Vaihtoehtovappu

Kävin aamupäivällä vesijuoksemassa ja puolison kanssa nopeasti lounalla. Keskustorin läpi kävellessä sai suorastaan väistellä ilmapallomyyjiä (tarvitaanko niitä oikeesti 10 samalle torille?); tähän aikaan päivästä saisi jo varmaan pelätä törmäävänsä haalariasussa kulkevaan humalaiseen. Eilisen postauksen linjaa jatkaen en kykene käsittämään, minkä takia ihmiset ovat vappuna väkisin ulkona ryyppäämässä, vaikka sää olisi surkea, mutta toisaalta: omatpa ovat kevätflunssanne ja krapulanne - kukin siis tyylillään. Mua ei tuonne tihkusateeseen saisi takapuoltani palelluttamaan kilon paloinakaan, joten kävin Anttilassa etsimässä luonteelleni sopivampaa viihdettä. Minun vappuohjelmani näyttää siis tänä vuonna tältä:

Mukavaa vappua kaikille juhlimistyyliin katsomatta! :)

Vanha

Musta on tullu vanha. Siis henkisesti. Stressasin kuun alussa syntymäpäiväni alla sitä, että olen taas vuoden vanhempi, enkä vieläkään ole perheellinen, työssäkäyvä tai edes valmistunut. Tämähän olisi erittäin loogista ja tarpeellista pohdintaa, jos ikävuosia olisi vaikka 30 ja risat, mutta näin 21-vuotiaana se ei ole paljon muuta kuin naurettavaa.

Eikä se nyt vielä mitään, etten koe itseäni tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi, mutta kun mä en enää tunnu sopivan ikäisteni joukkoon oikein mitenkään. En ole koskaan ollut mikään suuri bilehile, mutta nykyään yökerhoihin lähteminen suorastaan ahdistaa. Ellei kyseessä ole joku konemusatapahtuma, johon lähden nimenomaan artistin ja musiikin takia, mä en saa baarissa heilumisesta mitään. Päinvastoin: sehän vie rahat, kuulon, hermot ja yöunet. Sen takia en ole viime aikoina missään käynytkään; edellinen baari-iltani taisi olla joskus syksyllä. Mä en tiedä mikä varhaisiän keski-ikä mua vaivaa, mutta paljon mieluummin mä menisin viettämään (alku)iltaa paikkaan, jossa pääsee istumaan, eikä tarvitse huutaa vierustoverille, joisin lasin tai pari hyvää punaviiniä ja olisin vielä saman vuorokauden puolella omassa sängyssä nukkumassa.

Useimpien ikätovereideni mielestä mä olen taatusti tylsä. Tosin olen tylsä myös silloin, kun erehdyn jollekin klubille, koska juon vuodessa varmaan saman verran kuin useimmat yhden illan aikana. Humalatila kevyimmässäkin muodossaan on mun mielestäni erittäin epämiellyttävä, enkä muutenkaan pidä suurempaa juomista mitenkään järkevänä, saati tarpeellisena. Mun käsitykseni hauskanpidosta ei sisällä välttämättä lainkaan alkoholia. Vähän voi juoda - juurikin sen viinilasillisen tai kaksi - mutta siinä vaiheessa, kun toisten juominen jatkuu ja toisten loppuu, päädytään niin eri aaltopituuksille, että joku pilaa jonkun illan. Joko huonoilla vitseillä tai sitten sillä, että on tylsä tosikko (lue: selvin päin), eikä pysty lainkaan tajuamaan, mikä niissä vitseissä oli se hauska kohta.

Onhan tässä toki muutakin kuin kännäämistä kohtaan kokemani antipatia. Mua ei kiinnosta pätkän vertaa, minkä väriset alusvaatteet on nyt muotia tai kuinka pitkä tai lyhyt hameen pitää olla. Mulla ei ole mitään käsitystä uusimmista hittibiiseistä, koska en kuuntele radiota juuri lainkaan. Tunnistan Ismo Laitelan ja Seppo Taalasmaan - ja siihen mun tietoni Salkkareista sitten loppuukin, koska pidän koko sarjaa typeränä ja turhana. Jääkiekko ei herätä mussa suuria tunteita, enkä vielä pari vuotta Tampereella asuttuanikaan ole uhrannut ajatustakaan joidenkin mielestä ilmeisesti kriittisen tärkeälle valinnalle: Ilves vai Tappara? Eikä mulla ole esitellä noloimpia kännitekstareitani, koska niitä ei ole eikä tule. Tässä kohtaa tuleekin sitten se vaivaantunut hiljaisuus, kun säästä on jo puhuttu ja keskustelun kumpikaan osapuoli ei keksi hyvää tekosyytä tilanteesta poistumiselle.

Ehkä mun pitää etsiä mielenlaadulleni sopivaa seuraa varttuneemmista yksilöistä. Räpiköinhän mä niiden kanssa jo muutenkin samoilla vesijuoksuradoilla.

Mutakakku mukissa

Taikka brownie, väliäkö hällä. Lopputulos riippuu vähän siitä, paljonko nestettä tulee laittaneeksi (jos tekee silmämääräisesti, kuten allekirjoittanut) ja varmaan mikrollakin on vähän merkitystä. Joissakin tapauksissa tämä superpikaleivonnainen voi muistuttaa koostumukseltaan eniten pehmeähköä suklaakeksiä, jos onnistuu tekemään oikein kuivikkaan version.

Alkuperäinen ohje löytyy täältä ja minun hyvin kevyesti muokattu versioni siitä kuuluu näin:

• 4 rkl steviajauhetta
• 4 rkl vehnäjauhoja
• 2 rkl kaakaojauhetta
• 2 rkl oliiviöljyä
• 3 rkl vettä
• suolaa

Kuivat aineet mukiin, öljy ja vesi päälle, koko sotku kunnolla sekaisin ja mikroon 1 minuutiksi 40 sekunniksi. Vettä kannattaa laittaa mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän; juurikin virheellisen, silmämääräisen arvion takia mun oheinen esimerkkileipomukseni on a) kuivikasta ja b) sotkuisen näköisesti mukin reunoilla. 

 

Rumaa, mutta hyvää. Kaipaa ehkä seurakseen vaniljajäätelöä tai -kastiketta tasapainottamaan suklaista makua. Sen jälkeen ei sitten teekään hetkeen mieli mitään makeaa.

Teetä ja kiivimuffineja

Sain isältäni kaksi pussillista vihreää teetä tuliaisena työmatkalta Kiinasta. Toisen pussin päällä lukee merkintä "top quality" - se on kuulemma kalliimpaa, hyvälaatuiseksi luvattua teetä. Toinen tee on ilmeisesti jotakin arkisempaa. Teet ovat maustamattomia ja ne on ostettu irtotavarana, eli sen tarkemmin en niistä tiedä. Päätin tänään kokeilla tuota "top qualitya".

Ensimmäisenä panin merkille, että teelehdet olivat Suomessa myytäviin irtoteelaatuihin (siis ainakin Forsmaneihin, Clippereihin ym. markettimerkkeihin) verrattuna varsin kookkaita. Pääsin siis kerrankin käyttämään jo vuosia sitten saamaani kiinalaista teemukia, johon kuuluu oma sihtiosa. Sen reiät ovat sen verran suuret, että pienilehtisen teen hauduttaminen siinä ei onnistu, ellei pidä siitä, että muki on täynnä lehtiä.

 
Lehtien koon lisäksi tämä tee erosi tutummista laaduista myös tuoksultaan ja jonkun verran maultaakin. Harjaantumaton kieleni ei osannut maistaa, mikä juuri tässä teessä oli nyt se "top quality" -ominaisuus. Oikein hyvää se toki oli, sellaista kuin vihreän teen kuuluu ollakin, muttei minusta mitenkään tajunnanräjäyttävän laadukasta ja erikoista. Ehkä olen tässä asiassa vielä yhtä ymmärtämätön moukka kuin viinienkin suhteen. :)

Teen seuraksi leivoin Lite Bite -sivuston ohjetta mukaillen kiivimuffineita:

• 2 dl venhäjauhoja
• ½ tl ruokasoodaa
• ½ tl leivinjauhetta
• 2 kiiviä
• 1 ½ banaania
• 2 tl steviajauhetta
• 2 rkl rypsiöljyä
• 1 rkl luonnonjogurttia
• 1 tl vanilliinisokeria

Kiivi ja banaani muussataan; kumpaakin mössöä pitäisi tulla noin desilitran verran. Stevia, öljy, jogurtti ja vanilliinisokeri korvaavat tässä muna-sokeri -vaahdon, eli ne saa sekoittaa melko voimakkaasti yhteen. Seuraavaksi ne yhdistetään hedelmämössöön ja viimeisenä lisätään jauhot ja kohotusaineet. Muffineja paistetaan 180 ºC:ssa 20 minuuttia.

