Onhan mulla papuja

Ette usko, kuinka monta kertaa olen kirjoittanut tämän tekstin eri muodoissa, eri tyyleillä ja eri sanoilla. Todella monta - eikä tähän mennessä mikään niistä ole ollut sellainen, että olisin halunnut tai uskaltanut tehdä siitä julkista. Asia kun on niitä henkilökohtaisimpia, mitä voin toisten ihmisten kanssa jakaa - tosin blogissa sitä käsitellään hyvin pintapuolisesti, jos tämän jälkeen lainkaan. Toisin sanoen: tämän postauksen lukeminen ei anna kenellekään realistista kuvaa mun voinnistani, ajatuksistani ja tunteistani. Vain pintaraapaisun siitä, mitä käyn läpi.

Kerroin talvella olevani sairaslomalla, joten kyseisen postauksen lukeneille paljastukseni tuskin on mitenkään yllättävä - osittain siksi, että jokunen blogiani seuraavista ihmisistä tuntee mut nettimaailman ulkopuolellakin, ja enimmäkseen siksi, että sairaslomani syytä ei ole vaikea arvata. Niinpä niin: minua(kin) vaivaa kansansairaus nimeltä masennus ja siinä sivussa yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ensimmäinen on todennäköisesti seurausta jälkimmäisestä, mutta mistäs sitä varmasti tietää.

En viiltele, en suunnittele itsemurhaa, enkä nyyhkytä jatkuvasti peiton alla, vaikka masennukseni onkin keskivaikea, ja sairasloman perimmäinen syy oli masennuspisteiden pomppaaminen vaikean masennuksen rajamaille. En myöskään ole joka hetki ahdistunut, enkä ole ahdistunut joka asiasta koko ajan. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ei tarkoita kaikesta ahdistumista. Mulla suurin yksittäinen osa sitä taitaa olla sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka lisäksi on paniikkia ja paljon muutakin sekalaista oiretta. Ja sosiaalisten tilanteiden pelkokaan ei ole sama asia kuin ihmisten pelkääminen. Ei näitä asioita niin yksinkertaisesti voi luokitella.

Päällepäin ei näe, että mikään on "vialla". Monen leuka on loksahtanut, kun olen kertonut diagnooseistani. En oikeastaan edes miellä itseäni sairaaksi, vaikka mielenterveyteni hoitoa kaipaakin. Enkä usko jääväni tähän tilaan ikuisesti; nyt on vain jonkun aikaa otettava rauhallisesti. Opiskeluaikataulusta ei saa tehdä liian tiivistä, vaatimuksia ei saa asettaa liian korkealle. Itselleen on lopulta annettava anteeksi paljon ja oltava tosi armollinen - kaksi asiaa, joita mä en ole osannut tehdä vuosikausiin, siksihän tässä ollaankin. Toki itsestään on myös pidettävä huolta ja tiettyyn rajaan asti itsensä pakottaminen ulos, salille, lenkille, kavereiden seuraan ja melkein mihin vaan on hyväksikin.

Elän tällä hetkellä suhteellisen normaalia elämää, mitä nyt käyn viikottain terapeutin ja vähän harvemmin psykiatrin vastaanotolla. On hyviä päiviä, huonompia päiviä ja todella synkkiä päiviä: ei tämä ole yhtä ja samaa ahdinkoa koko ajan. Siitäkään huolimatta, että menneet päivät tuntuvat mielessäni epäselvältä puurolta, koska muistan yleensä kyllä, että olen tehnyt jotakin, mutta en vahingossakaan, milloin, ellen voi tarkistaa asiaa jostakin. Olen tullut tahtomattani täysin riippuvaiseksi kännykän kalenterista, vaikka ennen olin ihminen, joka muisti ilman kalentereita omat ja vähän muidenkin asiat.

Arkisimmillaan tämä on kuitenkin sitä, että lähden aamulla kuntosalille tai yliopistolle, mutta istuessani kotimatkalla bussissa joudun käymään itseni kanssa jumalattoman taistelun siitä, jaksanko, pystynkö ja uskallanko käydä kotiin kävellessä ruokakaupan kautta. Ja niinkin tavallisessa ja helpossa asiassa masentunut mieli osaa keksiä kaikenlaisia tekosyitä sille, miksi voisin jättää tyhjyyttään ammottavan jääkaapin täyttämättä. Kun onhan mulla kaapissa vielä papuja.

