Opintokatsaus

Kesäreissun päätteeksi sain sähköpostiini parhaan uutisen pitkään aikaan: mut on hyväksytty haluamaani maisteriopintosuuntaan, hallintotieteeseen (kertauksen vuoksi muut vaihtoehdot nähtävissä täällä). Sinne pääseminen kun ei ollut mitenkään varmaa, kun kiintiöt olivat tänä vuonna pienet ja mun opiskelumenestykseni vain keskitasoa. Kolmosilla ei pahemmin menesty, jos toisilla on rivissä vitosta toisensa perään. Ilmeisesti hakijoita oli vähemmän kuin oletin tai sitten taso oli odottamaani matalampi, koska minä tavallinen tollokin saan nyt varmuudella tehdä graduni siinä oppiaineessa, jossa haluan. Ensin toki tehdään vielä kandidaatintutkinto loppuun.

Mitä tää sitten käytännössä tarkoittaa mun opintojeni kannalta? Ennen kaikkea kyse on siitä, että nyt mun ei tarvitse enää miettiä arvosanoja, vaan lukea, kirjoittaa ja tenttiä, kunnes kasassa on se kandin ja maisterin nimikkeisiin oikeuttava 300 opintopistettä. Jos joku kurssi ei jostain syystä suju, mä voin halutessani rauhassa jättää arvosanan huonoksi. Ei tarvitse miettiä, pääsenkö mä haluamaani opintosuuntaan kolmosilla. Mikä on muutenkin varsin älytön, mutta valitettavasti joillekin ihan ajankohtainen huolenaihe. Yliopistossa saatu arvosana 3 vastaa kouluasteikolla aivan riittävän hyvää perustasoa, numeroita 7-8. Jos samoihin maisteriopintoihin on kovin vähän paikkoja ja kovin paljon hakijoita, nelosta huonommilla arvosanoilla alkaa olla peli menetetty. Minä olen siis onnekas, kun vältin mokoman numeronkorotteluprässin, joka olisi saattanut olla ensi lukuvuonna edessä, mikäli suuntautumishaussa olisi nyt käynyt toisin.

Opintopistesaldoni pidän omana tietonani, samoin yksittäisten kurssien arvosanat, mutta yleisesti kerrottuna mulla alkaa vähitellen olla kasassa varsin hyviä kokonaisuuksia (joista tulee eheä tutkinto) sekä selkeä opintosuunnitelma. Henkilöstöhallinto ja liikkeenjohdon konsultointi ovat ne työelämän kannalta kiinnostavimmat aihepiirit ja niiden ympärille olen rakentanut suunnitelmat valinnaisista opinnoistakin. Tulossa on työ- ja organisaatiopsykologiaa, kasvatustieteitä, sosiaalitieteitä ja yrityksen johtamista ja mä olen suoraan sanoen aika innoissani! Kolmen vuoden päästä mulla pitäis olla kourassa paperit, jotka osoittaa juuri sitä osaamista, mitä olen halunnutkin saada, ja joilla lähdetään hakemaan lisää osaamista työkokemuksen muodossa. Pitkästä aikaa tulevaisuus näyttää taas vähän selkeämmältä ja aika paljon valoisammalta. :)

Päivä eläintarhassa

Me ajeltiin perjantaina Helsinkiin viettämään pientä viikonloppulomaa. Lauantaina minä päästin sisäisen kakarani valloilleen, kun suuntana oli Korkeasaaren eläintarha. Siis kissoja! Karhuja! Pupuja! Apinoita! Kenguruita! Taisin olla elukoista enemmän innoissani kuin ensimmäisellä eläintarhareissullaan olleet alle kouluikäiset lapset. :D

Mulle tää oli tietysti ties kuinka mones kerta eläintarhassa, ja Korkeasaarikin on koluttu läpi moneen otteeseen. Tällä kertaa uutta oli se, että mä olin liikkeellä kameran kanssa. Niinpä tämän eläintarhapäivän tavoitteeksi tuli elukoihin tutustumisen sijaan enemmänkin hyvien kuvien saaminen. Muistikortilta löytyi illalla selatessa kieltään näyttäviä karhuja ja murjottavia kenguruita; tähän valikoin muutaman onnistuneimman otoksen. Kaiken maailman virheitä näistäkin toki löytyy, mm. lasin takaa kuvaamisen aiheuttamia heijastumia.

Alppivuohen kilien kalliokiipeily oli hauskaa katsottavaa, sen verran ihmeellisiin asentoihin ne onnistuivat aina välillä itsensä vääntämään. Käynnissä oli myös ilmeisesti jonkin sortin vuorenvalloitusleikki, koska vajaan parin kuukauden ikäiset kilit myös tuuppivat toisiaan kalliolta alas.

Rahoille tuli ihan kunnolla vastinetta, kun riikinkukot päättivät pistää show'n pystyyn. Tämä yksilö tosin taisi saada ihailua vähän väärältä kohderyhmältä, kun sen haareminkokoamisyritys keräsi lähinnä innostuneita turisteja valokuvaamaan. Riikinkukkonaaraat taas juoksivat karkuun - paitsi yksi, joka nukahti kesken koiraan koreilun. Sitähän en tiedä, miten tuo pyrstösulkien esittely todellisuudessa tehosi, mutta varsin epäonniselta se näin ihmisen näkökulmasta vaikutti.

Lopulta se mun päiväni kohokohta: kissat! Kuvan leopardi taisi olla ainoa, jonka näimme tekevän muuta kuin lötköttävän paikallaan, kuten yöeläimet päiväsaikaan tapaavat tehdä.

Päivän päätteeksi koettiin tietenkin suuri pettymys kun matkamuistomyymälän iso palleropöllö oli liian kallis kotiin vietäväksi ja ruokaakaan ei saanut ennen kaupunkiin palaamista, vaikka nälkä oli kiljuva. Joskus on parikymppisenkin kiva taantua viisivuotiaan tasolle... :D

Koska oppiminen on oikeasti kivaa: MOOC

Fakta: oppiminen on ihmiselle yleensä myönteinen kokemus. Vai minkä muun takia niin moni meistä käy vapaaehtoisesti soittotunneilla ja urheilutreeneissä? Yliopistossa opiskelusta nauttiminen ei onneksi enää ole noloa, kuten se kouluaikoina tapasi joidenkin mielestä olla: aikuisena saa ihan vapaasti kehittää itseään. Myös omalla ajalla. Vapaaehtoisesti. Siksi halusin postata ilmiöstä, joka on tietääkseni suomalaisille vielä varsin tuntematon, mutta minusta hieno mahdollisuus saada oppimisen elämyksiä. Kaikki mitä tarvitaan, on tietokone, Internet-yhteys, sähköpostiosoite ja riittävä englannin kielen taito.

Asiaan. En muista, missä törmäsin MOOC-käsitteeseen ensimmäisen kerran, mutta tällä hetkellä mulla on aiheeseen liittyviä sivustoja kirjanmerkeissäni jo melkoinen määrä. MOOC tulee sanoista Massive Open Online Course ja tarkoittaa siis kaikille nettiyhteyden päässä oleville avointa, usein myös ilmaista kurssia aiheesta kuin aiheesta. Kurssin voi (sivustosta riippuen) pistää ymmärtääkseni pystyyn kuka tahansa, mutta ainakin suuremmilla kurssisivustoilla moni opettaja on opettamansa aihepiirin ammattilainen: professori, valokuvaaja, ohjelmistokehittäjä jne. Osa kursseista toimii siten, että materiaalit ovat saatavilla opiskelijan aikataulujen mukaan milloin tahansa, mutta varsinkin yliopistojen tarjoamat MOOCit ovat monesti tiettyyn aikatauluun sidottuja, sillä ne käsittääkseni opetetaan päällekkäin perinteisen luentosaliopetuksen kanssa. Ja näitä avoimia verkkokursseja tarjoavia yliopistojahan ovat monien muiden joukossa sellaisetkin opinahjot kuin Harvard ja MIT. Tästä voi tietenkin päätellä, että englannin kielen taito on kursseilla välttämätön.

Kurssien aihepiirit tuntuvat (ei minusta kovin yllättäen) painottuvan tietoteknisen osaamisen kehittämiseen eli näin asiaan vihkiytymättömän näkökulmasta ilmaistuna koodaamiseen. Helsingin yliopiston järjestämän tietyn MOOCin kautta on kuulemma jopa mahdollisuus saada opinto-oikeus matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Muutakin toki löytyy aina kiinan kielestä valokuvausnikseihin ja joogaopastuksesta Yhdysvaltain rikoslainsäädäntöä käsitteleviin kursseihin. Seuraavassa muutama MOOC-sivusto, joita kannattaa vilkaista:

1. Khan Academy
Olen siinä käsityksessä, että Salman Khan on ensimmäinen jonkinlaisia MOOCeja tarjonnut henkilö - tai ainakin ensimmäisten joukossa. Khan Academyn kurssivalikoima on pääsääntöisesti luonnontieteellistä: matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, tietojenkäsittelyä jne.

2. Udemy
Udemysta löytyy sekä maksullisia että maksuttomia kursseja. Jälkimmäisestäkin kategoriasta löytyy vaikka mitä mielenkiintoista, jos ei ole valmis maksamaan opinnoistaan. Koodauskurssit vaikuttavat olevan suosittuja ja niitä on paljon, mutta valikoimassa on myös esimerkiksi kitaransoittoa, koiran kouluttamista, markkinointia ja taidehistoriaa.

3. edX
Tämä on yksi niistä palveluista, joiden kautta ihan tavallinenkin tallaaja voi saada kosketuksen MIT:n ja Harvardin kaltaisten huippuyliopistojen opetukseen. Kaikki kurssit ovat tietääkseni ilmaisia.