Ihan ekana ei olisi tullut mieleen laittaa kiiviä uuniin, mutta kyllä se itse asiassa näihin leivonnaisiin sopi. Banaani sieltä toki voimakkaimmin maistuu läpi. Taikina riittää 12 pienehköön muffiniin; laskeskelin, että yhdessä kappaleessa olisi noin 80-85 kcal, eli vaikka nämä eivät nyt mitään terveysruokaa ole, niin eivät sieltä pahimmasta päästä herkkujakaan, varsinkaan kun maku on oikein hyvä. Sopivat minusta myös tuon vihreän teen kanssa erinomaisesti. :)

Lupa provosoitua

Ruotsissa on kuulemma perustettu jo aikoja sitten blogi, jossa levitetään juoruja maan tunnetuimmista bloggaajista. Taannoin joku valopää keksi tehdä tästä blogista Suomi-version, joka ilmeisesti keräsi jonkun verran katsojiakin. Kunnes homma tyssäsi siihen, että juoruilun kohteeksi joutuneet bloggarit tekivät rikosilmoituksen, koska katsoivat kirjoittelun täyttävän kunnianloukkauksen piirteet, ja GossipsFinland poistettiin.

Vaan mitäs siitä sitten seurasikaan? Juorublogin kohderyhmän keskustelupalstalla numero yksi, eli demi.fi:ssä, monen mielipide tuntuu olevan, ettei blogia olisi saanut poistaa, koska se oli hyvää viihdettä. Ja että bloggaajat ottivat sen liian tosissaan, kun eihän siellä suoraan esitetty mitään faktana. Sehän oli ihan vaan läpällä tehty, ei siitä saa provosoitua. Kaivelin blogin Googlen välimuistista, kun en sen virallisen olemassaolon aikana ehtinyt sitä kuin pintapuolisesti vilkaista. Näkemieni muutaman postauksen sisältö oli pääasiassa bloggaajien ihmissuhdeasioiden spekulointia, mutta joukosta löytyi myös vihjailua huumeiden käytöstä. Tyttö- ja poikaystäväasioista juoruilu on tottakai sekin harmillista, mutta täyttää vain harvoin rikoksen tunnusmerkit. Toisen väittäminen huumeiden käyttäjäksi sen sijaan on erittäin vakava syytös: siitä saa ja pitääkin "provosoitua", jos asia näin halutaan nähdä. Kunnianloukkaussyytteeseen riittää pelkkä vihjailukin.

Alppilassa tapahtuneen kurinpitotilanteen/pahoinpitelyn/ikuisuuskiistan opettajaosapuoltakin on syytetty provosoitumisesta. Kävi väkivaltaiseksi, kun ei osannut tyynesti kuunnella teini-ikäisen päänauontaa ja solvauksia. Ja näinhän ei olisi saanut tapahtua, koska ammattikasvattajan tulee ymmärtää asiakastaan ja tämän oikkuja, eikä henkilökohtaisiakaan loukkauksia saa ottaa henkilökohtaisesti, koska eihän nyt nuori oikeasti tarkoita, mitä sanoo - vai? Tottakai pointti on siinä, että jos opettaja on käyttänyt tilanteeseen nähden suhteettoman suuria voimakeinoja, hän on menetellyt väärin. En minä tiedä, mitä siellä on oikeasti tapahtunut, eikä suurin osa kansasta sen paremmin. Mutta mihin unohtui, että provosoituminen ja väkivaltainen käyttäytyminen eivät ole sama asia?

En pidä siitä retoriikasta, että verbaaliselta väkivallalta puolustautuminen olisi jollakin tavalla väärin. Eihän kukaan vaadi olemaan tyynesti paikallaan silloinkaan, kun toinen käy fyysisesti päälle, "koska ei saa provosoitua ja lähteä mukaan tappeluun". Tilannetaju on tietenkin aina paikallaan: jos joku tulee ilmaisemaan bloggarin päivän asukuvan alle mielipiteensä kypsästi argumentoiden "oot ruma", on ihan selvää, että asia kannattaa jättää omaan arvoonsa. Pahoinpitelytilanteesta kannattaa tietenkin mieluummin yrittää paeta kuin jatkaa itse mukilointia. Mutta jos tilanne sitä vaatii, voi lyödä takaisin ja myöhemmin viedä asian poliisille. Aivan samalla tavalla haitallisesta nettikirjoittelusta on voitava tehdä rikosilmoitus ilman, että sen uhria syytetään tosikoksi ja pahimmassa tapauksessa jopa ammattitaidottomaksi. Muuten mennään kohti kulttuuria, jossa kuka tahansa saa sanoa mitä tahansa ja kenelle tahansa, eikä siitä seuraa mitään, koska "ei saa provosoitua".

Jos Alppilan tapauksessa todella lähdetään sille linjalle, että opettaja ei olisi saanut provosoitua, aliarvioidaan mielestäni kummankin osapuolen inhimillisyyttä. Teini-ikäinen poika on täysin kykenevä arvioimaan puheensa loukkaavuutta ja tietää vallan hyvin, miten normaali ihminen reagoi haukkumiseen ja uhoamiseen. Ei hän ole kuohuvien tunteidensa tai itsekseen mölisevän suunsa orja; kyllä ne solvaukset sieltä ihan tietoisesti tulevat. Toisaalta taas kasvatustieteellinen tutkinto ja opetusalan työkokemus eivät tee ihmisestä tunnekylmää robottia, johon mikään loukkaus ei vaikuta. On aivan sama, kuka sattuu olemaan se henkilö, joka aukoo päätään, uhoaa ja haukkuu. Se tuntuu silti pahalta ja ennen pitkää suututtaa. Sama pätee blogeihinkin: ei sillä ole merkitystä, onko ikäviä juoruja ja kommentteja kirjoittava ihminen aikuinen vai lapsi, suomalainen vai ulkomaalainen, bloggaajan tuttu vai täysin tuntematon. Se satuttaa, kun itsestä levitellään perättömiä juoruja ja syytöksiä, nimitetään rumaksi, läskiksi tai huoraksi ja samalla vielä haukutaan kaikki läheisetkin sukulaisista kavereihin. Ja totta helvetissä siitä saa provosoitua.

Anteeksi pyytämisen vaikeudesta

Pyysin juuri anteeksi ihmiseltä, jota epäilen vahingossa loukanneeni. "Epäilen", koska en ole ihan varma ja "vahingossa", koska tahallani en sitä olisi tehnyt. Jos olenkin loukannut, en itse asiassa edes tiedä, miten. Mulla on kuitenkin vahva tunne siitä, että jotenkin olen pahoittanut toisen mielen. Asiaa pahentaa se, että en edes tunne kyseistä henkilöä kovinkaan hyvin, mutta hän vaikuttaa oikein mukavalta ja lämpimältä ihmiseltä, johon saattaisin epäsosiaalisesta erakkoluonteestani huolimatta haluta tutustua paremminkin. Kusipäältä vaikuttavan ihmisen loukkaaminen ei varmaan tuntuisi tahallisenakaan yhtä pahalta kuin tämä.

Mutta. Oli anteeksi pyytäminen kuinka oikea ja hyvä teko tahansa, niin kyllä se myös egon päälle käy. Ei todellakaan ole helppoa niellä ylpeytensä ja kysyä toiselta, olenko tehnyt jotakin väärin. Ja pahoitella, vaikkei ole varma, onko sille edes tarvetta. Sitä pelkää, että oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen tuottaa joka tapauksessa vain lisää epämukavuutta. Joko saat kuulla toisen loukkaantuneen oikeasti ja olevan ehkä vihainen tai joudut vähän noloon tilanteeseen, kun hän ihmettelee turhaa anteeksipyyntöä. Kumpikaan vaihtoehto ei ole erityisen houkutteleva.

Ei se epävarmuuden ja syyllisyyden sekaisen tuntemuksenkaan kantaminen erityisen hauskaa ole; helpompaa vain, kuin anteeksi pyytäminen. Toisaalta siellä vaakakupissa painaa muukin kuin se, miten juuri minun tässä nyt käy. Passiivisuus jättää toiselle osapuolelle pahan mielen, jonka voisi ehkä korjata yhdellä sanalla. Vai onko joku kuullut aikuisen ihmisen loukkaantuneen toisen vilpittömästä anteeksipyynnöstä? On äärettömän helppoa unohtaa, ettei anteeksi pyytämisessä ole kyse minusta, vaan siitä toisesta ihmisestä. Näinhän sen pitääkin mennä: jos olen itse tehnyt toiselle jotakin ikävää, miksi sen seuraamuksen pitäisi tuntua minusta helpolta ja mukavalta? Silmä silmästä, karman laki ja niin edespäin.

Tätä kirjoittaessani en ole vielä saanut sitä anteeksipyyntöä oikeasti tehtyä, koska se on tilanteen syvällisestä (yli)analysoinnista huolimatta edelleen vaikeaa. Jos kuitenkin luet tätä tekstiä, olen päässyt tuosta vaikeudesta yli.