Mielenterveysasiat herättävät paljon tunteita ja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Kommentoida ja kysellä saa, mutta asiallisesti. Sen kuitenkin sanon jo tässä, että mielenterveyshäiriöt eivät ole sama asia kuin itsesääli, laiskuus ja huomionhaku. Jos edellä sanottu on sinulle ongelma, jätä mieluummin kommentoimatta ja pura ennakkoluulosi muille foorumeille.

Värikkäitä markkinakävelyitä

Kesätyöttömyys ja -opinnot tekivät sen, että Tallinnan-visiittiä lukuun ottamatta kesä meni aika lailla neljän seinän sisällä, lenkillä ja vähän myöhemmin myös kuntosalilla. Ei festareita, ei biletystä, ei terassilla istumista, ei matkailua. Eikä oikeastaan kauhean paljon edes auringonpalvontaa. Tiedän muistuttavani varsinkin talvisin lähinnä vampyyria, mutta vaikken pala helposti, olen ehkä karvan verran melanoomakammoinen ja ennen kaikkea hirveä hikoilemaan. Sen takia olin suorastaan helpottunut, kun ne karmeat helteet väistyivät ja tilalle tuli pilvistä, viileää säätä ja rankkasateita. Ja okei, on siinä sekin syy, että 30 asteen kuumuudessa teen nauttiminen oli pannassa, koska se vain lisäsi jo muutenkin tolkutonta hikoilua.

Poikaystäväni tuli viikonlopuksi luokseni, ja pyysi minua katselemaan meille jotakin tekemistä. Kaivelin Aamulehden Menoinfosta kaikenlaista aktiviteettia pärekorinheitosta puistojoogaan, mutta lopulta päädyimme piipahtamaan Pietarilaisilla markkinoilla Tallipihalla. Ja sääkin oli lopulta oikein sopiva. Ei liian kuuma, ei liian kylmä - ja aurinkokin kuitenkin paistoi. Tarkoitus oli lauantaina kävellä keskustorilta Tallipihalle, mutta matkaan tuli heti alkuunsa pieni mutka, kun keskustassa olikin meneillään Chilifest, josta ei joko lukenut sanaakaan Menoinfossa tai sitten mä en vaan huomannut sitä. Poikaystäväni rakastaa tulista ruokaa (toisin kuin minä, jolla nenä ja silmät vuotavat jo vähäisemmästäkin pippuroinnista), joten pakkohan siellä oli käydä pyörähtämässä.

Lopulta pyörimme Chilifesteillä kahtenakin päivänä, kun sunnuntaina katsastimme Ravintolapäivän tarjontaa ja kävimme katsomassa eli huonosta sijainnistamme johtuen lähinnä kuuntelemassa chilinsyöntikilpailua. Tai sen alkua, koska urheiluhullulle poikaystävälleni tuli lopulta kiire kotiin keihäsfinaalin alkua odottamaan. Ensimmäisenä päivänä ehdimme kuitenkin katsella festivaalialueen tarjontaa ja maistella chilituotteita. Mulle riitti mieto chilitoffee ja -suklaa, mutta mies uskaltautui kokeilemaan jopa ihan sitä tulisuusnumerolla 10 merkittyä chilipaprikaa. Oli se kuulemma vähän tujua.

Kävimme myös kokeilemassa chilioluen ja -lonkeron, joista jälkimmäinen oli itse asiassa yllättävän miellyttävä juomakokemus jopa minulle, joka en tosiaan liiasta tulisuudesta pahemmin perusta. Olut taas maistui (poikaystävän mukista maistettuna tietenkin) tavanomaiseen tapaansa oluelle, eli minun suuhuni ei todellakaan hyvältä, tällä kertaa vain chililisällä.

Pietarilaisilla markkinoilla käynti jäi melko lyhyeksi pyörähdykseksi, kun ostosten tekoon ei oikein ollut intoa (tai rahaa), ja borssikeitot ja blinit oli nopeasti nautittu. Ja onhan se Tallipihan alue pieni, joten eipä muuta voinut odottakaan. Koko viikonlopun markkinakävelyistä käteen jäi ennen kaikkea muistikortillinen värejä. Ja se, että jostain syystä mulla soi jo toista päivää päässä vanha sitsi-/saunalaulu nimeltä Katjuska (tunnetaan myös ainakin nimillä Kolhoosinainen, Sörnai gusha ja Sörkan sällit).