4. Coursera
Coursera taitaa olla kurssivalikoimaltaan suurimpia MOOC-palveluita. Luonnontieteet jylläävät tälläkin sivustolla, mutta meille matemaattisesti ei-kovin-älykkäillekin löytyy mielenkiintoisia kursseja sosiaalipsykologiasta kirjallisuuteen ja oikeustieteisiin. EdX:n tavoin Courserassa kaikki opetus tulee yliopistoilta ja mukana on jälleen suomalaisillekin tuttuja nimiä, kuten Stanford ja Princeton.

En ole kovin syvällisesti perehtynyt MOOC-ilmiön historiaan tai esimerkiksi siihen, miksi arvostetut yliopistot tarjoavat opetustaan ilmaiseksi kenelle tahansa, enkä näe niitä tämän postauksen kannalta muutenkaan tarpeellisiksi asioiksi käsitellä. Tarkoitus oli lähinnä tuoda esille tätä sinänsä mukavaa mahdollisuutta oppia uutta juuri silloin, kun siltä tuntuu. Onpa näitä massiivisia avoimia verkkokursseja veikattu varsin tärkeiksi koulutuksen tulevaisuudelle.

Koska mulle on jäänyt varsinaisten yliopisto-opintojeni takia varsin vähän aikaa hyödyntää MOOC-tarjontaa, kysynkin, sattuuko tätä postausta selaavissa olemaan joku, jolla olisi kertoa ihan omia kokemuksia noista kursseista? Vai onko kyseessä jo ihan vanha juttu, jonka olemassaolon minä hidas hämäläinen olen hoksannut vasta nyt?

Älä kiusaa puhelinmyyjää

Mulle soitti hiljattain oikein ystävällisen kuuloinen nuori nainen, joka tarjosi hyvällä alennuksella jotakin naistenlehteä. Päälle olisi vissin tullut vielä melkoisen arvokkaita tilaajalahjoja. Köyhänä opiskelijana totesin, että kiitos ei, päätimme puhelun ja se siitä. Ei se lehti olisi mua pahemmin kiinnostanutkaan.

Eräs tuttuni kertoo käsittelevänsä puhelinmyyjiä aivan toisella tavalla. Hän kehottaa soittajaa kertomaan enemmän tuotteestaan, laskee puhelimen pöydälle ja puuhailee aivan muita asioita. Jossakin kohtaa myyjäparka sitten tajuaa hukanneensa aikaansa. Ei kuulosta kauhean kivalta, kun asettaa itsensä huonolla palkalla lehtiä markkinoivan soittajan asemaan. Tai miettii, että vastaavaa ja vielä pahempaa kohtelua voisi saada niskaansa vaikka oma perheenjäsen tai paras kaveri.

En minäkään lehtiä ja liittymiä tyrkyttävistä soittajista varsinaisesti tykkää. Tajuan kyllä että käy hermoille, jos se soittelu on ihan päivittäistä. Toisaalta se ei ole yksittäisen puhelinmyyjän vika, jos saman päivän aikana on sattunut jo pari muutakin soittamaan. Ei siinäkään tapauksessa, että ne puhelut olisivat tulleet samasta firmasta. Mun käsitykseni mukaan puhelinmyyjät eivät pahemmin sanele, kenelle soittavat ja missä järjestyksessä (saa toki oikaista jos olen väärässä). Samalla tavalla kuin kassatyöntekijät eivät ruokakaupassa pääse valitsemaan, kuka sattuu asioimaan heidän työpisteellään. Heillekään ei kannata aukoa päätään siitä, kuinka kauheaa on, kun muovikassi maksaa törkeät parikymmentä senttiä ja miten se että kahvipakettien hyllypaikkaa on muutettu, tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta. Kun se ei ole niiden myyjien vika - valitus menee tehokkaammin perille, kun sen osoittaa yritykselle eikä syytä epäkohdista yksittäistä työntekijää.

Aivan vastaavasti puhelinmyyjäkään ei ole syyllinen siihen, että juuri sinun numerosi on siellä soittolistalla. Hän ei myöskään soita sinua kiusatakseen. Hän tekee työtään. Se ei tarkoita, että puhelun vastaanottajalla olisi velvollisuus ostaa yhtään mitään, mutta jälleen kerran ne käytöstavat olisi hyvä hallita silloinkin, kun ärsyttää. Pahoittelen itseäni ja toimintatapojani jalustalle nostavaa kirjoitustyyliäni, mutta oikeasti: mulle ei tulisi mieleenkään huutaa ja kiroilla ihmiselle, jonka työ nyt sattuu sisältämään velvollisuuden lähestyä toisia ihmisiä puhelimitse. Tai ylipäätään mitenkään, saavathan esimerkiksi feissaritkin taatusti osansa näistä äkäpusseista, joiden mielestä on ihan ok huoritella ja uhkailla ihmistä, joka suvaitsee heitä työnsä vuoksi lähestyä. Jämäkästi, mutta ystävällisesti lausuttu kieltäytyminenhän ei toki riittäisi - siinähän saattaisivat vaikka päästä molemmat osapuolet tilanteesta pois hyvällä mielellä.

Toisin sanoen en näe, miten on keneltäkään pois, jos puhelinmyyjälle puhuu kuten nyt toiselle ihmiselle sivistyneesti puhutaan. Hikeentyminen on ymmärrettävää, jos soittaja on kovin itsepintainen ja jatkaa inttämistä useista kieltäytymisistä huolimatta, mutta kyllä se aikuisesta ihmisestä melko paljon kertoo, jos käytöstavat ovat niin alkeellisella tasolla, että heti ensimmäisenä pitää joko raivostua silmittömästi tai tehdä toiselle jotakin kiusaa. Paljon helpommalla yleensä pääsee, kun lopettaa puhelun asialliseen kieltäytymiseen. Ehkä hyödyllisin yliopiston luennoilla oppimani temppu koskee juuri myyntipuhelun asiallista lopettamista - ja ainakin minulla toimii aina. Taikasanat ovat "voit soittaa seuraavalle". Joka ainoa kerta, kun olen nuo sanat puhelinmyyjälle sanonut, olen saanut vastaukseksi hyvät päivänjatkot ja puhelun päättävät hyvästelyt. Ja kappas: kenenkään ei ole tarvinnut raivota tai tulla loukatuksi.

Itsekeskeinen kasvissyöjä

Laskeskelin kevättalvella mielessäni, että punaisesta lihasta luopumisessa on enemmän hyvää kuin huonoa. Sianliha ei ole lihatuotteista terveellisintä, naudanliha on kallista - lampaasta, riistasta ja muista ylellisyyksistä puhumattakaan. Ja siihen loppui se jatkuva jauhelihan puputtaminen, jota meillä harrastettiin vain, koska jauheliha on helppoa ja halpaa. Kaiken lisäksi sain lopultakin erittäin hyvän syyn kieltäytyä suurista ruokainhokeistani maksalaatikosta ja kinkkukiusauksesta. Ei tarvitse loukata ketään, koska on paljon helpompaa (ja kohteliaampaa) sanoa "ei kiitos, minulla on ruokavalio" kuin "ei kiitos, keitoksesi hajukin oksettaa".

Tässä vaiheessa kaikilla särähtelee korvaan pikku ristiriita: eihän punaisen lihan jättäminen pois ruokavaliosta ole kasvissyöntiä nähnytkään. Paitsi ehkä suomalaisen miehen mittapuulla, koska kasvikset on pupuja ja hippejä varten ja kanaruoat naisten kotkotuksia. Puolisoni mielestä lihattomasta ateriasta puuttuu jotakin olennaista (eli se liha) ja vapaaehtoinen (eli ei sairauteen tai allergiaan perustuva) kieltäytyminen jostakin ruoka-aineesta on itsensä kiduttamista. Minä olen eri mieltä, koska yllättäen kävikin niin, että heti, kun ryhdyin rajoittamaan ruokavaliotani, se itse asiassa monipuolistui. Varmaan juuri sen takia, että kaupassa piti oikeasti miettiä, mitä syö sen sijaan, että olisi vain automaattisesti heittänyt kärryyn pari pakettia sika-nautaa. Toisaalta kanasuikaleisiin oli jo syntymässä sama riippuvuus, joten tuumasin, että miksipä en söisi vielä monipuolisemmin - ja jätin siipikarjan ja merenelävätkin pois ruokavaliostani.

Olen nyt siis lakto-ovo-vegetaristi. En syö lihaa, mutta käytän kananmunia ja maitotuotteita, joista en usko ihan äkkiä luopuvani. Syitä on monia, mutta suurin lienee se, että mulla ei ole kasvissyöntini takana mitään suurta aatetta. Mä en näe sekasyöntiä eläinten kiduttamisena, vaikka olen ilman muuta sitä mieltä, että päätyi eläin ihmisen lautaselle tai ei, sitä on sen eläessä kohdeltava hyvin ja mahdollisimman vähän kärsimystä aiheuttaen. Arvostan ihan oikeasti sitä, miten vegaanit näkevät eettisen ja eläinystävällisen elämäntapansa eteen vaivaa. Minusta siihen ei ole. Mä olen kasvissyöjä puhtaasti itsekkäistä syistä, pääasiassa kasvisruokavalion terveellisyyden takia (vaikka toki kasvisruoastakin saa helposti epäterveellistä). Se, miten eläimet ja ympäristö ehkä hyötyvät tästä mun valinnasta, on sitten tietenkin vain plussaa.

