuksenkaan kantaminen erityisen hauskaa ole; helpompaa vain, kuin anteeksi pyytäminen. Toisaalta siellä vaakakupissa painaa muukin kuin se, miten juuri minun tässä nyt käy. Passiivisuus jättää toiselle osapuolelle pahan mielen, jonka voisi ehkä korjata yhdellä sanalla. Vai onko joku kuullut aikuisen ihmisen loukkaantuneen toisen vilpittömästä anteeksipyynnöstä? On äärettömän helppoa unohtaa, ettei anteeksi pyytämisessä ole kyse minusta, vaan siitä toisesta ihmisestä. Näinhän sen pitääkin mennä: jos olen itse tehnyt toiselle jotakin ikävää, miksi sen seuraamuksen pitäisi tuntua minusta helpolta ja mukavalta? Silmä silmästä, karman laki ja niin edespäin.

Tätä kirjoittaessani en ole vielä saanut sitä anteeksipyyntöä oikeasti tehtyä, koska se on tilanteen syvällisestä (yli)analysoinnista huolimatta edelleen vaikeaa. Jos kuitenkin luet tätä tekstiä, olen päässyt tuosta vaikeudesta yli.

Medialogiikkaa

Tää on taas niitä aiheita, joita on toki käsitelty vaikka ja missä. Ihmisten hölmöys ja käyttäytyminen (sosiaalisessa) mediassa on joskus jotain aivan uskomatonta. Feissarimokissa on monia hyviä esimerkkejä ihmisten vajavaisista älynlahjoista, mutta paljon jää sielläkin sanomatta. Kuten että:

"Meidän takapihalla on kettu. Äkkiä kamera käteen ja kuva Iltalehdelle!"
Kuinka luonnosta vieraantunut pitää ihmisen olla, että takapihalla piipahtavan elukan ajatellaan ylittävän uutiskynnyksen? Samalla voidaan toki myös kysyä, kuinka luonnosta vieraantuneita toimittajia iltapäivälehdissä on, kun niitä kettu-/orava-/pöllö- ja muita eksoottisia eläinkuvia julkaistaan ainakin kyseisten lehtien nettisivuilla. Onko se ihan tosiaan oikeasti uutisen arvoinen aihe Suomessa, että Uolevi Keuruulta bongasi takapihallaan hassusti pomppivan jäniksen? Onko? Ehkä niistä sitten maksetaan niin hyviä julkaisupalkkioita, että niitä kännykkäkameratasoisia otoksia kannattaa lähetellä. Se ei kyllä edelleenkään selitä sitä, miksi niitä julkaistaan.

"Koen tulleeni kohdelluksi väärin. Äkkiä puhelin käteen ja soitto Iltalehdelle!"
Samaa sarjaa kuin edellinen. Ymmärränhän mä sen, että jos on oikeasti törmännyt johonkin vakavaan epäkohtaan vaikka viranomaisten kanssa asioidessa, voi olla ihan järkevää tuoda asia esille ja keskustelunaiheeksi mediassa. Toisaalta sitten taas tuntuu, että joidenkin ihmisten ensimmäinen ajatus ikävässä tilanteessa on, että nyt kyllä lähtee soitto keltaiselle lehdistölle. Itse valituksen aiheet taas on joskus ihan uskomattoman turhia. Iltalehti uutisoi viime kesänä siitä, kuinka katsoja oli järkyttynyt nähdessään tv-uutisten kuvituksena kuvaa ruumishuoneelta. Ruudussa oli ilmeisesti vilahtanut muutaman vainajan varpaat - ja siitäkös sitten piti parkua Ylen lisäksi lehdistölle. Eihän se nyt varsinaisesti kivaa kuvitusta uutiseen ollut, mutta enemmän mä silti järkyttyisin niistä parhaaseen katseluaikaan lähetettävistä rikossarjoista ja elokuvista, joissa näkyy vainajista vähän muutakin kuin jalat. Edelleenkään en tiedä, miksi lehdistö näkee tuollaiset jutut julkaisemisen arvoisiksi.