Medialogiikkaa

Tää on taas niitä aiheita, joita on toki käsitelty vaikka ja missä. Ihmisten hölmöys ja käyttäytyminen (sosiaalisessa) mediassa on joskus jotain aivan uskomatonta. Feissarimokissa on monia hyviä esimerkkejä ihmisten vajavaisista älynlahjoista, mutta paljon jää sielläkin sanomatta. Kuten että:

"Meidän takapihalla on kettu. Äkkiä kamera käteen ja kuva Iltalehdelle!"
Kuinka luonnosta vieraantunut pitää ihmisen olla, että takapihalla piipahtavan elukan ajatellaan ylittävän uutiskynnyksen? Samalla voidaan toki myös kysyä, kuinka luonnosta vieraantuneita toimittajia iltapäivälehdissä on, kun niitä kettu-/orava-/pöllö- ja muita eksoottisia eläinkuvia julkaistaan ainakin kyseisten lehtien nettisivuilla. Onko se ihan tosiaan oikeasti uutisen arvoinen aihe Suomessa, että Uolevi Keuruulta bongasi takapihallaan hassusti pomppivan jäniksen? Onko? Ehkä niistä sitten maksetaan niin hyviä julkaisupalkkioita, että niitä kännykkäkameratasoisia otoksia kannattaa lähetellä. Se ei kyllä edelleenkään selitä sitä, miksi niitä julkaistaan.

"Koen tulleeni kohdelluksi väärin. Äkkiä puhelin käteen ja soitto Iltalehdelle!"
Samaa sarjaa kuin edellinen. Ymmärränhän mä sen, että jos on oikeasti törmännyt johonkin vakavaan epäkohtaan vaikka viranomaisten kanssa asioidessa, voi olla ihan järkevää tuoda asia esille ja keskustelunaiheeksi mediassa. Toisaalta sitten taas tuntuu, että joidenkin ihmisten ensimmäinen ajatus ikävässä tilanteessa on, että nyt kyllä lähtee soitto keltaiselle lehdistölle. Itse valituksen aiheet taas on joskus ihan uskomattoman turhia. Iltalehti uutisoi viime kesänä siitä, kuinka katsoja oli järkyttynyt nähdessään tv-uutisten kuvituksena kuvaa ruumishuoneelta. Ruudussa oli ilmeisesti vilahtanut muutaman vainajan varpaat - ja siitäkös sitten piti parkua Ylen lisäksi lehdistölle. Eihän se nyt varsinaisesti kivaa kuvitusta uutiseen ollut, mutta enemmän mä silti järkyttyisin niistä parhaaseen katseluaikaan lähetettävistä rikossarjoista ja elokuvista, joissa näkyy vainajista vähän muutakin kuin jalat. Edelleenkään en tiedä, miksi lehdistö näkee tuollaiset jutut julkaisemisen arvoisiksi.

"En voittanut Facebook-arvonnassa. Epäreilua!"
Firman Facebook-sivulla on kymmeniä tuhansia tykkääjiä ja se päättää arpoa näiden kesken jonkun tuotteensa. Siis yhden kappaleen näiden lukuisten ihmisten kesken. Tyypillisesti joku Nokia tai Samsung arpoo jonkun teknologialelun. Joku sen aina voittaa, mutta aika saatanan monihan siinä jää ilman. Huonoa tuuria, aina ei voi voittaa ja jos niitä arvontaan osallistujia on se 80 000, niin todennäköisyys on...noh, pieni. Siitä huolimatta näiden arvontojen tulosten julkistamisen jälkeen kommenttiboksiin tulee itkemään - tosissaan tai ei - kaikenikäistä porukkaa, kuinka "mä en ikinä voita mitään/olis toi mulleki kelvannu/arpokaas yks mullekin". Ei tarvinne selittää tarkemmin, miksi tuo on minusta surullista.

"Jossain päin Suomea tapahtuu suuri vääryys. Äkkiä adressi kasaan!"
Yksi opettaja saa potkut oppilaansa ojentamisesta ja äkkiä hänen puolustuksekseen on kasassa tuhansien allekirjoitusten adressi. Kukas kerää samalla raivolla nimiä adressiin niiden opettajien puolesta, jotka eivät irtisanomisen pelossa uskalla ojentaa oppilaitaan ja kaiken kukkuraksi pelkäävät vielä näiden pikku mussukoiden vanhempia, joiden mielestä oppilaan käytöshäiriöt ovat opettajan vika ja rehtorin kansliaan taluttaminen kädestä pitäen pahoinpitely? Adressit.comin arvosta kansalaisten mielipiteiden luotettavana ja tehokkaana välittäjänä voidaan myös olla monta mieltä.

"Kaikki tiedotusvälineet ovat Suomessa valtion propagandakoneistoa / media vainoaa perussuomalaisia / raiskausuutisessa ei kerrottu tekijän etnistä alkuperää eli taas hyysätään maahanmuuttajia / verojen nostaminen on vaan herrojen ahneutta!"
No mutta kuinkas muuten. Tuomas Rimpiläinen tiivisti asian Aamulehden kolumnissaan varsin mainiosti. Pitäköön kukin itseään juuri niin valveutuneena (ja toisia niin aivopestyinä) kuin haluaa, mutta kyllä se elämä vaan raskaaksi käy, jos kaikkialla näkee pelkkiä valheita, propagandaa ja epäilyn aiheita. Siis Suomessa. Pohjois-Koreassa se toki olisi realismia.

Koska tykkään keskustella lukijoideni kanssa kommenttiboksissa, kysyn: tuleeko teille mieleen muita sosiaalisen median käyttäjien ja seuraajien loogisia päättelyketjuja ja niiden seurauksia?

Ei liiku

Käytän tekstipostausten (ja itse asiassa kyllä kuviakin sisältävien) tekemiseen aikaa. Yleensä yhden postauksen kirjoittamiseen menee ihan vähintään pari tuntia ja sekin saattaa jakautua useammalle päivälle. Tän viikon aikana mä olen kirjoittanut ainakin pari postausta sellaiseen 85-prosenttisesti valmiiseen vaiheeseen.

Kun pitäis alkaa päättää postausta, tulee seinä vastaan ja lujaa. En saa kerta kaikkiaan mitään yhteenvetoa tehtyä, en saa päätettyä postausta järkevästi. En näe, mihin suuntaan tekstiä pitäisi viedä. Sanottavaa olis ihan hirveästi, mutta tuntuu että sen jälkeen kun saan keskeiset asiat naputeltua sujuvaan muotoon, mikään ei liiku aivoissa. Kuten Tahdon2013-postauksen kanssa tuli nähtyä, ilman kunnon lopetusta koko postaus lässähtää.

Toisaalta joka ainoa kerta, kun julkaisen postauksen, tuntuu, etten saa kunnolla sanottua, mitä mulla on mielessä. Kaikkea kun ei voi sanoa, ettei postaus veny ihan järjettömiin pituuksiin, kun mulla on muutenkin tapana rönsyillä. Ja tietysti jotain ajatuksia voi jättää keskustelua varten, jos sellaista kommenttiboksissa viriää. Tiedän, että olen toisinaan (eli melkein aina) turhan itsekriittinen, mutta kyllä mä silti itseäni kirjoittajana jatkuvasti epäilen. Että saako lukija kiinni mun ajatuskulustani, tuliko tekstiin ristiriitaisuuksia - ja onko teksti edes jollakin tavalla kiinnostava.

Kiinnostavuuden saaminen tekstiin on ehkä pitkällä aikavälillä mun suurin haasteeni, koska olenhan mä kirjoittajana helposti tosi kuiva. Ehkä se tarttuu, kun lukee noita hallintotieteellisiä eepoksia, joita ei varsinaisesti voi luonnehtia lennokkaiksi. Yritän välttää turhaa toistoa ja saada kielestä vihvahteikasta, mutta tuntuu silti, että kyllä se vähän puisevaa on. Tähän mennessä ole uskaltanut hakea kiinnostavuutta kovin rohkeasta provosoinnistakaan, kun tiedän, että joidenkin ihmisten sisälukutaidolla on tapana kadota samalla sekunnilla, kun nettiselain aukeaa - ja internetissä kun ollaan, tämänkin tekstin voi tulla lukeneeksi ihan kuka tahansa raivoamisen kohdetta etsivä urpo. Lopulta mä en ole huumorikirjoittajakaan. Ironia ja sarkasmi on mulle sinänsä luontevia, mutta kirjoittaessa erittäin vaikeita huumorin lajeja, joten yleensä en ota riskejä. Ehkä pitäisi.

Tätäkin postausta on tässä suurella tuskalla väännetty jokunen hetki ja tämähän tulee julkaisukuntoon vaikka väkisin. Ehkä se sitten avaa sitä järjenjuoksua sen verran, että saan tuolla luonnoksena polttelevan medialogiikkalätinäni muidenkin tarkasteltavaksi. Siihen voi mennä tunti, viikko tai vaikka pari kuukautta. Mutta mähän aloitinkin tän blogin sillä ajatuksella, että jos ei tule asiaa tai tekstiä, ei postata. Siinä vaiheessa kun mä pyytelen postaamattomuutta anteeksi, tää blogi taitaa olla tiensä päässä.