Ja onhan tää uusi ruokavalio vielä kokeiluvaiheessakin: takana on vasta puolisentoista viikkoa. Tähän mennessä olen ollut oikein tyytyväinen. Lihalle löytyy useita "korvikkeita" soijatuotteista quorniin ja esimerkiksi pakasteosastojen valikoimat on ilahduttavan hyvät; kaikkea ei tarvitse tehdä itse ja alusta asti. Toisaalta tää ei ole mulle niin sydämen asia, ettenkö voisi joskus ottaa jotakin lihaa takaisin ruokavaliooni. Puolisoni nimittäin kokee välillä hankalaksi sen, että emme syö samoja ruokia. Hän kun kaipaa sitä lihaa - ja minä taas en ole valmis uhraamaan parisuhdettani ravitsemustottumusten takia.

Toisin sanoen pointtini oli ehkä siinä, että kasvissyöjän seurassa ei aina kannata tuntea itseään huonoksi ihmiseksi. Eihän tämäkään postaus ollut saarna siitä, miten lihan syöminen on suuri rikos eläimiä kohtaan, vaan kooste sitä, miksi koen kasvisruokavalion olevan itselleni hyödyksi. Toisaalta kasvissyöjää kohtaan ei kannata ottaa hirveän uhmakasta, "syön tässä sun nähden nyt veristä pihviä ettet vaan luule pystyväsi aivopesemään mua sun hippiruokavalioon" -asennetta. Lihattoman ruoan valitsemisen takana kun voi olla yllättävänkin itsekeskeinen syy, eikä kasvisten mussuttajaa välttämättä kiinnosta pätkän vertaa, mitä toisten lautasilta löytyy.

Kun kaikki pitäisi osata valmiiksi

Vaikka aion jossain kohtaa taas vaihtaa lenkkipolun kuntosaliin, on tuolla takaraivossa pyörinyt jo jokusen hetken sellanen ajatus, että epäsosiaalisesta luonteestani huolimatta voisin repäistä ja aloittaa syksyllä jonkun uuden liikuntaharrastuksen. Sellaisen, jossa liittyisin johonkin seuraan tai joukkueeseen, jolla olisi muutaman kerran viikossa säännölliset, ohjatut treenit. Olen käynyt läpi kaiken maailman urheiluseuraluetteloita ja etsinyt  sopivaa lajia. Kouluaikoina kehittynyt syvä inhoni jalkapalloa, sählyä ja jääkiekkoa kohtaan on edelleen voimissaan, mutta harkitsen vähemmän traumatisoineita lajeja, kuten lentopalloa ja pesäpalloa. 180-senttisenä hujoppina sopisin varmaan myös koripallojoukkueeseen.

Olipa se laji melkein mikä tahansa, tulee heti kuitenkin seinä vastaan: aikuisille ei juuri alkeiskursseja tarjota. En mä voi mennä kaupunginosani urheiluseuran avoimiin lentopallotreeneihin, kun tekniikka ja lajin säännöt on aivan hukassa. Jonkun pitäisi opettaa alusta alkaen, miten sitä palloa kannattaa käsitellä. Ilmeisesti olettamus on kuitenkin se, että peruskoulun liikunnan läpi rämpinyt täysi-ikäinen muistaa kaiken siellä oppimansa. Olettaen, että jotain on ylipäätään opittu. Aikuisen ihmisen kynnys aloittaa liikuntaharrastus on joissakin tapauksissa todella korkea - ja mun peruskouluni päättyi sentään vasta viisi vuotta sitten, enkä joidenkin mielestä edes ole vielä aikuinen. Vaikeuskerrointa lisää vielä sekin, että menisin ainakin aluksi mielelläni vain naisille suunnattuihin treeneihin.

En ymmärrä, miksi seurat olettavat, että jokainen toimintaan mukaan tuleva on todella liikunnallinen ja harrastanut aloittamaansa lajia jo aikaisemmin. Monella sivustolla nollatason aikuispelaajia tunnutaan suorastaan työntävän pois ilmaisuilla, joissa rivien välistä voi lukea, että kun tulet treeneihin, oletamme, että osaat pelata. Huipputasoa tuskin vaaditaan, mutta perusasiat pitäisi olla hallussa; ne ovat ilmeisesti itsestäänselvyys. Tämä tuntuu pätevän erityisesti joukkuelajien kohdalla: itsepuolustuslajeissa, tanssissa ja muissa vastaavissa kai saisi henkilökohtaista ohjaustakin. Palloilulajeja tuntevalle personal trainerille olisi tässä hyvän bisneksen mahdollisuus: en taatusti ole ainoa, joka kaipaisi ohjausta ihan kädestä pitäen siihen, miten pallo pysyy eri lajeissa edes jotenkin hallussa. En jaksa uskoa, että moista palvelua on kaiken kuntosali- ja fitnesshuuman keskellä ajateltukaan.

Ruikutuksestani huolimatta mä aion edelleen jatkaa sopivan urheiluseuran metsästämistä. Aikaahan piisaa, koska alkeiskurssit, sikäli kun niitä on, alkavat kuitenkin vasta joskus syyskuussa. Tosin olen huolissani siitä, saanko kaupungin lajiseuralistoilta ja muilta vastaavilta oikeasti kattavan kuvan. Esimerkiksi Clairen harrastama roller derby loistaa lajiluetteloissa poissaolollaan. "Sen oikean" lajin kohdalle osumista odotellessani vedän kuitenkin lenkkarit jalkaan ja lähden kävelylle.

Ressi

Tenttejä, esseitä, seminaareja, suuntautumishaku ja kesäopintotuki. Siinä muutama syy siihen, miksi mä saatan ruveta kohta hyppimään pitkin seiniä. Kesätyöttömyys on mulle sikäli ihan ok, että opintopisteiden kerryttäminen tekee tutkinnolle ja valmistumissuunnitelmille parempaa kuin hyvää, mutta kyllähän se opintotuki tarkoittaa vähemmän rahaa kukkarossa kuin edes osa-aikainen kaupan kassalla istuminen. Kesäkuun alkupuolelle asti on parin tentin kanssa itse asiassa vielä kiirekin. Tälläkin hetkellä mun pitäisi tankata päähäni sitä, miten organisaatioiden toimintaa ja muutosta voidaan ymmärtää Jungin arkkityyppiteorian valossa, eikä kirjoittaa tätä postausta.

Tein pari viikkoa sitten pitkäaikaista stressiä mittaavan stressitestin. Siis ihan sellaisen oikean, psykologienkin käyttämän testin, eikä mitään Cosmopolitanin humpuukirastitusta. Testissä on pisteytetty kuormittavuutensa mukaan erilaisia myönteisiä ja kielteisiä, mutta kuitenkin stressiä aiheuttavia tapahtumia ja tilanteita, joista rastitetaan ne, jotka itselle on tapahtunut viimeisten 24 kuukauden aikana. Puolison kuolema tuottaa 100 stressipistettä ja loman pitämisestäkin niitä kertyy 11. Haitallisen stressin raja on 300 pistettä. Minun pisteeni? 506. Siis sillä ehdolla, että monta kertaa tapahtuneetkin asiat kerryttävät pistemääränsä vain kerran.

Mä olen kävelevä stressipesäke, kontrollifriikki ja erittäin taitava keksimään stressaamisen aiheita, jos joskus sattuu sellainen hetki, että ne ovat jotenkin muka vähissä. Stressi ja paineet ovat kaksiteräinen miekka: toisaalta ne saavat mut työskentelemään tehokkaasti ja olo tuntuu varsin tyhjältä, jos ne eivät ole läsnä. Toisaalta kaikki tietävät, että jatkuva stressaaminen ei ole erityisen terveellistä. Olen alkanut epäillä, että syy siihen, että mulla on vatsan kohdalla kaikkea muuta kuin pyykkilauta, ei olekaan yksin ruokailu- ja liikuntatottumuksissa, vaan stressihormonin määrässä.

Päätin alkuvuodesta, että teen liikunnasta itselleni pysyvän elämäntavan. Salilla käyminen ei ole taas hetkeen inspiroinut pätkän vertaa, mutta liikuntaa en kyllä ole unohtanut. Vähintäänkin käyn muutaman kerran viikossa lenkillä tai vesijuoksemassa. Tosin juoksemisesta innostuminen aiheutti taannoin sen, että tein aloittelijan virheen: liian pitkään, liian usein ja liian kovaa. Tuloksena penikkatauti ja täyslepo juoksemisesta - ja sekös sitten vasta stressiä ja ahdistusta kasaakin, kun urheilukaan ei suju kuten haluaisin. Ainakin tavoite on saavutettu: olen tullut riippuvaiseksi liikunnasta. Nyt sen puute alkaa jo aiheuttaa stressiä.

Tää jatkuva stressaaminen alkaa muodostua jonkinlaiseksi noidankehäksi. Tässä sitä on perfektionistisen luonteensa kanssa murehtinut monta vuotta sitä, kun naama näyttää seinästä revityltä ja kroppa on kaikkea muuta kuin mallin mitoissa. Nyt tällekin esteettiselle rajoittuneisuudelle on vihdoin selitys: stressi itse. Yle kun tiesi tänään kertoa, että stressi rumentaa naista. Seuraavaksi sitä voikin alkaa stressata siitä, miten ihmeessä tästä stressistä pääsisi eroon.

Pikavippikissa

Tuttavan kanssa oli tosiaan sovittu kissan lainaamisesta hetkeksi, ennen kuin otamme puolison kanssa oman lemmikin. Eilen se koe-eläin sitten saapui, loukkaantuneita maukaisuja kuljetuskopasta päästellen, kun häntä oli niin Mahdottoman Huonosti kohdeltu. Autolla matkustaminen on ilmeisesti aivan hirveää (ja saattoi myös olla, että kissa kuvitteli olevansa menossa eläinlääkäriin). Meillä se sitten kipitti ensimmäisenä puolisoni työpöydän alle piiloon ja uskaltautui sieltä pois vasta tuntien päästä. Loppupäivästä se jo vähän tutki asuntoa ja ruokakin alkoi maistua.