"En voittanut Facebook-arvonnassa. Epäreilua!"
Firman Facebook-sivulla on kymmeniä tuhansia tykkääjiä ja se päättää arpoa näiden kesken jonkun tuotteensa. Siis yhden kappaleen näiden lukuisten ihmisten kesken. Tyypillisesti joku Nokia tai Samsung arpoo jonkun teknologialelun. Joku sen aina voittaa, mutta aika saatanan monihan siinä jää ilman. Huonoa tuuria, aina ei voi voittaa ja jos niitä arvontaan osallistujia on se 80 000, niin todennäköisyys on...noh, pieni. Siitä huolimatta näiden arvontojen tulosten julkistamisen jälkeen kommenttiboksiin tulee itkemään - tosissaan tai ei - kaikenikäistä porukkaa, kuinka "mä en ikinä voita mitään/olis toi mulleki kelvannu/arpokaas yks mullekin". Ei tarvinne selittää tarkemmin, miksi tuo on minusta surullista.

"Jossain päin Suomea tapahtuu suuri vääryys. Äkkiä adressi kasaan!"
Yksi opettaja saa potkut oppilaansa ojentamisesta ja äkkiä hänen puolustuksekseen on kasassa tuhansien allekirjoitusten adressi. Kukas kerää samalla raivolla nimiä adressiin niiden opettajien puolesta, jotka eivät irtisanomisen pelossa uskalla ojentaa oppilaitaan ja kaiken kukkuraksi pelkäävät vielä näiden pikku mussukoiden vanhempia, joiden mielestä oppilaan käytöshäiriöt ovat opettajan vika ja rehtorin kansliaan taluttaminen kädestä pitäen pahoinpitely? Adressit.comin arvosta kansalaisten mielipiteiden luotettavana ja tehokkaana välittäjänä voidaan myös olla monta mieltä.

"Kaikki tiedotusvälineet ovat Suomessa valtion propagandakoneistoa / media vainoaa perussuomalaisia / raiskausuutisessa ei kerrottu tekijän etnistä alkuperää eli taas hyysätään maahanmuuttajia / verojen nostaminen on vaan herrojen ahneutta!"
No mutta kuinkas muuten. Tuomas Rimpiläinen tiivisti asian Aamulehden kolumnissaan varsin mainiosti. Pitäköön kukin itseään juuri niin valveutuneena (ja toisia niin aivopestyinä) kuin haluaa, mutta kyllä se elämä vaan raskaaksi käy, jos kaikkialla näkee pelkkiä valheita, propagandaa ja epäilyn aiheita. Siis Suomessa. Pohjois-Koreassa se toki olisi realismia.

Koska tykkään keskustella lukijoideni kanssa kommenttiboksissa, kysyn: tuleeko teille mieleen muita sosiaalisen median käyttäjien ja seuraajien loogisia päättelyketjuja ja niiden seurauksia?

Ei liiku

Käytän tekstipostausten (ja itse asiassa kyllä kuviakin sisältävien) tekemiseen aikaa. Yleensä yhden postauksen kirjoittamiseen menee ihan vähintään pari tuntia ja sekin saattaa jakautua useammalle päivälle. Tän viikon aikana mä olen kirjoittanut ainakin pari postausta sellaiseen 85-prosenttisesti valmiiseen vaiheeseen.

Kun pitäis alkaa päättää postausta, tulee seinä vastaan ja lujaa. En saa kerta kaikkiaan mitään yhteenvetoa tehtyä, en saa päätettyä postausta järkevästi. En näe, mihin suuntaan tekstiä pitäisi viedä. Sanottavaa olis ihan hirveästi, mutta tuntuu että sen jälkeen kun saan keskeiset asiat naputeltua sujuvaan muotoon, mikään ei liiku aivoissa. Kuten Tahdon2013-postauksen kanssa tuli nähtyä, ilman kunnon lopetusta koko postaus lässähtää.

Toisaalta joka ainoa kerta, kun julkaisen postauksen, tuntuu, etten saa kunnolla sanottua, mitä mulla on mielessä. Kaikkea kun ei voi sanoa, ettei postaus veny ihan järjettömiin pituuksiin, kun mulla on muutenkin tapana rönsyillä. Ja tietysti jotain ajatuksia voi jättää keskustelua varten, jos sellaista kommenttiboksissa viriää. Tiedän, että olen toisinaan (eli melkein aina) turhan itsekriittinen, mutta kyllä mä silti itseäni kirjoittajana jatkuvasti epäilen. Että saako lukija kiinni mun ajatuskulustani, tuliko tekstiin ristiriitaisuuksia - ja onko teksti edes jollakin tavalla kiinnostava.