Ajatuksia äitiydestä

Heti alkuun: ei hätää, en ole raskaana. Lasten hankkiminen ei ole edes suunnitelmissa, koska tässä elämänvaiheessa perheen perustaminen ei ole millään lailla järkevää. Ja mikäs kiire tässä muutenkaan olisi. Ideaalitilanteessa - siis siinä ihanteellisessa elämänkulussa, jonka olen itse pohtinut itselleni sopivaksi - haluaisin saada ensimmäisen lapseni ennen kuin täytän 30, mutta elämähän ei tunnetusti aina mene, kuten sen itse suunnittelee, ja ennen lasten hankkimista olisi suotavaa hankkia koulutus, työpaikka, vakaat tulot ja aviopuoliso. Seuraava on siis kuulemani, näkemäni ja etenkin (blogeista) lukemani pohjalta muodostuneita ajatuksia odotuksesta ja äitiydestä. 

Pakko myöntää, että koska piskuinen ja tuntematon blogini on toisinaan saanut mainintoja ja "julkisuutta" isompiakin yleisöjä tavoittavilla areenoilla, on takaraivossa pienen pieni pelko mammapalstojen ammattiloukkaantujien ja täydellisten äitien hampaisiin joutumisesta. Niin subjektiivinen ja ennen kaikkea omasta elämäntilanteestani katsottuna kirjoitettu kuin tämä teksti onkin, sen julkaiseminen hirvittää ihan vähäsen. Pienen blogin etuja on kuitenkin se, että tietää ne vakkarilukijat fiksuiksi, ja uskaltaa julkaista postauksia vähän eri tavalla, kuin jos lukijoita olisi satoja tai edes kymmeniä. Ja kuitenkin juuri niillä samoilla mammapalstoilla taivastellaan sitä, miten lukijamääriään kasvattaneiden blogien sisältö muutuu helposti "pinnallisemmaksi".

Takaisin asiaan. Jos jollekin ei nyt vielä tullut selväksi, niin minähän en tiedä äitiyden todellisuudesta mitään sikäli, että mulla ei ole siitä - tai raskaudesta - omakohtaista kokemusta. Viimeksi, kun joku lähipiirissänikään on ollut raskaana, olen itse ollut vielä niin kakara, etten ole perheen perustamiselle juuri ajatuksia uhrannut. Se on tullut myöhemmin; perusajatuksenhan jo kuvailinkin, vaikkei asia yksin minun päätettävissäni olekaan. Suurperhettä en suostu tulevalle aviopuoliskolle poikimaan, mutta ainahan voi käydä niinkin, että syystä tai toisesta jään lapsettomaksi. Tai en löydä ihmistä, joka haluaa kanssani edes naimisiin. Edellyttäen, että se 1-4 mukulaa (ja neljäkin on jo äärimmilleen venytetty maksimi) joskus jaloissa pyörii, muutaman asian olen jo "päättänyt".

Raskaus. Mitä nyt olen nähnyt ja kuullut, niin joillakin tuntuu olevan älytön käsitys siitä, että odottavan äidin fyysinen koskemattomuus katoaa raskauden ajaksi tai on ainakin jotenkin muka joustavampi. Ja sama koskee oikeastaan yksityisyyttä raskauden osalta muutenkin. Millä oikeudella tuiki tuntematon ihminen saa muka tulla tiedustelemaan odottavalta äidiltä, onko tulossa tyttö vai poika - saati käpälöimään toisen kasvanutta vatsaa kauppajonossa? Varsinkin jälkimmäinen on tungettelevaa, epäkohteliasta ja voi aiheuttaa toiselle jopa tietynlaista turvattomuuden tunnetta, vaikkei kosketuksen olekaan tarkoitus olla uhkaava. 

Päätökseni tämän asian suhteen on, että niin näkyvä asia kuin raskaus onkin, tulevaan vauvaan liittyvät asiat kuuluvat viime kädessä vain ja ainoastaan minulle ja lapsen isälle. Ja minun kehoni, kasvoi sen sisällä toinen ihminen tai ei, kuuluu minulle, ja minä määritän sen rajat. Ei puolisoni, äitini, sukulaiseni, ystäväni, eikä varsinkaan satunnainen vastaantulija julkisella paikalla. Jos jonkun mielestä on ok tulla taputtelemaan mahaani ja kyselemään laskettua aikaa, on minullakin silloin oikeus tökkiä hänen vatsaansa ja udella dieettiaikataulua, eikö?