Neidin nimi on Pipsa ja rodun nimi abessinialainen. Rotua kuvaillaan Wikipediassa ihmisrakkaaksi ja huomionkipeäksi, ja sitä Pipsa kyllä todella on, kun pääsee alku-ujoudestaan. Jouduimme sulkemaan makuuhuoneen oven yöllä, kun sille tuli jostakin syystä suuri tarve kävellä naaman päältä. Raukka jäi yksin oven taakse maukumaan ja ilmeisesti jatkoi useampia tunteja, koska heräsimme kahden, kolmen aikaan siihen, että kissa yrittää edelleen tulla ovesta läpi. Päästimme sen hetkeksi sänkyyn kiehnäämään: minä sain osakseni jopa pienen näykkäisyn nenään. Se on kuulemma suuri rakkauden osoitus Pipsalta. Hellyydestä huolimatta se joutui loppuyöksi olohuoneeseen, jossa se oli sitten ilmeisesti todennut, että rapsutuksia ei tänä yönä enää tipu, ja käynyt itsekin nukkumaan.

Pipsalla on kotonaan mahdollisuus päästä ulos jahtaamaan hiiriä ja lintuja, mutta meillä se ei päässyt parveketta pidemmälle ulkoilemaan, mikä ilmeisesti ottaa vähän koville. Ulkokissasta ei saa yhtäkkiä sisäkissaa ja niinpä kissalaina lyheni varsinaiseksi pikavipiksi, kun neiti pääsi jo tänään iltapäivällä takaisin kotiin. Koti-ikävä tuntui kerrostalossa vähän vaivaavan ja puolisoni murehti sen puolesta, kun se tuijotti ulko-ovea kaihoisasti. Enkä minäkään sitä halunnut syyttä suotta kiusata, vaikka se mukava ja seurallinen kissa onkin. Poikaystävä haluaa joka tapauksessa pennun tai ainakin hyvin nuoren kissan sitten, kun meille joskus sellainen hankitaan, joten se on sitten helpompi totuttaa sisätiloissa oleiluun kuin paljon ulkoillut aikuinen kissa.

Kumman tyhjä olo siitä tuli, kun kotona ei olekaan kattia pyörimässä jaloissa. Siitäkin huolimatta, että Pipsa ehti viettää meillä vain vuorokauden. Kyllä me taidetaan kissaihmisiä olla.

Basillikammo

En tiedä, kuvittelenko vain, mutta luulen viime aikoina nähneeni aiempaa enemmän uutisia siitä, mihin kaikkeen kertyy helposti basilleja. Yhtäkkiä nostetaan otsikoihin kaiken maailman tutkimuksia sitä, kuinka suunnilleen kaikessa, mihin kosket, on hirveät läjät mikrobeja: siis puhelinten kosketusnäytöissä, kaukosäätimissä, käsilaukkujen kahvoissa, koruissa. Miten me on selvitty tälle vuosituhannelle asti, kun ympäristössä vaanii tällaisia määriä pöpöjä?

Kun keltainen lehdistö keksii luoda tällaisen aivan turhan kauhukuvan, sillä on tietenkin todella helppo rahastaa. Kaikkihan nyt tietää tämän saippua-annostelijan, johon ei tarvitse koskea, eikä näin ollen ottaa kaikkia saippuapurkin pinnalla olevia tappajamikrobeja käsiinsä. Tosin mulla ei ainakaan ole tapana lääppiä sitä saippuapurkin pintaa enää käsien pesemisen jälkeen, joten laitteen olennainen hyöty taitaa olla juuri niissä voitoissa, joita se tuottaa myyjälleen, kun asiakkaat eivät tajua ajatella asiaa loppuun asti.

Siitä vasta kivat otsikot saataisiin, kun joku joskus keksii laskea, montako bakteeria ihmisellä on keskimäärin elimistössään. Samalla tavallahan nytkin kauhistellaan, kuinka käsirasvapurkissa voi olla enemmän mikrobeja kuin wc-istuimen reunalla. Ihan sama, mistä ne tulee ja kuinka vaarallisia tai vaarattomia ne on - tärkeintähän tässä on se, että niitä on paljon! Onhan se varsinkin kaikille lapsestaan vähänkään välittäville äideille välttämätöntä tietää, missä niitä vaaranpaikkoja on, että jälkikasvulleen voi tarvittaessa (kaikkialla) pukea kumikäsineet ja hengityssuojan basillitulvaa torjumaan. Mikä ihmeen vastustuskyky?

Eihän se toisaalta ole median ja liikemiehen vika, että ihmiset ovat tyhmiä. Vika ei ole lehdistön skandaaliotsikoinnin, jos aikuinen ihminen yhtäkkiä "herää" siihen, että joka puolella on paljon pieniä eliöitä, joita ei paljaalla silmällä näe. Mutta toki, hävitetään vaan kaikki mahdolliset kotien bakteeripesäkkeet elektroniikasta huonekaluihin, jääkaappiin ja sen sisältöön, lemmikkieläimiin, huonekasveihin ja niihin tappavan vaarallisiin, vanhanaikaisiin saippua-annostelijoihin. On se kumma, että ihmiskunta on ylipäätään vielä olemassa, kun nestesaippuakin keksittiin vasta 60-luvulla ja jossakin päin koko perhe käyttää vielä yhtä ja samaa palasaippuaa.

Ärsyttävät tv-ohjelmat, joita kuitenkin katson

Joskus sitä vaan havahtuu siihen, että telkkarissa pyörii jotain tajuttoman ärsyttävää kuraa, jota on jo seurannut useamman jakson kiinnostuneena. Siis ei välttämättä sellaisia sarjoja, joiden jokainen osa on pakko nähdä, mutta joiden kohdalla telkkari helposti aukeaa, jos ei satu olemaan muuta tekemistä tai katsottavaa. Mä olen jumittanut viime aikoina näiden äärellä:

Tatuointistudio HelsINK
Tajuan varsin hyvin, miksi puolisoni poistuu olohuoneesta, kun tämä ohjelma alkaa. En mäkään niitä jorinoita jaksais kuunnella, ellei mua sattuisi jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä kiinnostamaan, millaisia tatuointeja ihmiset ottaa ja miksi. Lisäksi muhun on näköjään helppo tehdä vaikutus hyvällä asiakaspalvelulla, joka tuntuu sarjan päähenkilöillä olevan hallussa. Omaa työtä arvioidaan koko ajan kriittisesti ja aina varmistetaan, että asiakas on tyytyväinen. Niinhän sen pitääkin mennä. Musta on kiva katsoa, kun ihminen tekee ja ennen kaikkea haluaa tehdä työnsä hyvin. Mutta onhan ne naurunrätkätykset ja huonot vitsit sinällään rasittavaa kuunneltavaa. Harvemmin mua HelsINKiä katsoessani suuremmin hymyilyttää.

Hulluna häämekkoihin
Joo, kyllä mäkin haluan hienon mekon, jos joskus menen naimisiin. Tässä ohjelmassa näkee mekkoja ihan tavallisten naisten yllä, eikä pelkästään nollakokoisten valokuvamallien, eli parhaassa tapauksessa saa vinkkejä, minkä mallinen puku omalle kropalle ehkä saattaisi sopia. Esillä olevista puvuista voi poimia elementtejä omaan unelmamekkoonsa: ei liikaa kimallusta, ei missään nimessä pitkiä hihoja, ei kermakakkumekkoa...no okei, ehkä mulla on tällä hetkellä enemmän mielessä inhokkimekko.
Toisaalta mä en ikimaailmassa laittais yhteen mekkoon tuhansia euroja. Enkä jaksa uskoa, että mekkojen sovittaminen aiheuttaisi mussa hillittömiä itkukohtauksia. En myöskään menisi paniikkiin siitä, että näkisin morsiuspukuni saumoja ratkottavan, koska sitä pitää kaventaa. Tai siitä, että etukäteen netissä ihailemani puku ei olekaan enää myynnissä.

Nigellan uudet herkut
En lainkaan epäile, etteikö Nigella Lawson osaa laittaa ihan hyvää ruokaa. Kokkausvinkkien takia mä sitä showta katsonkin, koska muuten se nainen on täysin sietämätön. Olkoonkin näyteltyä, mutta ne niin sanotut pöytäkeskustelut rouvan keitoksia maistelevien ystävien ja tuttavien kanssa eivät sisällä mitään muuta kuin sitä, että Lawson kehuu itsensä ja kokkaustaitonsa maasta taivaaseen. Sen jälkeen ei sitten olekaan taas vähään aikaan nälkä.

Kas kummaa, että nää on kaikki jonkin sortin tosi-tv:tä. Draamasarjoja ja komedioita en jaksa katsoa ollenkaan, jos ne ärsyttävät. Tai no joskus harvoin on pakko seurata vierestä, kun kaverit katsoo Salkkareita. Silloin saatan kompensoida puolen tunnin kärsimystäni huomauttelemalla huonosta näyttelemisestä ja kököistä juonenkäänteistä. Mieluummin katsotaan vaikka Neljän tähden talkoita, jos minä saan päättää.