Kiinnostavuuden saaminen tekstiin on ehkä pitkällä aikavälillä mun suurin haasteeni, koska olenhan mä kirjoittajana helposti tosi kuiva. Ehkä se tarttuu, kun lukee noita hallintotieteellisiä eepoksia, joita ei varsinaisesti voi luonnehtia lennokkaiksi. Yritän välttää turhaa toistoa ja saada kielestä vihvahteikasta, mutta tuntuu silti, että kyllä se vähän puisevaa on. Tähän mennessä ole uskaltanut hakea kiinnostavuutta kovin rohkeasta provosoinnistakaan, kun tiedän, että joidenkin ihmisten sisälukutaidolla on tapana kadota samalla sekunnilla, kun nettiselain aukeaa - ja internetissä kun ollaan, tämänkin tekstin voi tulla lukeneeksi ihan kuka tahansa raivoamisen kohdetta etsivä urpo. Lopulta mä en ole huumorikirjoittajakaan. Ironia ja sarkasmi on mulle sinänsä luontevia, mutta kirjoittaessa erittäin vaikeita huumorin lajeja, joten yleensä en ota riskejä. Ehkä pitäisi.

Tätäkin postausta on tässä suurella tuskalla väännetty jokunen hetki ja tämähän tulee julkaisukuntoon vaikka väkisin. Ehkä se sitten avaa sitä järjenjuoksua sen verran, että saan tuolla luonnoksena polttelevan medialogiikkalätinäni muidenkin tarkasteltavaksi. Siihen voi mennä tunti, viikko tai vaikka pari kuukautta. Mutta mähän aloitinkin tän blogin sillä ajatuksella, että jos ei tule asiaa tai tekstiä, ei postata. Siinä vaiheessa kun mä pyytelen postaamattomuutta anteeksi, tää blogi taitaa olla tiensä päässä.

Sairastelua & kuulumisia

Siinä vaiheessa kun tuolla ulkona rupesi vihdoin olemaan kevään näköistä eli tiet alkoi sulaa ja aurinko paistaa, mä tulin tietenkin kipeäksi. Yskin, aivastelin ja niistin viime viikon kotona neljän seinän sisällä. Ruoka ei maistunut, ajatus ei kulkenut ja juomalasin täyttöreissu sohvalta keittiöön ja takaisin tuntui ihan oikeasti raskaalta. Ja sitä tosi-tv:n määrää, mitä sairastaessa tulee katseltua. Olen ihan varma, että jos se viikon makaaminen teki hallaa fyysiselle kunnolle, niin kyllä se koirakuiskaajien ja tyylioppaiden kälätyksen kuunteleminenkin on jättänyt jälkensä aivoihin.

No, mä kävin äsken kuitenkin lenkillä kartoittamassa vahingot. Tein puolen tunnin kävelylenkin, 3,5 km. Alku sujui ihan hyvin, mutta viimeinen puoli kilometriä - kilometri olikin sitten tuskaa. Tuntui, että kunto loppuu, vaikkei mulla vauhtia erityisen paljon ollutkaan. Ensimmäiset kymmenen minuuttia lenkin jälkeen meni pelkkään yskimiseen. Juoksemisesta ei siis puhettakaan ainakaan vielä viikkoon, pahimmassa tapauksessa joudun aloittamaan 8 viikon harjoitusohjelmani alusta. Salille menen ehkä ensi viikolla, mutta takapakkia tulee varmaan sielläkin. Kiva.

Alkuviikosta juhlittiin hyvin rauhallisesti mun 21-vuotispäivääni, käytiin vaan puolison kanssa nauramassa 21 tapaa pilata avioliitto -leffaa ja sekin tuntui vievän multa kaikki voimat, koska olin kotiin palatessa tosi väsynyt. Perhe ja sukulaiset muisti mua viikonloppuna Ruotsin kruunuilla, valokuvausoppaalla ja kaunillla valkoisella lasilinnulla. Kruunuja tarvitaan, kun lähdetään huomenna käymään pikaisesti Tukholmassa. Sitä ennen pitää vielä ehtiä säveltää yksi oppimispäiväkirja valmiiksi ja koittaa saada jotakin tolkkua yhdestä tieteellisestä artikkelista.

"Siis eiks sinne oo ihan sairaan vaikee päästä?"

Yliopistoon ei mennä. Sinne haetaan, pyritään, luetaan, päntätään, ehkä päästään. Ehkä. Eikä siihen ole mitään yhtä ainoaa reseptiä, miten se tapahtuu. Monet tuijottaa tilastoja ja kauhistelee, mitä taikatemppuja pitää tehdä, että pääsee alalle, jossa sisäänpääsyprosentti on alle 10. Tilastot vääristää ja ellet satu olemaan poikkeuksellisen lahjakas 9 laudaturin ylioppilas, karu totuus yliopistoon pääsemisestä on yleistäen tämä:

1. Yhteishaku
Luonnollisesti. Se on muistettava tehdä kunnolla ja oikein. Tätä lukiessasi on tämän vuoden osalta jo myöhäistä. Jos pitää toimittaa jotakin liitteitä, ennakkotehtäviä tai muuta vastaavaa, ne toimitetaan ajoissa. Jos näin ei tapahdu, oma moka.