Kasvatus. Tämä on tietysti asia, jota en yksin päätä, mutta toimiva parisuhde, joka toivoakseni lisääntymistä edeltää, edellyttää joka tapauksessa samansuuntaista arvo- ja ajatusmaailmaa, joten asiasta tuskin tulee ongelmaa. Minä haluan antaa lapsilleni kasvatuksen, jonka perustana on suvaitsevaisuus, ihmisarvo ja sen kunnioittaminen. Tämä tarkoittaa tietysti monia asioita, mutta yksi niistä on ns. sukupuolineutraali kasvatus. Olen lukenut paljon blogitekstejä, joissa sukupuolineutraaliuden idea on mielestäni ymmärretty väärin, ja siksi koko "kasvatusideologiaa" kauhistellaan: meneehän lapsi nyt ihan sekaisin, jos ei tiedä, kumpaa sukupuolta on! 

Itse olen ymmärtänyt sukupuolineutraalin kasvatuksen niin, että sukupuolta ei missään tapauksessa "kielletä" (menemättä tässä siihen, miten keinotekoinen jako kahteen sukupuoleen voikaan olla), eikä lasta yritetä kasvattaa olemaan "vastakkaista sukupuolta" - muutenhan koko homma kuulostaisikin todella järjettömältä. Mielestäni asian ydin on siinä, että jos jokin ajatus torjutaan, se on perinteinen sukupuoliroolitus: siis se, että lapselle ostetaan tietyn värisiä vaatteita tai häntä ohjataan tietynlaiseen käyttäytymiseen perustana vain se, mitä jalkojen välistä löytyy. Minä haluan kasvattaa lapsiani siten, että he voivat hyödyntää vahvuuksiaan, mielenkiinnon kohteitaan ja temperamenttipiirteitään itselleen luonnollisella tavalla, vaikka se olisi ristiriidassa vallitsevien sukupuoliodotusten kanssa. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla mies tai nainen. Sen vuoksi lähipiiri saa taatusti ohjeen siitä, että jos lapselle haluaa jotakin antaa, kysytään mieltymyksiä ensin vanhemmilta tai myöhemmin lapselta itseltään, ei sisäänrakennetuilta sukupuolinormeilta.

Vanhemmuus. Mammapalstoilla raivoavien "keskustelijoiden" jutuissa kantava teema tuntuu olevan, että hyvä äiti ei uhraa ajatustakaan oman hyvinvointinsa eteen, vaan lapset ovat aina etusijalla. Ja totta toki toinen puoli: varsinkin pieni vauva vaatii paljon aikaa ja huomiota, ja vastuullinen vanhempi sopeutuu tähän. Tottakai lapsi tuo tullessaan muutoksia elämään. Mutta se, että alle vuoden ikäisen pennun äiti ei muka saisi lähteä ystävineen viikonloppureissulle tai edes kaupungille iltaa viettämään, mikäli lapselle löytyy tuttu, turvallinen ja vastuullinen hoitaja, on minusta kohtuutonta. Ja se, että television laihdutusohjelmissa itselleen ja dieetilleen aikaa ja energiaa ottavat äidit kokevat syyllisyyttä, on surullista. Ei ole lapsenkaan etu, että vanhemmat ovat stressaantuneita, uupuneita ja voivat huonosti.

Moni vetoaa tässä kohtaa kiintymyssuhdeteoriaan. Tietenkään lasta ei saa hylätä täysin yksin, mutta teorian ytimessä ei minun ymmärtääkseni ole se, saavatko vanhemmat jättää lapsen isovanhemman hoiviin lomamatkan ajaksi (kuten Annabella puolisoineen kertoi tehneensä), vaan se, että lapsella on jatkuvasti läsnä joku hoitaja, joka reagoi hänen tunteisiinsa ja tarpeisiinsa myönteisellä tavalla. Yksittäinen, harvakseltaan toteutuva ensisijaisen hoivaajan poissaolo on eri asia kuin jatkuvasti työmatkojen takia tai muusta syystä lapsen tavoittamattomissa oleva vanhempi. Ja joka tapauksessa rakastava, hoivaava, mutta joskus ilman lasta matkalle lähtevä vanhempi on parempi, kuin sellainen, joka on kyllä fyysisesti läsnä, mutta henkisesti tavoittamattomissa.