Äitienpäiväkuvia

Kävin äitienpäivän kunniaksi pitkästä aikaa kotona niin, että jäin ihan yöksikin. Harhaanjohtavasta otsikosta huolimatta tämä postaus ei ole ylistyspuhe äidilleni (joka muuten kyllä on maailman paras äiti), eikä sisällä kuvia hänestä, isoäideistäni, saati minusta tai miespuolisista perheenjäsenistäni, jotka emme (yllättäen) ole äitejä. Tulin vain pitkästä aikaa ottaneeksi kameran mukaan kotona käydessäni ja äitien juhlimisen lomassa ehdin ottaa muutaman kuvankin, joita sitten lähetin äidille myöhästyneinä "äitienpäiväkortteina" sähköpostilla.

Varastin isäni "aamulenkin" äitienpäiväaamuna ja ensimmäisenä heränneenä kipitin hakemaan Aamulehden ja painuin sen jälkeen lähimetsään kameran kanssa. Äiti sai ensimmäistä kertaa moneen vuoteen äitienpäiväaamuna valkovuokkokimpun aamiaispöytään.

 

Sinivuokkoja on tänä keväänä ollut mun mielestä enemmän kuin vuosiin. Ainakin täällä Tampereella meidän lenkkipolkujen vierustat on monin paikoin ihan sinisenä. Ja kivahan se vaan on; mä ainakin kyllä tykkään sinivuokoista.

Kerrankin satuin olemaan uuden objektiivin kanssa sen verran hiljaa ja sen verran lähellä lintuja, että pääsin kuvailemaan niitä. Mun lintutuntemukseni on äärettömän huono, vaikka itse asiassa alakouluiässä tykkäsinkin katsella lintukirjoja (tosin silloin olin kiinnostunut ensisijaisesti petolinnuista), mutta veikkaisin, että kuvassa on peipponaaras.

Meillä alkaa tämän viikon lopulla todennäköisesti pienimuotoinen eläin-/ihmiskoeasetelma, kun tuttavan kissa tulee meille toistaiseksi määrittelemättömän pituiseksi ajaksi "koejaksolle". Puolison kanssa on puhuttu, että hankittaisiin jossakin vaiheessa kaksi kissaa, mutta mulla ei ole koskaan ollut akvaariokaloja karvaisempia lemmikkieläimiä, joten ajateltiin, että voisi olla ihan hyväksi testata kissatalouden elämää ennen oman elukan ottamista. Samalla nähdään myös, saanko mä atoopikkona heti välittömästi jotain allergiaoireita. Aikomus on toki käydä myös ihan allergiatesteissä vielä ennen omien kissojen hankintaa. Ja jos nyt jollain nousi suuri huoli meille tulevan koekisun puolesta, niin lepo vaan: jos se vaikuttaa meillä kovin stressaantuneelta ja ahdistuneelta, me ei toki sitä enempää kiusata, vaan palautetaan se pian omaan kotiinsa. Kissan omistaja tosin tuntui olevan enemmän huolissaan minun ja puoliskoni kuin kissan pärjäämisestä.

Kirjoittelen varmaan tästä käyttäytymistieteellisestä koeasetelmasta jotakin blogiinkin, mutta vaikka kissaihminen olenkin, tästä ei ole tarkoitus tehdä alustaa jokaisen raapaisun, leikkituokion, hiekkalaatikkokäynnin ja ruokailun kuvamaratonraportoinnille. Jokunen kuva saattaa kyllä ilmestyä, mikäli saan omistajalta luvan kuvien julkaisuun ja kissaneiti tulee kameran kanssa edes jollakin tavalla toimeen. Sen verran kaunis yksilö on nimittäin kyseessä, että olisi hauska saada siitä kuvia muidenkin ihailtavaksi.

Bloggaajan velvollisuudet kommenttiboksissa

Seuraamissani blogeissa on taas vaihteeksi ruodittu sitä, onko se bloggaaja nyt paska ihminen vai ei, kun se vastaa kommentteihin tietyllä tavalla, ei vastaa ollenkaan, bloggaa liian usein tai liian harvoin, bloggaa vääränlaista sisältöä ja ylipäätään on olemassa. Bloggaajien haukkuminen on aihe, josta ei tunnuta koskaan pääsevän minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen, koska käytöstavat ja sananvapaus ovat ilmeisesti joidenkin mielestä saman jatkumon kaksi ääripäätä. Toinen asia, josta ei näy syntyvän sopua on se, miten bloggaajan tulee käyttäytyä lukijoitaan kohtaan.

Mulle koko kysymys kuulostaa jo väärältä. Bloggaaminen on harrastus ja vaikka Suomessa jo onkin jonkun verran ihmisiä, jotka saavat blogin pitämisestä rahaa tai ilmaista tavaraa, harva sillä itsensä elättää. Uskallan väittää, että joka ainoa suomalainen muoti- ja lifestyleblogi, joka tänään sisältää kirjoittajalleen jonkinlaisia tuloja tuovia mainoksia ja yhteistyöprojekteja, on aloitettu vapaaehtoisesti ja vieläpä ilman ajatustakaan siitä, että harrastuksella voisi joskus tienatakin. Ja kun nyt siis puhutaan harrastuksesta, eikä työstä ja pääasiallisesta tulonlähteestä: minkä ihmeen takia bloggaajia on alettu pitää asiakaspalvelijoina?

Olen nähnyt bloggaajille urputettavan siitä, että kaikkiin kommentteihin ei vastata. Mun blogiini ei tule kymmeniä kommentteja päivässä, mutta ilman kokemustakin pystyn keksimään useita syitä sille, että satojen lukijoiden seuraamat bloggarit eivät vastaa joka ainoaan "oot kaunis <333" tai "vittu oot ruma läski"  -kommenttiin. Kommenttiboksin selaaminen on helpompaa, kun joka ainoan kommentin alla ei ole vastaanottajan kuittausta "kiitti", "ok" tai "selvä" - jos 150 lukijoiden kommenttia vaativat kaikki vastauksia, selattavana on äkkiä 300 viestiä. Toisaalta bloggareilla mitä luultavimmin on myös muuta elämää: pelkästään postausten tekeminen vie paljon aikaa perheeltä, opiskelulta, muilta harrastuksilta jne. Eikö silloin ole ihan ymmärrettävää, että aikaa käytetään mieluummin vaikka uuden postauksen kirjoittamiseen tai ihan johonkin blogiin liittymättömään, kuten kavereiden näkemiseen? Syitä on muitakin: ymmärrän esimerkiksi oikein hyvin, että kysymyksiin, joihin löytyy vastaus joko postauksen aiemmista kommenteista tai postauksesta itsestään, ei haluta vastata.

Kommentteihin vastaamisvelvollisuutta perustellaan usein sillä, että lukijat "tekevät blogin" ja ilman lukijoita bloggaaja "ei olisi yhtään mitään", joten on tärkeää, että lukijasta tuntuu, että juuri hänen kommenttinsa on bloggaajalle arvokas. Jos joku oikeasti tuntee itsensä ja kommenttinsa arvottomaksi ja kärsii suuresti siitä, että hänen kommentteihinsa ei vastata, vika on minusta jossain ihan muualla kuin bloggaajassa. Toisaalta, jos blogien pitäjät nyt alkaisivatkin vastata jokaiseen kommenttiin jotakin edes väkisin, tuntisiko kommentoija itsensä erityisen arvostetuksi, kun siellä oman, vaivalla kirjoitetun, uniikin viestin alla lukee sama "ok" kuin kaikkien muidenkin kommenttien alla? Jos bloggaaja arvostaa lukijoitaan ja kommentoijiaan, sen näkee kyllä paljon muustakin kuin siitä, kuinka moneen kommenttiin hän vastaa.

Mä näen kommentoinnin ennen kaikkea keskusteluna. Jos mun blogiini tulisi joka postaukseen kymmeniä kommentteja, jotka eivät sinällään vie keskustelua eteenpäin, mutta sisältävät kehun, kuten vaikka "hyvin kirjoitettu", mä todennäköisesti kiittäisin näitä kaikkia yhdessä yhteisessä kommentissa, mutten jokaista erikseen. "Oot tyhmä ja ruma" -tyyppiset mölinät jättäisin täysin omaan arvoonsa. Rakentavasti annettuun kritiikkiin, kysymyksiin ja muihin mielipiteisiin sen sijaan vastaisin mielelläni mahdollisuuksien mukaan laajemminkin, koska ne todella edistävät sitä keskustelua, jota varten kommenttiboksi on olemassa. En näe mitenkään epäkohteliaana sitä, että muissa blogeissa tehdään vastaavasti; kysehän on käytännöllisyydestä ja myös inhimillisyydestä sikäli, että aina ei ehdi eikä jaksa. Jos tämä ei miellytä, pätee se niin vanha, mutta niin tosi sääntö: blogien lukeminen on aivan yhtä vapaaehtoista kuin niiden kirjoittaminenkin.

En siis sano, etteivätkö lukijat olisi tärkeä osa menestyvää blogia, mutta kun asiaa oikein ajattelee, niin kumpi tuleekaan ensin: lukijoita kiinnostavalla tavalla kirjoittava bloggaaja vai bloggaajan menestymisen takaavat lukijat? Harva blogi kerää suuria lukijamääriä parissa viikossa, joten menestymisen taustalla on oltava taito tehdä sellaisia postauksia, joita ihmiset haluavat lukea, ja sellaisten postausten tekeminen pienemmällekin lukijakunnalle puolestaan vaatii rakkautta bloggaamiseen. Siinä yhtälössä lukijamäärän kasvaminen on merkki siitä, että bloggaaja kehittyy harrastuksessaan paremmaksi, ei siitä, että harrastuksesta tulisi yhtäkkiä velvoittavampi kuin ennen.