Sairastelua & kuulumisia

Siinä vaiheessa kun tuolla ulkona rupesi vihdoin olemaan kevään näköistä eli tiet alkoi sulaa ja aurinko paistaa, mä tulin tietenkin kipeäksi. Yskin, aivastelin ja niistin viime viikon kotona neljän seinän sisällä. Ruoka ei maistunut, ajatus ei kulkenut ja juomalasin täyttöreissu sohvalta keittiöön ja takaisin tuntui ihan oikeasti raskaalta. Ja sitä tosi-tv:n määrää, mitä sairastaessa tulee katseltua. Olen ihan varma, että jos se viikon makaaminen teki hallaa fyysiselle kunnolle, niin kyllä se koirakuiskaajien ja tyylioppaiden kälätyksen kuunteleminenkin on jättänyt jälkensä aivoihin.

No, mä kävin äsken kuitenkin lenkillä kartoittamassa vahingot. Tein puolen tunnin kävelylenkin, 3,5 km. Alku sujui ihan hyvin, mutta viimeinen puoli kilometriä - kilometri olikin sitten tuskaa. Tuntui, että kunto loppuu, vaikkei mulla vauhtia erityisen paljon ollutkaan. Ensimmäiset kymmenen minuuttia lenkin jälkeen meni pelkkään yskimiseen. Juoksemisesta ei siis puhettakaan ainakaan vielä viikkoon, pahimmassa tapauksessa joudun aloittamaan 8 viikon harjoitusohjelmani alusta. Salille menen ehkä ensi viikolla, mutta takapakkia tulee varmaan sielläkin. Kiva.

Alkuviikosta juhlittiin hyvin rauhallisesti mun 21-vuotispäivääni, käytiin vaan puolison kanssa nauramassa 21 tapaa pilata avioliitto -leffaa ja sekin tuntui vievän multa kaikki voimat, koska olin kotiin palatessa tosi väsynyt. Perhe ja sukulaiset muisti mua viikonloppuna Ruotsin kruunuilla, valokuvausoppaalla ja kaunillla valkoisella lasilinnulla. Kruunuja tarvitaan, kun lähdetään huomenna käymään pikaisesti Tukholmassa. Sitä ennen pitää vielä ehtiä säveltää yksi oppimispäiväkirja valmiiksi ja koittaa saada jotakin tolkkua yhdestä tieteellisestä artikkelista.

"Siis eiks sinne oo ihan sairaan vaikee päästä?"

Yliopistoon ei mennä. Sinne haetaan, pyritään, luetaan, päntätään, ehkä päästään. Ehkä. Eikä siihen ole mitään yhtä ainoaa reseptiä, miten se tapahtuu. Monet tuijottaa tilastoja ja kauhistelee, mitä taikatemppuja pitää tehdä, että pääsee alalle, jossa sisäänpääsyprosentti on alle 10. Tilastot vääristää ja ellet satu olemaan poikkeuksellisen lahjakas 9 laudaturin ylioppilas, karu totuus yliopistoon pääsemisestä on yleistäen tämä:

1. Yhteishaku
Luonnollisesti. Se on muistettava tehdä kunnolla ja oikein. Tätä lukiessasi on tämän vuoden osalta jo myöhäistä. Jos pitää toimittaa jotakin liitteitä, ennakkotehtäviä tai muuta vastaavaa, ne toimitetaan ajoissa. Jos näin ei tapahdu, oma moka.

2. Lukeminen
Joillekin aloille pääsee suoraan papereilla. Niille joille ei pääse, pääsee istumalihaksilla. Lukion kokeisiin ja ehkä vielä ylioppilaskirjoituksiinkin voi mennä maalaisjärjellä ja yleistiedolla, yliopiston pääsykokeisiin ei. Siis jos haluaa päästä sisään. Tosin se kirjoituksiin lukeminen saattaisi myös auttaa sitä yliopistoon pääsemistä, koska todistuspistekiintiöt. Lukiessa ei kannata ottaa stressiä siitä, että nettikeskustelussa joku sanoo lukeneensa pääsykoekirjat jo kolme kertaa läpi. Hänen taktiikkaansa on määrään panostaminen, sinä voit halutessasi satsata laatuun. Jokainen lukee omalla tavallaan.

3. Lepo
Yöllä nukutaan (ja okei, silloin tällöin juhlitaan), ei lueta. Se hyöty, jonka saat pidemmästä lukuajasta päivässä, nollautuu tasan siinä, jonka menetät laadussa kun olet väsynyt. Myös ruoka- ja liikuntataukoja täytyy pitää ja mielellään käyttää ne kaiken muun kuin pääsykokeiden ajattelemiseen. Sosiaaliset suhteetkin kannattaa muistaa, eikä erakoitua sinun ja pääsykoekirjasi väliseen muutaman kuukauden intiimiin avioliittoon (kuten allekirjoittanut aikanaan valitettavasti teki).

4. Kirjoittaminen
Pääsykokeissa ei ole aikaa opetella esseen kirjoittamista tai laskimen käyttämistä. Se on opittava aiemmin, mielellään hyvin. Ja oppiminenhan tapahtuu harjoittelemalla. Monesti on tarjolla vanhojen valintakoekysymysten arkistoja ja tenttiarkistoja, joista voi katsella, minkä tyyppisiä kysymykset mahdollisesti saattaisivat valintakokeissa olla.

5. Pääsykokeet
Oikea aika, oikea rakennus, oikea sali. Jos mahdollista, kannattaa käydä paikalla aiemmin tarkistamassa, mihin tulla. Edeltävänä yönä ei lueta, silloin nukutaan. Aamulla syödään kunnolla ja katsotaan, että vaadittavat tarvikkeet on pakattuna mukaan. Yleensä puhutaan kirjoitusvälineistä, henkkareista ja ehkä laskimesta. Noudata ohjeita, kirjoita nimet kaikkiin papereihin, joihin sitä vaaditaan. Tee parhaasi.

6. Tuuri
On täysin kiinni tuurista, kysytäänkö juuri niitä asioita, jotka ovat sattuneet jäämään mieleesi. Kaikkea ei voi muistaa. Yhtä paljon tuuria on myös se, mihin pisterajat juuri tänä vuonna asettuvat suhteessa sinun pisteisiisi, eli kuinka hyviä kilpakumppanisi sattuivat olemaan. Kun olet tehnyt pääsykokeissa parhaasi, et voi muuhun enää vaikuttaa. Jos se jää puolesta pisteestä kiinni, kyse ei ole hakijan huonoudesta, vaan huonosta onnesta. Peruutuspaikkaa voi aina toivoa.

7. Ota paikka vastaan.
Ehkä tyhmin virhe (yhteishaun tekemättä jättämisen jälkeen) on unohtaa ottaa opiskelupaikka vastaan. Mutta se tulee vasta sitten sen hyväksynnän jälkeen.

Ei siinä siis mitään taikatemppuja tarvita, vaan sopiva sekoitus ahkeruutta, tietoa, taitoa - ja sitä pirun tuuria. Homma on pitkälti kiinni hakijasta, mutta ei valitettavasti ihan kokonaan. Eli joo, sinne voi olla vaikee päästä. Mutta aina on se porukka, joka pääsee. Ja kun jonakin päivänä satut kuulumaan siihen porukkaan, huomaat, ettei siellä mitään yli-ihmisiä ollutkaan.

Miten oppia inhoamaan teetä

Monesti kuulee ihmisten sanovan, että he juovat rooibosteetä tai yrttihaudukkeita, koska eivät pidä teen mausta. En väitä, että kaikki voisivat siitä pitää tai että kaikkien ylipäätään pitäisi, mutta teetä on helppo oppia vihaamaan, jos sitä ns. juo väärin. Mä en ole kahvila-alan ammattilainen eli en osaa kertoa kovin tarkkoja tietoja eri teelaaduista ja teekulttuurista, mutta osaan sentään nimetä muutaman itse tehokkaaksi havaitun keinon saada teestä sellaista myrkkyä, ettei sitä taatusti tee mieli juoda.

1. Aloita Liptonin keltaisesta.
Pienissä kahviloissa, joissa teenjuojia ilmeisesti käy varsin vähän, on yleensä tarjolla vain Liptonin teetä ja pahimmassa tapauksessa vain sitä pirun Yellow Labelia, jonka kuvitellaan olevan kaikille kelpaava "perustee". Sillä mäkin olen valitettavasti teenjuontini aloittanut; lisäsin ensimmäisiin mukillisiin hirvittäviä määriä sokeria. Toki tämä on makuasia ja moni varmaan oikeasti tykkää kyseisestä litkusta, mutta pelkästään yhden tuotteen perusteella ei kannata päätellä, ettei tykkää teestä ollenkaan. Yellow Label on maustamatonta mustaa teetä, jolle löytyy kyllä (minun mielestäni) parempiakin vaihtoehtoja. Siirryin aikanaan Liptonista aika nopeasti muihin mustan teen sekoituksiin ja join paljon esimerkiksi English Breakfast -teetä. Jos teen maku oudoksuttaa, ei ehkä muutenkaan kannata aloittaa maustamattomasta teestä, joskaan ei siitä eksoottisimmasta mahdollisesta maustetustakaan.