2. Lukeminen
Joillekin aloille pääsee suoraan papereilla. Niille joille ei pääse, pääsee istumalihaksilla. Lukion kokeisiin ja ehkä vielä ylioppilaskirjoituksiinkin voi mennä maalaisjärjellä ja yleistiedolla, yliopiston pääsykokeisiin ei. Siis jos haluaa päästä sisään. Tosin se kirjoituksiin lukeminen saattaisi myös auttaa sitä yliopistoon pääsemistä, koska todistuspistekiintiöt. Lukiessa ei kannata ottaa stressiä siitä, että nettikeskustelussa joku sanoo lukeneensa pääsykoekirjat jo kolme kertaa läpi. Hänen taktiikkaansa on määrään panostaminen, sinä voit halutessasi satsata laatuun. Jokainen lukee omalla tavallaan.

3. Lepo
Yöllä nukutaan (ja okei, silloin tällöin juhlitaan), ei lueta. Se hyöty, jonka saat pidemmästä lukuajasta päivässä, nollautuu tasan siinä, jonka menetät laadussa kun olet väsynyt. Myös ruoka- ja liikuntataukoja täytyy pitää ja mielellään käyttää ne kaiken muun kuin pääsykokeiden ajattelemiseen. Sosiaaliset suhteetkin kannattaa muistaa, eikä erakoitua sinun ja pääsykoekirjasi väliseen muutaman kuukauden intiimiin avioliittoon (kuten allekirjoittanut aikanaan valitettavasti teki).

4. Kirjoittaminen
Pääsykokeissa ei ole aikaa opetella esseen kirjoittamista tai laskimen käyttämistä. Se on opittava aiemmin, mielellään hyvin. Ja oppiminenhan tapahtuu harjoittelemalla. Monesti on tarjolla vanhojen valintakoekysymysten arkistoja ja tenttiarkistoja, joista voi katsella, minkä tyyppisiä kysymykset mahdollisesti saattaisivat valintakokeissa olla.

5. Pääsykokeet
Oikea aika, oikea rakennus, oikea sali. Jos mahdollista, kannattaa käydä paikalla aiemmin tarkistamassa, mihin tulla. Edeltävänä yönä ei lueta, silloin nukutaan. Aamulla syödään kunnolla ja katsotaan, että vaadittavat tarvikkeet on pakattuna mukaan. Yleensä puhutaan kirjoitusvälineistä, henkkareista ja ehkä laskimesta. Noudata ohjeita, kirjoita nimet kaikkiin papereihin, joihin sitä vaaditaan. Tee parhaasi.

6. Tuuri
On täysin kiinni tuurista, kysytäänkö juuri niitä asioita, jotka ovat sattuneet jäämään mieleesi. Kaikkea ei voi muistaa. Yhtä paljon tuuria on myös se, mihin pisterajat juuri tänä vuonna asettuvat suhteessa sinun pisteisiisi, eli kuinka hyviä kilpakumppanisi sattuivat olemaan. Kun olet tehnyt pääsykokeissa parhaasi, et voi muuhun enää vaikuttaa. Jos se jää puolesta pisteestä kiinni, kyse ei ole hakijan huonoudesta, vaan huonosta onnesta. Peruutuspaikkaa voi aina toivoa.

7. Ota paikka vastaan.
Ehkä tyhmin virhe (yhteishaun tekemättä jättämisen jälkeen) on unohtaa ottaa opiskelupaikka vastaan. Mutta se tulee vasta sitten sen hyväksynnän jälkeen.

Ei siinä siis mitään taikatemppuja tarvita, vaan sopiva sekoitus ahkeruutta, tietoa, taitoa - ja sitä pirun tuuria. Homma on pitkälti kiinni hakijasta, mutta ei valitettavasti ihan kokonaan. Eli joo, sinne voi olla vaikee päästä. Mutta aina on se porukka, joka pääsee. Ja kun jonakin päivänä satut kuulumaan siihen porukkaan, huomaat, ettei siellä mitään yli-ihmisiä ollutkaan.