Huonosti käyttäytyvät sushin syöjät

Näin viime yönä unta kissanpennusta, joka istui edessäni olevan sushilautasen reunalla. Herätessäni mulla oli sitten tietenkin sushi mielessä (kissanpennut on aina) ja päätettiin puolison kanssa lähteä Marusekiin kokeilemaan sushi-buffetia. Sunnuntaisin Marusekissa on siis vain noutopöytä, josta saa misokeittoa ja sushia; listalta ei tilata mitään ruokia. Paikka itse on joka kerralla yhtä viihtyisä ja ruoka hyvää, mutta tänään pisti kyllä pahasti silmään ihmisten käyttäytyminen, tai pikemminkin käytöstapojen puute.

Ensinnäkin kun kyseessä on päivä, jolloin ravintolasta ei saa mitään tyypillisesti lapsille kelpaavaa ruokaa (en tosin tiedä, saako Marusekista nakit ja muusi -tyyppisiä perusannoksia ollenkaan), vaan siellä tarjotaan jotakin, jota kaikki aikuisetkaan eivät voi sietää, onko ravintolaan pakko tulla juuri silloin pienten lasten kanssa? Ihan pakko? Jos tietää lastensa pitävän merilevän mausta, avokadosta, äyriäisistä ja wasabista niin okei, mutta hiukka epäilen, suostuuko keskiverto 4-vuotias niitä kuitenkaan syömään, hyvä jos maistamaan.

Ongelma ei nyt ole kuitenkaan siinä, että "erikoista" ruokaa tarjoavaan ravintolaan tullaan lasten kanssa. Päinvastoin, mä pidän oikein hyvänä, että lapsia opetetaan syömään erilaisia ruokia. Sen tilaisuuden voisi kuitenkin valikoida paremmin, ihan muita asiakkaita (ja henkilökuntaakin) ajatellen. Jos seisot sen muksusi kanssa 5 minuuttia siinä pienen noutopöydän edessä ja käyt läpi kaikki 20 sushilaatua, että "haluisit sä tollasen, söisit sä tota" ja kaiken lisäksi se kakara lääppii niitä ruokia sormillaan kysyessään että "äiti mitä toi on" niin totta helvetissä siinä lapsirakkaammankin kanssaruokailijan verenpaine nousee. Jos ei ole varma, millaisesta ruoasta se nappula tykkää, uuteen ruokakulttuuriin kannattaisi ehkä alkaa tutustua päivänä, jolloin tarjonnasta voi rauhassa keskustella henkilökunnan kanssa ja tilata tarvittaessa listalta jotakin muutakin kuin sushia. Vaihtoehtoisesti voi sitten latoa omalle lautaselleen useita laatuja ja miettiä siellä pöydässä, mitä lapsi suostuu mahdollisesti laittamaan suuhunsa.

Vertailukohdaksi: et sä kai pizzabuffetissakaan anna sen naperon mämmäköidä jokaista pizzaa ja selitä sille kaikkien vaihtoehtojen täytteitä erikseen, kun takana on pitkä jono?

Toisekseen, jono on jono ja kapeaan käytävään on erittäin vaikeaa muodostaa kahta jonoa. Aikuinen ihminen jaksaa kyllä seistä siinä jonossa pari ylimääräistä minuuttia, vaikka tarkoituksena olisikin tällä kierroksella ottaa vasta sitä alkuruoaksi tarkoitettua misokeittoa, kun edellä olevat siirtyvät suoraan sushin kimppuun. Ja varsinkin kun sitä tilaa ei siinä ole liiaksi, on erittäin typerää lähteä keskeltä jonoa maailmanomistajan elkein peräti neljän edellä olevan eteen, että "mepäs nyt otetaan tästä tätä keittoa ettei meidän tarvi jonottaa kun me ei oteta vielä sushia". Eikös se ollutkaan buffetin idea, että jokainen ottaa ruokaa oman mieltymyksensä mukaan ja samassa jonossa voi olla samaan aikaan pääruoan ja alkuruoan hakijoita?

Vertailukohdaksi: et sä varmaan äitienpäiväbuffetissakaan lähde ohittelemaan toisia sillä verukkeella että "mä meenkin tästä teidän edelle kun en tykkää noista seuraavissa astioissa olevista ruoista"? Oletettavasti (toivottavasti) jonotat kiltisti ja otat haluamaasi ruokaa, kun olet sen kohdalla.

Ja entäs sitten toisten ihmisten huomioonottaminen sen oman annoksen kasaamisessa. Sushibuffetiin tuodaan jatkuvasti erilaisia susheja, samaa laatua ei ehkä tule heti perään. Luulisi nyt kenen tahansa aikuisen tajuavan, että jos tiettyä laatua on siinä tarjoiluvadilla vaikka 20 kappaletta ja ruokailijoita on vähintään yhtä monta, idea on se, että yksi ei syö niitä kaikkia. Ei valmiissa sushiannoksessakaan yleensä ole kuin korkeintaan kaksi tai kolme kappaletta samaa laatua. Mikä siinä siis on vaikeaa, että varsinkin, jos takana on jonoa, sä et lado lautasellesi kymmentä kappaletta samanlaista lohinigiriä niin, että seuraavana tuleville jää jaettavaksi kolme kappaletta? Joo, ne on hyviä, mutta kun niistä saattaa tykätä muutkin kuin juuri sinä. Itselleen voi koota hyvän annoksen, vaikka ottaisi siinä samalla toisetkin huomioon. (Sivuhuomautuksena muuten, että näin tehneillä urpoilla ei ollut mukanaan lapsia, eli tuo hamstraaminen ei selittynyt sillä että vanhemmat olisivat hakeneet ruokaa mukuloilleen.)

Vertailukohdaksi: palataan sinne pizzabuffetiin. Takanasi on jonoa ja noutopöytään tuodaan juuri uunituore tonnikalapizza, joka on suurta herkkuasi. Nappaatko siitä huolimatta lautasellesi koko lätyskän? Siitä huolimattakaan, että sinulla olisi maksavana asiakkaana oikeus ottaa ruokaa juuri niin paljon kuin haluat? Niinpä.

Mun kokemukseni mukaan niin sanotusti tavallisissa buffeteissa huoltoasemilla, Raxeissa ja ehkä jopa laivoilla osataan yleensä olla ruokaa hakiessa ihmisiksi. Kukaan ei etuile, rohmua kaikkia lihapullia tai anna lapsensa tunkea kättään salaattiastiaan. Minkä ihmeen takia vähän eksoottisempi buffet-asetelma saa ihmiset yhtäkkiä unohtamaan ihan tavalliset käytöstavat?

Google Reader poistuu - eli olikos nyt syytä paniikkiin?

Google karsii liian vähäistä suosiota saaneita palvelujaan ja heinäkuun alussa loppuu palvelu nimeltä Google Reader. Minä en ole tietotekniikan tai minkään muunkaan tekniikan ihmelapsi, enkä ennen tätä uutista ollut edes kuullut moisesta palvelusta. Eikä ollut aika moni muukaan suomalainen blogin pitäjä, päätellen siitä että yhdessä sun toisessa blogissa on jo mietitty lukijapalkin kohtaloa ja ihmetelty, että mistäs niitä blogeja nyt seurataan kun koko Blogger mullistuu. Oikeasti mitään kovin dramaattista ei näillä näkymin ole tulossa. 

Seuraava selotus perustuu täysin siihen käsitykseen, jonka olen saanut, kun puolisoni on selvittänyt minulle asioiden oikeaa laitaa. Jos olen täysin väärässä ja puhun läpiä päähäni, puheitani saa ja pitää korjata. :)

Ensinnäkin: Google Reader (suomeksi Google-syötteenlukija) on siis Googlen tarjoama RSS-syötteenlukija, jonka kautta on vielä pari kuukautta mahdollista seurata tilaamiaan blogisyötteitä. Se ei siis ole sama asia kuin blogien lukija-gadget, jonka oikea nimi on Google-käyttäjäraati. (Ja näin sivuhuomautuksena: blogin lukijaan viitataan englanniksi sanalla follower, ei sanalla reader.) Sulkemisen kohteena ei myöskään ole Bloggerin hallintapaneelin lukuluettelo. Toisin sanoen: lukijatoiminto ei poistu blogeista ja loppujen lopuksi Readerin poistuminen vaikuttaa suomalaisiin bloggaajiin ja blogien seuraajiin uskoakseni aika vähän. 

Mitä nyt siis pitää tehdä?

1. Pidät blogia Bloggerissa tai jossakin muussa blogipalvelussa.

Voit kertoa lukijoillesi tulevasta muutoksesta eli siitä, että Readerin kautta blogia seuranneet joutuvat tilaamaan blogisyötteen jatkossa johonkin muuhun palveluun. Lukijapalkin numero (eli lukijamääräsi) saattaa muuttua heinäkuussa muutoksen myötä, mutta muuten sen ei pitäisi näkyä blogin kirjoittajalle oikeastaan juuri mitenkään. Aidosti kiinnostuneet lukijat seuraavat blogia kyllä jatkossa jotakin muuta kautta, joten ei syytä huoleen: blogisi ei kuole.

2. Seuraat blogeja.

Ellei syötteenlukijasi satu olemaan Google Reader, sinun ei tarvitse tehdä mitään.

3. Seuraat blogeja Google Readerin kautta.

Tilaa blogisyöte johonkin muuhun palveluun. Koska käytät Readeria, sinulla on jo oltava olemassa Google-tili. Yksinkertaisinta lienee tässä tapauksessa avata Google-tilin yhteyteen myös Blogger-tili ja seurata blogeja sen hallintapaneelin kautta. Blogger-tilin avaaminen ei edellytä oman blogin perustamista. Muita vaihtoehtoja ovat esim. Blogilista ja Bloglovin', mutta RSS-syötteenlukijoita on netti pullollaan eli valinnanvaraa löytyy.