2. Hauduta liian kuumaan veteen.
Vaikka niissä pakkauksissa ja pusseissa lukisi mitä, musta tee on (minun tietääkseni) ainoa teelaatu, joka kestää myös kiehuvan kuumaan veteen hauduttamisen. Vihreää ja valkoista teetä varten veden pitää ehdottomasti antaa jäähtyä hetken aikaa, muuten tuloksena on todella kitkerä litku, jota eivät mitkään makeuttajat pelasta. Valitettavasti kahviloissakaan ei aina tiedetä tätä, ja monta kertaa on käynyt niin, että ennen kuin ehdin kieltää, myyjä on jo laittanut teesihdin tai -pussin suoraan 100-asteiseen veteen.

3. Hauduta liian kauan.
Sen lisäksi, että ainakin pussiteepakkauksissa neuvotaan teeveden lämpötilat usein päin honkia (ks. edellinen kohta), niissä käsketään usein myös uittamaan teepussia vedessä useita minuutteja. Unohdin kerran teepussin mukiin pariksi minuutiksi ja tuloksena oli sellaista tervaa, että viemäriin meni. Itselleen sopivan haudutusajan löytää vain kokeilemalla, mutta alkuun puolikin minuuttia on jo pitkä aika. Missään nimessä teetä ei kannata juoda niin, että jättää pussin lillumaan veteen samalla kun juo.

4. Lisää vihreään teehen makeuttajia.
Mulla kävi vihreän teen kanssa ensimmäisillä kerroilla ihan perinteisesti: ensin haudutin liian kuumaan veteen, sitten keksin, että kitkeryyden voi yrittää peittää makeuttajilla. Jossakin vaiheessa oivalsin, että kumpikaan ei oikein ollut hyvä idea. Vihreä tee ei minusta tarvitse makeuttajia, päinvastoin sokerit ja muut vastaavat tekevät siitä vähintään yhtä pahaa kuin liian kuuma vesikin. Makeuttajien määrä on toki makuasia siinä missä hauduttamisajan pituuskin, mutta vihreästä teestä saa helposti aivan väärän käsityksen, jos sitä ei koskaan maista sellaisenaan.

5. Lisää teehen maitoa.
Maitoteellä ja homejuustolla on se yhteinen piirre, että ne jakavat kumpikin mielipiteitä aika voimakkaasti. Itse en voi sietää kumpaakaan. Tarkoitus ei ole sanoa, että teehen ei saisi lisätä maitoa, vaan kuten edellisessäkin kohdassa, teetä kannattaa kokeilla myös "mustana" eli ilman maitoa ja makeuttajia. Jos maitoa kaadetaan teen joukkoon sillä ajatuksella, että se peittää teen makua ja täten teetä on helpompi oppia juomaan, litkun kamalasta mausta ei välttämättä kannata syyttää teetä. Maito ei myöskään taatusti sovi kaikkien teelaatujen kanssa samalla tavalla yhteen.

6. Pelkää irtoteetä.
On totta, että pussitee on helppo ja nopea. Olen kuullut sitä sanottavan "pikateeksi", vähän samaan tapaan kuin Mäkkärin hampurilaiset ovat pikaruokaa ja ravintolasta voit tilata syötäväksesi "kunnon" hampurilaisen. Olen kuullut myös, että pussiteessä on usein hyvin minimaalinen määrä teetä ja paljon kaikkea muuta, kuten mausteita. Tämän väitteen paikkaansa pitävyydestä en tiedä, mutta sen tiedän, että irtotee on usein maultaan huomattavasti parempaa kuin pussitee. Irtoteetä ei siis kannata pelätä: sen valmistaminen ei lopulta ole huomattavasti hitaampaa kuin pussiteenkään, eikä se ole vaikeaakaan, tosin suosittelen kunnollisen, tarpeeksi tiheän sihdin hankkimista. Makuvalikoimakin on usein laajempi. (Kiinassa irtoteetäkin käytetään kuulemma pikateenä siten, että heitetään vain lehdet kupin pohjalle ja vettä päälle.)

7. Älä osta teemerkkejä, jotka ovat sinulle vieraita.
Lipton, Nordqvist, Twinings. Siis silloin, kun ei osteta Pirkkaa ja muita halpamerkkejä. Edellä mainituilla on toki paljon vaihtoehtoja, mutta markkinoilla on paljon muutakin. Pienimmistä kaupoista ei ehkä saa muuta kuin Liptonin keltaista ja Tiikerin päiväunta, mutta jos teeostoksia varten uskaltautuu edes vähän isompaa markettiin, alkaa valikoimaa jo olla. Citymarketeissa ja Prismoissa on ihan hyvät teevalikoimat ja katse kannattaa suunnata yleensä ylähyllylle; tavanomaisimmat pussiteet ovat siinä silmien tasalla. Ylempää löytyy yleensä irtoteetä, ainakin Forsman ja Clipper sijoitetaan monesti sinne. Vielä parempi tietysti on, jos käy jossakin erikoisliikkeessä (Ruohonjuuri, Punnitse ja säästä, luontaistuotekaupat jne.) silmäilemässä teehyllyjä. Kaikki eivät pidä niistä massojen suosimista juomista; itsensä voi yllättää iloisesti, kun rohkaistuu kokeilemaan jotakin uutta ja erilaista.

8. Juo teetä väkisin.
Kaikki eivät pidä teestä, vaikka sen kuinka valmistaisi oikein. Joku ei tykkää kuumista juomista, jollekin itse teen maku on vastenmielinen ja toisten mielestä kahvi on ainoa oikea lämmin juotava. Mitä enemmän itsensä pakottaa juomaan teetä, sitä suurempi inho sitä kohtaan muodostuu. Kun itseään ei pakota, voi teestä tulla vaikka sellainen "hätävarajuoma", jota juodaan flunssaisena tai vaikkapa tilanteessa, jossa kieltäydyt juomasta kahvia ja sen sijasta tarjotaan teetä.

Edit: Tätä postausta on muutamassa tunnissa katsottu liki 300 kertaa, mikä on mulle hurja määrä! Uteliaisuus voitti ja on pakko kysyä, että mistä teitä oikein tulee? :) Googlen tilastot kertoo, että tänne on tultu Facebookista, mutta mihinkäs tää teksti on linkattu? Kommentoikaa! :D

Täydellinen tentti

Ihminen joutuu koulua käydessään todistelemaan osaamistansa kaiken maailman kokeissa ja tenteissä. Eihän ne kivoja tilaisuuksia ole, mutta asenne niitä kohtaan muuttuu kyllä sitä mukaa, kun opiskelulla alkaa olla joku tarkoitus. Tai siis joku muukin kuin pakko tai ruma valkoinen lakki. Mitä enemmän saat itse valita, mistä aihepiireistä haluat itseäsi hiillostettavan, sitä vähemmän koko tentin käsite tuntuu vastenmieliseltä. Ei nyt sillä, että se yliopistossakaan mukavaa olisi, mutta ero yläasteeseen ja lukioon verrattuna on se, että useimmat kaiketi ihan oikeasti lukevat tentteihin ja välittävät siitä, miten menestyvät niissä.

Samalla alkaa olla merkitystä myös sillä, mitä tentissä kysytään. Onhan se ihan selvää, että se vituttaa, jos tentti on aivan törkeän vaikea. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että tentin vaikeustaso ei ole missään suhteessa opetuksen laatuun. Mulle näin on onneksi käynyt edellisen kerran lukiossa, mutta on niitä liian vaikeita tenttejä tullut yliopistossakin tahkottua. Erään kerran reputin luentotentin siksi, että en kerta kaikkiaan ymmärtänyt esitettyjä kysymyksiä ja toisellakin kerralla pääsin hädin tuskin läpi, koska luentosarjan pitänyt opettaja päätti kysyä tentissä asiaa, josta ei puhuttu puolella sanalla luentomateriaaleissa. Muistin sentään, että asiasta oli jotakin puhuttu ja sain raavittua kasaan jonkinlaisen vastauksen, mutta sääliksi kävi niitä, jotka eivät syystä tai toisesta aikanaan päässeet sille luennolle, jolla asiaa käsiteltiin. Meillä kun ei sitä läsnäolopakkoakaan juuri koskaan ole.