Veikkaan vahvasti, että suurimmalta osalta suomalaisista Google Readerin poistuminen ei vaadi minkäänlaisia toimenpiteitä ja mikäli tämä on yleistettävissä muihinkin maihin, Googlen päätös koko palvelun lopettamisesta on ihan ymmärrettävä. Oli miten oli, elämä ja bloggaaminen jatkuvat heinäkuun ensimmäisenä ja sen jälkeenkin.

Miksi yksi uutislähde ei riitä

Mun roskalehtien boikotointiyritykseni ei ole oikein onnistunut. En ole malttanut pysyä poissa tiettyjen vähemmän tasokkaiden julkaisujen nettisivuilta - ja kyllä, olen ollut toisinaan edelleenkin melko järkyttynyt. Alan kyllä vähitellen oppia: tietokoneelta uutisia lukiessani en oikeastaan käytä enää kuin Ylen sivustoa ja kännykän Ampparit-sovelluksestakin osaan jo vähitellen valita ne versiot, jotka kannattaa lukea. Saman asian kun voi tosiaan ilmaista niin monella eri tavalla, mistä oikein hyvä esimerkki seuraavassa.

Useampikin suomalaislehti uutisoi eilen ja tänään, että intialaisessa eläintarhassa oli otettu talteen sen laitamille tassutellut urostiikeri. Sen lisäksi, että tämän tiedon nähtävästi on katsottu olevan täällä kissapetojen kansoittamassa Pohjolassa asuville äärimmäisen tarpeellinen, kaikki vähänkin vähemmän tasokkaat tiedotusvälineet päättelivät näköjään myös, että asiaan on ehdottomasti otettava myös jollakin tavalla kantaa, koska kyllähän meillä Suomessakin on kannettava huolta jokaisesta yksittäisestä luontokappaleesta. Varsinkin, jos siitä saadaan raflaavia otsikoita.

Rakastunut tiikeri jäi satimeen Intiassa (Turun Sanomat)

Turun Sanomat tuli selvästi siihen lopputulokseen, että viaton pieni kisumirri halusi hellyyttä lajitoveriltaan ja koki julman vapaudenriiston. Nyt ei ole lainkaan varmaa, pääseekö se enää koskaan kirmaamaan vapaana viidakossa vai joutuuko se viattoman rakkautensa takia häkkiin ikuisiksi ajoiksi. Ja eikun puhelu Hollywoodiin ja sydäntäsärkevää nyyhkyelokuvaa väsäämään, kun tiikerit on niin söpöjäkin. Niisk. Eläinsuojelujärjestötkin voisi soittaa paikalle päivystämään ja kertomaan tiikerikantojen hälyttävästä tilasta maailmalla.

Seksinnälkäinen tiikeri tunkeutui eläintarhaan (MTV3)

Maikkarilla vaikutetaan päätyneen siihen, että tarinan pahis onkin elukka itse. Se kun oli sokeassa, raivoisassa parittelunhalussaan päästellyt veret seisauttavia karjaisujaan eläintarhan aitojen takaa jo jonkun aikaa ja lopulta valtavalla kissapedon voimallaan ja tappajan kynsillään tunkeutunut sille tarkoituksella avattujen eläintarhan porttien läpi kohti unelmiensa kissanaista. Tarinan sankareitahan ovat luonnollisesti eläintarhan työntekijät, joka lopulta (jännittävän tiikerijahdin ilmeisesti jatkuttua jo jonkin aikaa) saivat pedon kiinni. Ehkäpä Hollywoodissa saataisiin tästä aikaiseksi kunnon action-leffa erikoistehosteineen.

Ja sitten on se neutraali, objektiivinen, uutisen näköinen versio, jossa kerrotaan keskeiset faktat ilman sen kummempaa paisuttelua:

Tiikeri hiippaili viidakosta eläintarhaan Intiassa (YLE)

Viidakosta eläintarhan lähettyville kuljeskellutta urostiikeriä oli pidetty silmällä ja lopulta se oli otettu kiinni. Syyksi sille, että villieläin tuli eläintarhaan arvellaan sitä, että se olisi kiinnostunut eläintarhan naarastiikeristä. Ei  siinä nyt ihan elokuvaksi asti draamaa ole ollut.

Tarinan opetus oli siis se, että uutiset kannattaa todella nauttia useammasta lähteestä rinnakkain. Yhdestä kun saattaa saada uhrin, toisesta uhan ja kolmannesta ihan vaan tiikerin.

Vaihtoehtovappu

Kävin aamupäivällä vesijuoksemassa ja puolison kanssa nopeasti lounalla. Keskustorin läpi kävellessä sai suorastaan väistellä ilmapallomyyjiä (tarvitaanko niitä oikeesti 10 samalle torille?); tähän aikaan päivästä saisi jo varmaan pelätä törmäävänsä haalariasussa kulkevaan humalaiseen. Eilisen postauksen linjaa jatkaen en kykene käsittämään, minkä takia ihmiset ovat vappuna väkisin ulkona ryyppäämässä, vaikka sää olisi surkea, mutta toisaalta: omatpa ovat kevätflunssanne ja krapulanne - kukin siis tyylillään. Mua ei tuonne tihkusateeseen saisi takapuoltani palelluttamaan kilon paloinakaan, joten kävin Anttilassa etsimässä luonteelleni sopivampaa viihdettä. Minun vappuohjelmani näyttää siis tänä vuonna tältä:

Mukavaa vappua kaikille juhlimistyyliin katsomatta! :)

Vanha

Musta on tullu vanha. Siis henkisesti. Stressasin kuun alussa syntymäpäiväni alla sitä, että olen taas vuoden vanhempi, enkä vieläkään ole perheellinen, työssäkäyvä tai edes valmistunut. Tämähän olisi erittäin loogista ja tarpeellista pohdintaa, jos ikävuosia olisi vaikka 30 ja risat, mutta näin 21-vuotiaana se ei ole paljon muuta kuin naurettavaa.

Eikä se nyt vielä mitään, etten koe itseäni tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi, mutta kun mä en enää tunnu sopivan ikäisteni joukkoon oikein mitenkään. En ole koskaan ollut mikään suuri bilehile, mutta nykyään yökerhoihin lähteminen suorastaan ahdistaa. Ellei kyseessä ole joku konemusatapahtuma, johon lähden nimenomaan artistin ja musiikin takia, mä en saa baarissa heilumisesta mitään. Päinvastoin: sehän vie rahat, kuulon, hermot ja yöunet. Sen takia en ole viime aikoina missään käynytkään; edellinen baari-iltani taisi olla joskus syksyllä. Mä en tiedä mikä varhaisiän keski-ikä mua vaivaa, mutta paljon mieluummin mä menisin viettämään (alku)iltaa paikkaan, jossa pääsee istumaan, eikä tarvitse huutaa vierustoverille, joisin lasin tai pari hyvää punaviiniä ja olisin vielä saman vuorokauden puolella omassa sängyssä nukkumassa.

Useimpien ikätovereideni mielestä mä olen taatusti tylsä. Tosin olen tylsä myös silloin, kun erehdyn jollekin klubille, koska juon vuodessa varmaan saman verran kuin useimmat yhden illan aikana. Humalatila kevyimmässäkin muodossaan on mun mielestäni erittäin epämiellyttävä, enkä muutenkaan pidä suurempaa juomista mitenkään järkevänä, saati tarpeellisena. Mun käsitykseni hauskanpidosta ei sisällä välttämättä lainkaan alkoholia. Vähän voi juoda - juurikin sen viinilasillisen tai kaksi - mutta siinä vaiheessa, kun toisten juominen jatkuu ja toisten loppuu, päädytään niin eri aaltopituuksille, että joku pilaa jonkun illan. Joko huonoilla vitseillä tai sitten sillä, että on tylsä tosikko (lue: selvin päin), eikä pysty lainkaan tajuamaan, mikä niissä vitseissä oli se hauska kohta.

Onhan tässä toki muutakin kuin kännäämistä kohtaan kokemani antipatia. Mua ei kiinnosta pätkän vertaa, minkä väriset alusvaatteet on nyt muotia tai kuinka pitkä tai lyhyt hameen pitää olla. Mulla ei ole mitään käsitystä uusimmista hittibiiseistä, koska en kuuntele radiota juuri lainkaan. Tunnistan Ismo Laitelan ja Seppo Taalasmaan - ja siihen mun tietoni Salkkareista sitten loppuukin, koska pidän koko sarjaa typeränä ja turhana. Jääkiekko ei herätä mussa suuria tunteita, enkä vielä pari vuotta Tampereella asuttuanikaan ole uhrannut ajatustakaan joidenkin mielestä ilmeisesti kriittisen tärkeälle valinnalle: Ilves vai Tappara? Eikä mulla ole esitellä noloimpia kännitekstareitani, koska niitä ei ole eikä tule. Tässä kohtaa tuleekin sitten se vaivaantunut hiljaisuus, kun säästä on jo puhuttu ja keskustelun kumpikaan osapuoli ei keksi hyvää tekosyytä tilanteesta poistumiselle.

Ehkä mun pitää etsiä mielenlaadulleni sopivaa seuraa varttuneemmista yksilöistä. Räpiköinhän mä niiden kanssa jo muutenkin samoilla vesijuoksuradoilla.

Mutakakku mukissa

Taikka brownie, väliäkö hällä. Lopputulos riippuu vähän siitä, paljonko nestettä tulee laittaneeksi (jos tekee silmämääräisesti, kuten allekirjoittanut) ja varmaan mikrollakin on vähän merkitystä. Joissakin tapauksissa tämä superpikaleivonnainen voi muistuttaa koostumukseltaan eniten pehmeähköä suklaakeksiä, jos onnistuu tekemään oikein kuivikkaan version.

Alkuperäinen ohje löytyy täältä ja minun hyvin kevyesti muokattu versioni siitä kuuluu näin:

• 4 rkl steviajauhetta
• 4 rkl vehnäjauhoja
• 2 rkl kaakaojauhetta
• 2 rkl oliiviöljyä
• 3 rkl vettä
• suolaa

Kuivat aineet mukiin, öljy ja vesi päälle, koko sotku kunnolla sekaisin ja mikroon 1 minuutiksi 40 sekunniksi. Vettä kannattaa laittaa mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän; juurikin virheellisen, silmämääräisen arvion takia mun oheinen esimerkkileipomukseni on a) kuivikasta ja b) sotkuisen näköisesti mukin reunoilla. 

 

Rumaa, mutta hyvää. Kaipaa ehkä seurakseen vaniljajäätelöä tai -kastiketta tasapainottamaan suklaista makua. Sen jälkeen ei sitten teekään hetkeen mieli mitään makeaa.

Teetä ja kiivimuffineja

Sain isältäni kaksi pussillista vihreää teetä tuliaisena työmatkalta Kiinasta. Toisen pussin päällä lukee merkintä "top quality" - se on kuulemma kalliimpaa, hyvälaatuiseksi luvattua teetä. Toinen tee on ilmeisesti jotakin arkisempaa. Teet ovat maustamattomia ja ne on ostettu irtotavarana, eli sen tarkemmin en niistä tiedä. Päätin tänään kokeilla tuota "top qualitya".

Ensimmäisenä panin merkille, että teelehdet olivat Suomessa myytäviin irtoteelaatuihin (siis ainakin Forsmaneihin, Clippereihin ym. markettimerkkeihin) verrattuna varsin kookkaita. Pääsin siis kerrankin käyttämään jo vuosia sitten saamaani kiinalaista teemukia, johon kuuluu oma sihtiosa. Sen reiät ovat sen verran suuret, että pienilehtisen teen hauduttaminen siinä ei onnistu, ellei pidä siitä, että muki on täynnä lehtiä.

 
Lehtien koon lisäksi tämä tee erosi tutummista laaduista myös tuoksultaan ja jonkun verran maultaakin. Harjaantumaton kieleni ei osannut maistaa, mikä juuri tässä teessä oli nyt se "top quality" -ominaisuus. Oikein hyvää se toki oli, sellaista kuin vihreän teen kuuluu ollakin, muttei minusta mitenkään tajunnanräjäyttävän laadukasta ja erikoista. Ehkä olen tässä asiassa vielä yhtä ymmärtämätön moukka kuin viinienkin suhteen. :)

Teen seuraksi leivoin Lite Bite -sivuston ohjetta mukaillen kiivimuffineita:

• 2 dl venhäjauhoja
• ½ tl ruokasoodaa
• ½ tl leivinjauhetta
• 2 kiiviä
• 1 ½ banaania
• 2 tl steviajauhetta
• 2 rkl rypsiöljyä
• 1 rkl luonnonjogurttia
• 1 tl vanilliinisokeria

Kiivi ja banaani muussataan; kumpaakin mössöä pitäisi tulla noin desilitran verran. Stevia, öljy, jogurtti ja vanilliinisokeri korvaavat tässä muna-sokeri -vaahdon, eli ne saa sekoittaa melko voimakkaasti yhteen. Seuraavaksi ne yhdistetään hedelmämössöön ja viimeisenä lisätään jauhot ja kohotusaineet. Muffineja paistetaan 180 ºC:ssa 20 minuuttia.

Ihan ekana ei olisi tullut mieleen laittaa kiiviä uuniin, mutta kyllä se itse asiassa näihin leivonnaisiin sopi. Banaani sieltä toki voimakkaimmin maistuu läpi. Taikina riittää 12 pienehköön muffiniin; laskeskelin, että yhdessä kappaleessa olisi noin 80-85 kcal, eli vaikka nämä eivät nyt mitään terveysruokaa ole, niin eivät sieltä pahimmasta päästä herkkujakaan, varsinkaan kun maku on oikein hyvä. Sopivat minusta myös tuon vihreän teen kanssa erinomaisesti. :)

Lupa provosoitua

Ruotsissa on kuulemma perustettu jo aikoja sitten blogi, jossa levitetään juoruja maan tunnetuimmista bloggaajista. Taannoin joku valopää keksi tehdä tästä blogista Suomi-version, joka ilmeisesti keräsi jonkun verran katsojiakin. Kunnes homma tyssäsi siihen, että juoruilun kohteeksi joutuneet bloggarit tekivät rikosilmoituksen, koska katsoivat kirjoittelun täyttävän kunnianloukkauksen piirteet, ja GossipsFinland poistettiin.

Vaan mitäs siitä sitten seurasikaan? Juorublogin kohderyhmän keskustelupalstalla numero yksi, eli demi.fi:ssä, monen mielipide tuntuu olevan, ettei blogia olisi saanut poistaa, koska se oli hyvää viihdettä. Ja että bloggaajat ottivat sen liian tosissaan, kun eihän siellä suoraan esitetty mitään faktana. Sehän oli ihan vaan läpällä tehty, ei siitä saa provosoitua. Kaivelin blogin Googlen välimuistista, kun en sen virallisen olemassaolon aikana ehtinyt sitä kuin pintapuolisesti vilkaista. Näkemieni muutaman postauksen sisältö oli pääasiassa bloggaajien ihmissuhdeasioiden spekulointia, mutta joukosta löytyi myös vihjailua huumeiden käytöstä. Tyttö- ja poikaystäväasioista juoruilu on tottakai sekin harmillista, mutta täyttää vain harvoin rikoksen tunnusmerkit. Toisen väittäminen huumeiden käyttäjäksi sen sijaan on erittäin vakava syytös: siitä saa ja pitääkin "provosoitua", jos asia näin halutaan nähdä. Kunnianloukkaussyytteeseen riittää pelkkä vihjailukin.

Alppilassa tapahtuneen kurinpitotilanteen/pahoinpitelyn/ikuisuuskiistan opettajaosapuoltakin on syytetty provosoitumisesta. Kävi väkivaltaiseksi, kun ei osannut tyynesti kuunnella teini-ikäisen päänauontaa ja solvauksia. Ja näinhän ei olisi saanut tapahtua, koska ammattikasvattajan tulee ymmärtää asiakastaan ja tämän oikkuja, eikä henkilökohtaisiakaan loukkauksia saa ottaa henkilökohtaisesti, koska eihän nyt nuori oikeasti tarkoita, mitä sanoo - vai? Tottakai pointti on siinä, että jos opettaja on käyttänyt tilanteeseen nähden suhteettoman suuria voimakeinoja, hän on menetellyt väärin. En minä tiedä, mitä siellä on oikeasti tapahtunut, eikä suurin osa kansasta sen paremmin. Mutta mihin unohtui, että provosoituminen ja väkivaltainen käyttäytyminen eivät ole sama asia?

En pidä siitä retoriikasta, että verbaaliselta väkivallalta puolustautuminen olisi jollakin tavalla väärin. Eihän kukaan vaadi olemaan tyynesti paikallaan silloinkaan, kun toinen käy fyysisesti päälle, "koska ei saa provosoitua ja lähteä mukaan tappeluun". Tilannetaju on tietenkin aina paikallaan: jos joku tulee ilmaisemaan bloggarin päivän asukuvan alle mielipiteensä kypsästi argumentoiden "oot ruma", on ihan selvää, että asia kannattaa jättää omaan arvoonsa. Pahoinpitelytilanteesta kannattaa tietenkin mieluummin yrittää paeta kuin jatkaa itse mukilointia. Mutta jos tilanne sitä vaatii, voi lyödä takaisin ja myöhemmin viedä asian poliisille. Aivan samalla tavalla haitallisesta nettikirjoittelusta on voitava tehdä rikosilmoitus ilman, että sen uhria syytetään tosikoksi ja pahimmassa tapauksessa jopa ammattitaidottomaksi. Muuten mennään kohti kulttuuria, jossa kuka tahansa saa sanoa mitä tahansa ja kenelle tahansa, eikä siitä seuraa mitään, koska "ei saa provosoitua".

Jos Alppilan tapauksessa todella lähdetään sille linjalle, että opettaja ei olisi saanut provosoitua, aliarvioidaan mielestäni kummankin osapuolen inhimillisyyttä. Teini-ikäinen poika on täysin kykenevä arvioimaan puheensa loukkaavuutta ja tietää vallan hyvin, miten normaali ihminen reagoi haukkumiseen ja uhoamiseen. Ei hän ole kuohuvien tunteidensa tai itsekseen mölisevän suunsa orja; kyllä ne solvaukset sieltä ihan tietoisesti tulevat. Toisaalta taas kasvatustieteellinen tutkinto ja opetusalan työkokemus eivät tee ihmisestä tunnekylmää robottia, johon mikään loukkaus ei vaikuta. On aivan sama, kuka sattuu olemaan se henkilö, joka aukoo päätään, uhoaa ja haukkuu. Se tuntuu silti pahalta ja ennen pitkää suututtaa. Sama pätee blogeihinkin: ei sillä ole merkitystä, onko ikäviä juoruja ja kommentteja kirjoittava ihminen aikuinen vai lapsi, suomalainen vai ulkomaalainen, bloggaajan tuttu vai täysin tuntematon. Se satuttaa, kun itsestä levitellään perättömiä juoruja ja syytöksiä, nimitetään rumaksi, läskiksi tai huoraksi ja samalla vielä haukutaan kaikki läheisetkin sukulaisista kavereihin. Ja totta helvetissä siitä saa provosoitua.