Mutta on siellä se toinenkin ääripää. Kouluaikoina se oli vielä ihan hauskaa, että kokeet oli vähän liiankin helppoja, mutta yliopistossa se alkaa jo häiritä. Ainakin minua, voihan se olla että tää on taas sitä samaa masokismia, joka ajaa mua opiskelemaan niinkin kieroa alaa kuin hallintotiede. Mutta ihan oikeasti: jos aineopintotasoisella kurssilla kysytään peruskurssin asioita, vieläpä niin, että vastauspaperiin on valmiiksi annettu luetelmaviivat, niin kyllähän se tietyn, ei-kovin-kivan viestin tenttijöille välittää. "Mua ei kiinnosta lukee teidän esseitä, mutta kun joku tentti on pakko pitää niin tein tämmösen ettei tartte ainakaan antaa hylsyjä." Puhumattakaan viime kevään pääsykokeista, jotka siis hallintotieteiden kohdalla olivat pelkkää monivalintaa (tai tarkemmin sanoen oikein/väärin -väittämiä). "Ihan sama pääsettekö te sisään lukemalla vai lottoamalla, ei me jakseta tarkastaa pitkiä vastauksia." Onhan se kiva menestyä lukematta tentteihin, mutta kun ollaan hankkimassa koulutusta, jonka pohjalta joskus toivon mukaan työllistytään, olis myös aika tärkeää tietää, onko mulla teoreettisintakaan mahdollisuutta kyetä selviytymään kyseisen kurssin tietoja vaativista tehtävistä siellä työelämässä.

No millainen sitten on "täydellinen tentti"? Yläkouluikäinen sanoisi, että sellainen, jota ei pidetä, ja lukiolaisen mielestä se olisi todennäköisesti joku tosi helppo rasti ruutuun -tyyppinen koitos. Yliopisto-opiskelijan (tai no ainakin mun) näkökulmasta se on oppimistilanne, jossa soveltavimmatkin kysymykset liittyvät kurssin aihepiiriin riittävän selkeästi, kysymyksissä on haastetta niin, että joutuu oikeasti mietimään, miten vastauksensa muotoilee ja parhaassa tapauksessa onnistuu yhdistelemään asioita aivan uudella tavalla, oivaltaa jotakin uutta. Hyvään tenttiin on luettava, mutta sen läpäiseminen ei edellytä tenttimateriaalin osaamista etu- ja takaperin ulkoa, vaan keskeisten asioiden ymmärtämistä. Onneksi useimmat tentit menevät tähän kategoriaan.

Vapautuminen

Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että Lumian 710:n ostaminen oli ehkä huonoin puhelinvalinta, jonka olen koskaan tehnyt. Ehdin käyttää sitä laitetta alle vuoden, josta tyytyväinen olin ehkä pari kuukautta, kun vasta totuttelin älypuhelimen käyttöön. Asiasta on myös saanut kuulla mun lähipiirini, joille olen yrittänyt kaupitella hermoja raastavaa kapulaani mainospuheella "osta paska puhelin". Eilen avopuolisolle tuli ilmeisesti mitta täyteen ja herra päätti, että ostaa mulle synttärilahjaksi uuden puhelimen sillä ehdolla, että saa mun puhelimeni sitten itselleen. Ja sehän mulle sopi. Synttäreihin on vielä reilu viikko aikaa, mutta kun satuttiin olemaan muutenkin liikkeellä, paineltiin sitten Giganttiin valitsemaan mulle uutta luuria.

Halusin käyttöjärjestelmäksi Androidin, mutta muita ehdottomia vaatimuksia ei sitten oikeastaan ollutkaan. Puolison nimeämän hintahaarukan rajoissa valikoitiin mulle sitten LG Optimus L5. Tekniikkanero veljeni luultavasti repii pelihousunsa, kun kuulee tästä ostoksesta: LG:n puhelimiin ei kuulemma kosketa. (Pikkuveljen mukaan mun pitäisi myös kysyä siltä lupa jokaisen vähänkin teknisemmän laitteen valitsemiseen, ettei tule hankittua huonoja laitteita. Tämän se voisi kyllä katsoa läpi sormien, kun en ollut itse maksajana.)

 

Näin yhden vuorokauden käyttökokemuksella tuo on oikein hyvä ja riittävä mun tarpeisiin. Lumiaan verrattuna keksin tuosta vain yhden heikkouden: LG:n laite on ehkä karvan verran hitaampi, mutta koska en käytä puhelinta juurikaan pelaamiseen tai mihinkään muuhun ehdottomasti nopeutta vaativaan, se ei haittaa. Hyvää sanottavaa sen sijaan löytyy rutkasti aina Androidin laajasta sovellusvalikoimasta suurempiin kosketusnäppäimiin. Tai en mä tiedä onko ne oikeasti suuremmat kuin Lumiassa, mutta tuntuvat siltä kyllä.

 

Tää puhelinlahja tuli mulle ihan täytenä yllätyksenä, en mä ajatellut, että tuo puolisko käyttäisi niin isoja rahoja mun lahjomiseen. Varsinkaan, kun olen monesti ihan kieltänyt hankkimasta mitään kallista. Tästä oli kuitenkin hyötyä kummallekin, kun mieskin sai vanhan nokialaisensa tilalle uudemman mallin ja minä vapauduin Nokian kahleista ihan kokonaan. On mulla vaan ihana kulta. ♥

Linjanveto

Tää mun kirjoittelu on alkanut lipsua enemmän ja enemmän pohdintaan ja mielipidekirjoitteluun. Tai siis ihan tarkoituksella mä olen ne tekstit julkaissut, ei se nyt sikäli lipsumista ole. Ilmeisesti mä en ole mikään lifestylebloggari pohjimmiltani kuitenkaan. :D Olkoon nuo vuodatus-tagin alla olevat hölinät nyt siis virallisesti blogin pääteema, vaikka aion edelleen tunkea mukaan muutakin silloin, kun postattavaa on. Äärimmäisen informatiivinen ja tarpeellinen postaus päättyy.

Pakko avautua jälleen: Tahdon2013

Nyt on tietysti se riski että saan hirveän paskamyrskyn niskaani, kun Internetin ihmeellisessä maailmassa kerran ollaan. Onneksi mun blogissa ei ole satojen kävijöiden liikennettä päivässä, joten todennäköisyys on aika pieni. :D

Mä siis allekirjoitin sen kansalaisaloitteen oikein hyvillä mielin. Minusta seksuaalinen suuntautuminen ei ole syy kieltää kahta aikuista ihmistä menemästä keskenään naimisiin vapaasta tahdostaan. Ja koska tieteelliset tutkimukset osoittavat, että samaa sukupuolta olevien vanhempien kasvattamat lapset eivät ole sen kummempia kuin muidenkaan kasvattamat, en näe adoptio-oikeudessakaan ongelmaa. Minusta tasapainoiseksi aikuiseksi kasvamisen perustana eivät ole sukupuoliroolit vaan rakastava, läsnä oleva, itsekin tasapainoinen kasvattaja tai useampi - sukupuolista ja suuntautumisista riippumatta.

Seurailin pitkin eilisiltaa Tahdon2013-kampanjan Facebook-ryhmässä käytyä keskustelua: varsin viihdyttävää väittelyä, etenkin kun tilanne oli se, että tasa-arvoista avioliittolakia kannattavien ryhmään piti parin, kolmen vastustajan tulla inttämään, että Raamattu ja sukupuoliroolit. Ja sitten ihmetellään, miten eriävästä mielipiteestä saa ryhmässä heti vihat niskoilleen. Oiskohan ehkä ihan pikkuisen väärä paikka sille keskustelulle? Eipä ne varmaan jalkapallofanitkaan kovin hyvällä suhtautuisi, jos heidän Facebook-yhteisöönsä tultaisiin sössöttämään, että jalkapallo on perseestä, menkää ihmiset balettitunnille. Jossakin muussa paikassa taas voisi saada ihan asiallistakin keskustelua aikaan vaikkapa otsikolla "Kumpi on parempi harrastus: jalkapallo vai baletti?". Tai sitten ihan vaan, että tulisiko homoparien saada mennä naimisiin vai ei. Tosin tässä tapauksessa kyseisten keskustelijoiden tarkoitus taisi olla puhtaasti provosointi.

Suuresti huvittuneena luin myös city.fi:n "uutista" (lainausmerkit, koska olihan tuo nyt lähempänä mielipidekirjoitusta kuitenkin - tai ainakin varsin kaukana objektiivisesta) kristillisdemokraatti Starczewskin kantelusta julkisen sanan neuvostolle. Herra kun loukkaantui syvästi siitä, että eräs homoliittojen puolustaja totesi muun muassa, että lainsäädäntöä ei tule perustaa nykyaikana Raamatun opeille. Kyseisen äärimmäisen loukkaavan ja ehdottomasti tiettyä kansanryhmää vastaan kohdistetun verbaalisen väkivallanteon julkaissut herra toki kirjoittaa varsin provosoivaan tyyliin, mutta loppupeleissä on kuitenkin vain eri mieltä Starczewskin kanssa. No mutta selkeä sananvapausrikkomushan se siinä ja samaan syssyyn vielä kiihottaminen kansanryhmää vastaan! Sananvapauttahan ei toki rikota siinä tapauksessa, että tämä suoraan saatanasta oleva, kertakaikkisen väärä mielipide poistetaan kaikkien näkyviltä, mitä Starczewski vaatii.

Tähän loppuun vielä avoin ihmettely: homokeskustelussa joku kokee aina asiakseen kertoa, kuinka etovaa, ällöttävää ja omituista hänen mielestään on, että kaksi miestä harrastaa seksuaalista toimintaa keskenään. Silti homoseksuaalisesti suuntautuneiden naisten välinen seksuaalinen toiminta on varsin monien mielestä oikein mukavaa, kaunista ja kiihottavaa katseltavaa. Homoseksiähän se kuitenkin on kummassakin tapauksessa, joten mihin se yököttävä elementti unohtuu viimeksi mainitun kohdalla? Ei sillä, että ihmisten petipuuhilla olisi oikeasti mitään tekemistä juridisen avioliiton kanssa.

EDIT: Tekstin puutteet huomaa aina näköjään vasta julkaisemisen jälkeen. Seison täysin sanomani takana, mutta kyllähän tästä tekstistä johtopäätösosio puuttuu, vaikka kuinka koitin huolella kirjoitella. :D Älkääpä ihmetelkö, jos tuntuu, että jotain jäi uupumaan.

Tiistaipäivä

Mää tiedän, että "mitä tänään tein" -tyyppiset merkinnät on monien mielestä aivan saatanan tylsiä, ja on ne sitä munkin mielestä, jos sisältö on "olin koulus, mäkis ja Marjatan luona ja katoin Salkkarit". Luulen (toivon) kuitenkin tehneeni tänään jotain niin mielenkiintoista, että uskaltaudun tekemään julkiseen päiväkirjaani pitkästä aikaa päiväkirjamaisen postauksen. "No ei oo pakko lukee jos ei kinostahh!!!"

Kävin aamupäivällä koekaniinina eli testihenkilönä eli antamassa käsialanäytteeni tutkimukseen, jossa testataan älykynää ilmeisesti jotain ohjelmistokehitystä varten. Käytännössä se kynä näytti vähän niinku kuumemittarilta kuulakärkikynän kärjellä: pieni näyttö ja virtanappula. Eikä se nyt niin kovin älykkäältä vaikuttanut sikäli, että siinä näytössä näkyi vain kellonaika, joka oli kaiken lisäksi väärä. :D Käsialanäytteet annettiin jonkin näköiselle älypaperille - mitä se sitten tarkoittaakaan. Ihan tavalliselta paperilta se näytti. Parin tunnin työskentely palkittiin lahjakortilla.

Älykynäilyn jälkeen painelin lounaalle ja kävin allekirjoittamassa tänään paljon huomiota saaneen kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Siitä jatkoin suoraan kuntosalille ja puolen tunnin juoksumatolla hikoilun aikana pohdiskelin tuota kansalaisaloitetta. Sen seurauksena tunteet oli jalkatreeniä aloitellessa "hieman" pinnassa: tankoon sai latoa ennätyspainot ja sieltä kyykystä noustiin ihan puhtaasti kiukun voimalla - ja samalla raivolla ne muutkin liikkeet tuli tehtyä.

 

Treenailun jälkeen piipahdin Tiimarissa, jossa oli joku ihme varastontyhjennyssupertarjous: kolme valokuvakehystä 5 eurolla. Ja minähän ostin sitten kuusi, joista pienellä laskutoimituksella voitte siis päätellä minun maksaneen 10 euroa. Suu auki siinä ihmettelin, kun kassan näytölle kertyi ennen alennuksia kehysten normaalihinnoista kolminumeroinen lukema. Tää on sitä opiskelijan budjettiin sopivaa sisustusta ny sitten. Kehyksiin tilataan sisällöksi ihan ite otettuja valokuvia. :)

Kotona tuumasin, että ruokaa tarttis tehdä ja laiskana päätin vaan laittaa uunipuuron tulemaan. Kyllä sitä riisipuuroa voi muutenkin syödä kuin jouluna! :) Mantelia en sentään nyt sekoittanut sinne vuokaan, mutta blogia varten piti tietenkin taiteilla hieno annos, jota koristi muutama pekaanipähkinä.

Pakko avautua: bloggaajien kielitaito

Nyt kun tää bloggaaminen on ilmeisesti muodikasta, siistiä ja joidenkin teinien mielestä vähän niinku pakko koska kaikki muutkin, sitä tulee lukeneeksi aivan uskomattomia ilmaisuja. Onhan näistä ennenkin rutistu vaikka ja missä, mutta avaudunpa aiheesta kuitenkin. Mua nimittäin sekä ihan oikeasti risoo että huolestuttaa nykynuorten kielitaito. On se englantikin monella erittäin puutteellista, mutta varsinkin suomen kieli on toisinaan suorastaan ala-arvoista.

Yhdyssanat tuntuu olevan hirveän vaikeita kaikille suomalaisille, iästä riippumatta. Tottakai on vaikeita rajatapauksia, mutta kun blogeissa näkee ihan toistuvasti ilmaisuja, kuten "tieto kone" ja "muoti blogi". Mulla on varmaan kieroon kasvaneet aivot, kun kumpikaan noista ei kerta kaikkiaan näytä järkevältä ja ymmärrettävältä ilmaisulta. Siis edes lauseyhteydessään. Jotkut valopäät luulevat kiertävänsä yhdyssanaongelmia käyttämällä yhdysmerkkiä, mutta sehän se vasta typerältä näyttääkin, kun kirjoitetaan "hinta-haitari" ja "sali-treeni".

Ja sitten kun viittaussuhteet on tekstissä täysin pielessä. Joka ja mikä on vissiin kauhean vaikeita sanoja käyttää. Eniten näitä näkee blogien esittelyissä: "14-vuotias nuori nainen Kangasalta, joka tykkää Justin Bieberistä". Enpä tiennytkään, että tässä maassa kokonainen paikkakunta voi noin omistautua yhden teinitähden ihailulle.

Eikä noiden virheiden korjaaminen normaalilta ihmiseltä vaatisi kuin tekstin nopean tarkistamisen ennen julkaisemista, mikä taas olisi minusta syytä tehdä, koska kyllähän se tekstiä sisältävän blogin uskottavuutta syö, jos jo esittelytekstissä kerrotaan, että "13 vuotias ikuinen haaveilija Kiteeltä joka harrastaa potku-kelkkailua, kirjoittaa muoti blogia, liittykää ihmeessä kaikki lukioiks!!!". Sääli, koska huono kieli voi pilata muuten oikein mielenkiintoisen ja lupaavan blogin. Suurimman osan virheistä kun voisi kuitenkin välttää ihan vaan lukemalla tekstin kertaalleen kokonaisuutena ja miettimällä, mitä oikeastaan kirjoituksessaan sanoo. Liian suuri vaiva?

Lisäksi sitten keksitään vielä ihan omia ilmaisuja. Onhan kullakin ikäluokalla ja sukupolvella aina oma sanastonsa (yritäpä selittää 70-vuotiaalle, mikä on blogi), mutta siinä on ero, onko kyseessä joku slangisana vai ihan vaan kieliopillisesti väärä ja typerä ilmaisu. Ainakin demittäjille tuttu ilmiö ovat lukioita haluavat nuoret bloggaajat, joille sitten monesti linkataan Wikipedian luettelo Suomen lukioista. Vähän aikaa oli selvästi myös hirveän siistiä sekoittaa sanat kriteeri ja kritiikki keskenään, mutta se muoti-ilmiö laantui onneksi nopeasti. Viime aikoina olen nähnyt syntymävuoden ilmaisemista tyyliin "97 syntyinen". Mun päässä taitaa todellakin olla vikaa, kun en käsitä, mistä näitä ilmaisuja vedetään.

Ei siis nyt sillä, että blogien pitäis olla ylioppilasesseen laudaturtasoa. Teenhän mäkin pilkkuvirheitä (ja muitakin mokia) ja käytän ihan tietoisesti puhekielisyyksiä, eikä mua tietenkään haittaa, jos muutkin niin tekee. Mutta onhan se nyt vähän huolestuttavaa, että suomalainen nuori ei osaa omaa äidinkieltään sen verran, että yhdyssanat ja viittaussuhteet olisivat oikein. Kun en millään jaksa uskoa, että niillä vähintään muutamalla tuhannella bloggaavalla suomalaisnuorella on kaikilla lukihäiriö.

Mää kävin ulkona

Päätin tänään opiskella kotona ja naputtelin taas pari henkilöstöjohtamisen kurssitehtävää valmiiksi. Salillekaan en tänään tullut lähteneeksi, mutta sen sijaan nappasin kameran mukaan ja jatkoin ulkosalla uuteen objektiiviin totuttelua, kun aurinkokin suvaitsi niin nätisti paistaa ja tuo uusi Sigmani ei ole mikään hämärien hetkien putki.

No mitä mää sitten sain aikaseks?

 

 

 

 

 

 

 

Onhan tuon opiskelussa vielä tekemistä, mutta aina vaan paranee kun hoksaa, miten pitkän putken kanssa toimitaan. Päivän valituskiintiö täytyy kyllä myös täyttää tässä samalla, kun se liittyy ihan itse asiaankin: minkä takia suomalaiset käyttäytyvät tuolla metsässä ja lenkkipoluilla, kuin eivät koskaan olisi nähneet kameraa? Ei luontoa valokuvaava ihminen voi olla tänä päivänä niin erikoinen näky, että pitää tuijottaa suu auki. Sen nyt vielä ymmärrän, että katsotaan, jos olen rähmälläni hangessa kuvaamassa jotain risua, mutta kun sitä tuijotusta saa osakseen ihan vaan sillä että kävelee tiellä vastaan kameran kanssa. Ei vaan voi käsittää. :D

Kuvista ja yksityisyydestä

Joku aika sitten keskusteltiin siitä, rikkooko äiti lapsensa yksityisyyttä ja oikeuksia, jos hän postaa lapsesta kuvia blogiinsa. Oma mielipiteeni tästä on, että toisen ihmisen kuvien julkaiseminen ilman tämän ymmärrystä ja suostumusta - iästä riippumatta, oli kyseessä oma lapsi tai ei - ei ole oikein eikä millään tavalla tarpeellista, mutta jos joku sen välttämättömäksi kokee, julkaistavia kuvia voi ainakin suodattaa normaalilla järjenkäytöllä. En oikeastaan edes pidä mammablogeja tältä kannalta ongelmallisina, koska äitiydestään ja kakaroistaan kertovan, lähtökohtaisesti aikuisen ihmisen luulisi haluavan antaa sekä itsestään että jälkikasvustaan lukijoille mahdollisimman ruusuisen mielikuvan, jolloin sitä kuvamateriaaliakin luulisi sensuroitavan ainakin jollakin tavalla. Vaikka onhan meitä moneen junaan ja minkään julkaisun seurauksia ei voi koskaan ennustaa varmasti.

Isommaksi ongelmaksi toisten yksityisyyden loukkaamisessa mä katson kuitenkin ihan toisen poppoon: teinit. Bloggaaminen on nyt jonkin sortin trendi ja tuntuu, että jokainen itseään kunnioittava yläkouluikäinen tyttö pitää lifestyleblogia, joita myös massablogeiksi haukutaan. Samalla lukijoiden määrästä on tullut näille nuorille valtavan tärkeä tekijä, statussymboli, ja blogin sisällön on miellytettävä mahdollisimman monia. Liikaa syvällisyyttä vältellään ja blogeista tehdään kuvapainotteisia, koska tekstiblogi leimataan helposti tylsäksi, kun ikätovereiden kärsivällisyys ei ehkä riitäkään pitkien pohdintojen lukemiseen. Myös postaustahti on tärkeä, eli kuvamateriaalia on oltava paljon. Sen lisäksi, että mukana on oltava aiheita, joita muillakin on (jäätelöpurkeista muumimukeihin ja linssinsuojuksiin), pitää tietenkin näyttää myös olevansa sosiaalinen ja julkaista kuvia toisista ihmisistä.

Nyt siis vihdoin siihen ongelmaan: mä olen monesti nuorten tyttöjen - ja toki poikienkin - blogeja selaillessani pohtinut, onko kaikilta kuvissa esiintyviltä ihmisiltä kysytty lupa kuvien julkaisemiseen. Kysehän ei nyt ole siitä, että mäkkärissä otetun kuvan taustalla näkyy paikan työntekijä tai muita asiakkaita, vaan siitä, ketä on kuvan pääosassa. Pahimmassa tapauksessahan on nimittäin niin, että nämä toiset ihmiset eivät edes tiedä, että heistä levitetään kuvia netissä. Vaikka kuvissa ei sinänsä olisikaan mitään arkaluontoista, jokaisella on luonnollisesti oma mielipiteensä siitä, millaisen kuvan haluaa itsestään julkaistavan. Eikä liene kovin mukavaa löytää vahingossa itsestään kuvia, joita ei ole koskaan itse nähnyt.

Osalle teineistä tuntuu olevan se ja sama, paljonko ja millaisia heistä kuvia netissä liikkuu, koska ladataanhan niitä itsekin melkoisella syötöllä Facebookiin, omiin blogeihin ja ties minne. Mutta blogien kuvissa esiintyy paljon muitakin. Törmäsin kerran postaukseen, jossa nuori tyttö kertoi perheensä käyneen kuvattavana studiossa - ja julkaisi samassa koko perheen muotokuvat ja perhepotretin. Eräs toinen neitokainen kertoi ulkoilleensa alle vuoden ikäisen sukulaistyttönsä kanssa ja liitti samaan postaukseen kuvia todisteeksi. Kun mietin, millainen olin murrosikäisenä on ihan selvää, etteivät minun sukulaiseni, sisarukseni ja vanhempani olisi tienneet blogiharrastuksestani yhtään mitään, jos silloin olisin blogannut. Tuskinpa tietävät näidenkään tyttöjen läheiset.

Kenellekään meistä ei voi tarpeeksi teroittaa sitä, että netissä julkaistavan materiaalin kanssa on ihan oikeasti oltava varovainen ja pidettävä järki päässä - varsinkin, kun kyseessä on toiseen ihmiseen liittyvä tieto tai kuva. Mutta jos on mammabloggareita syytetty lapsilleen hallaa tekevästä kirjoittelusta, olisi syytä puuttua myös teinien tekemisiin. Miten bloggaajamassoille sitten taotaan järkeä päähän - sitä en osaa sanoa.

"Siis mikä susta sit niinku tulee?"

Hallintotieteet, hallintotiede, hallintotieteiden kandidaatti ja hallintotieteiden maisteri ei ilmeisesti sano useimmille yhtään mitään, koska multa kysytään aika usein, että mikä musta nyt niinku tulee ja mitä mää niinku nyt opiskelen. Pelkän hallintotieteen oppiaineen selittäminen niin että asiaan perehtymätön siitä mitään tajuaa, on todella vaikeaa, puhumattakaan siitä, että nyt mun pitäisi selittää hallintotieteitä isompana kokonaisuutena, johon kuuluu varsin erilaisia oppiaineita, joista johonkin sitten erikoistutaan. Mitä vanhemmalle ihmiselle asiaa yrität avata, sitä pidempään saat selittää, tosin vain huomataksesi, että asiasta ei ole mennyt perille sanaakaan.

Lääkiksessä ja oikiksessa opiskelevilla on tässä mielessä helppoa. Samoin psykologian ja tiedotusopin lukijoilla, koska niistähän tulee psykologeja ja toimittajia, kuten asiaan vihkiytymättömät mielellään yleistävät. IT-alankin vanhemmat polvet kokevat ymmärtävänsä riittävän hyvin, kun "se liittyy jotenkin tietokoneisiin". Mutta mihinkäs hallintotiede liittyy? Jos puhutaan päälle 80-vuotiaalle ihmiselle, jo organisaatio on sanana vieras ja vaikea tai ainakin epäselvä. Toiset taas tykkäävät liittää sanan hallinto hallitukseen ja sitä kautta politiikkaan - eli kommentit ovat lajia "asetu vaan ehdolle ens vaaleissa" ja "rupee vaan kansanedustajaks, niillä on hyvä palkka". Yleensä nämä kommentit vielä pääsevät sellaisten ihmisten suusta, jotka varsin hyvin tietävät, että minä käyn äänestämässä ja siinä se poliittinen aktiivisuus sitten olikin. Hirveän kiva sanamuunnelma on myös se, että kun joskus annan esimerkin työstä, joka mua vois kiinnostaa ja sanon, että minusta voisi tulla vaikka konsultti (mikä on joidenkin mielestä jo sinällään huvittavaa), se muuttuu äkkiä konsulentiksi.

Hallintotieteiden tutkinto-ohjelmassa on se ikävä puoli, että ennen kuin paikka jossakin tietyssä maisterisuunnassa on varmistunut, työllistymisestä ja työtehtävistä ei pysty sanomaan oikeastaan juuri mitään. Maisterisuunnan varmistuttuakin vaihtoehtoja on vielä melkoisesti. Pelkkä "pääaine" ei ole työllistymisen perusta, vaan siihen vaikuttavat oma kiinnostus, valinnaiset opinnot, mahdolliset aiemmat tutkinnot ja työkokemus, kielitaito ja joskus jopa gradun aihe. Tämäkään litania ei aina kaikille selvitä sitä tosiasiaa, että mä en ole ammatillisessa koulutuksessa, eikä hallintotieteilijällä ole mitään "tyypillisiä työtehtäviä". Tai no, papereitahan saa itse kukin nykypäivänä pyöritellä enemmän tai vähemmän, ja istua näyttöpäätteen edessä sekä kaiken maailman palavereissa. Eikä sekään työn sisällöstä kovin paljon kerro.

Jos hallintotieteilijän työllistyminen kiinnostaa, jotakin käsitystä voi hakea täältä. Kohdasta Yhteiskuntatieteellinen koulutusala (hallintotieteet) voi klikkailla entisiä pääaineita, jotka nyt sisältyvät hallintotieteiden tutkinto-ohjelmaan - linkeistä pääsee lukemaan tietoja valmistuneiden ammattinimikkeistä vuoden kuluttua valmistumisesta. Kannattaa kuitenkin huomata, että esimerkiksi rikoskomisarion nimikkeellä työskentelevällä on oltava taustalla muutakin koulutusta, eli kaikkiin mainittuihin tehtäviin ei pääse pelkällä hallintotieteellisellä tutkinnolla.