Pointti ei ole siinä, että haluaisin tehdä lapsen ja lähteä heti perään maailmanympärimatkalle. Niitä asioita katsotaan tilanteen ja oman harkinnan mukaan sitten, kun se todella on ajankohtaista. Ajatus on kuitenkin se, että niin itsekkäältä kuin se joidenkin mielestä kuulostaakin, minun tarpeeni eivät katoa mihinkään, vaikka tulen äidiksi. Lapsen tarpeet on mahdollista täyttää unohtamatta omiaan - ja lopultahan on niin, että hyvinvoiva, lapsestaan huolehtimaan kykenevä vanhempi on myös lapsen tarve. On eri asia tyydyttää sosiaalisuuden ja rentoutumisen tarvettaan käymällä silloin tällöin ystävien kanssa tanssimassa, kuin tulla joka lauantai kotiin kaatokännissä. Se on niitä pieniä asioita, joissa lapsen ja vanhemman tarpeita sovitetaan yhteen, koska kumpikin on yhtä arvokas.

Eri mieltä saa olla, ja moni varmasti onkin. Olisi hienoa, jos näistä asioista, joissa loppujen lopuksi ei ole absoluuttisia totuuksia, voitaisiin ylipäätään keskustella asiallisesti ympäristöstä riippumatta. Ja muistettaisiin, että näkemykset muuttuvat siinä missä elämäntilanteetkin. Voihan olla, että itsekin ajattelen eri tavoin, kun joskus paimennan omaa jälkikasvuani.

4 opiskeluvaihtoehtoa opiskelupaikattomalle

Monia onnisti tänäkin kesänä: kova työ kantoi hedelmää ja korkeakoulun hyväksymiskirje tipahti postiluukusta viimeistään viime kuussa. Osa vielä odottelee, josko varasijalle jäänyttä onnistaisi tai täydennyshaku tuottaisi tulosta, mutta monelle ensi lukuvuoden opiskelupaikattomuus on jo melko lailla varma asia. Suunnitelmissa voi olla työpaikan hakeminen, matkustelu tai toisinaan ihan vaan vuoden mittainen hengailu, mutta kannattaa muistaa, että olemassa on myös lukuisia opiskeluvaihtoehtoja. Ei, se ei ole ihan ilmaista, mutta varsinkin työssäkäyville tai niille onnekkaille, jotka saavat vanhemmiltaan tai vaikka puolisoltaan taloudellista avustusta, seuraavat vaihtoehdot ovat harkinnan arvoisia. Likipitäen koko maasta löytyy vastaavia vaihtoehtoja, mutta keskityn tässä esimerkkinä Tampereen korkeakoulutasoiseen tarjontaan.

1. Avoimen yliopiston lähiopetus

Tämä on ehkä koulutuspaikatta jääneiden tunnetuin vaihtoehto. Ihan kaikkien tutkinto-ohjelmien kursseja ei avoimesta yliopistosta löydy, mutta monista koulutuksista on tarjolla hyvinkin laajoja kokonaisuuksia. Jotkin avoimen yliopiston opinnot toimivat myös ns. väyläopintoina, jotka suoritettuaan opiskelija voi saada varsinaisen opinto-oikeuden jopa täysin ilman pääsykokeita. Kurssit vastaavat täysin yliopiston tutkinto-opiskelijoiden opetusta, mutta avoimessa opinnoista maksetaan, ja luennot ja tentit ovat pääasiassa ilta-aikaan. Tyypillinen maksu on 10 euroa/opintopiste, eli esimerkiksi hallintotieteiden perusopintokokonaisuuden hinnaksi tulisi avoimessa opiskellen 250 euroa. 

Kumpikin Tampereen yliopistoista tarjoaa avointa yliopisto-opetusta ja ainakin TTY:lle on mahdollista päästä tutkinto-opiskelijaksi avointen väyläopintojen kautta. Syksyn opintoja koskevat infotilaisuudet ovat elokuussa, kiinnostuneiden kannattaa käydä kuuntelemassa ja tarkistaa päivämäärät osoitteista

http://www.tut.fi/fi/tule-opiskelemaan/opiskelu/avoin-yliopisto/index.htm ja

http://www.uta.fi/avoinyliopisto/.

2. Avoimen yliopiston verkko-opinnot

Haluatko opiskella avoimessa yliopistossa, muttet ole valmis muuttamaan opintojen perässä toiselle paikkakunnalle? Silloin kannattaa vilkaista avointen yliopistojen etäopintotarjontaa. Korkeakouluissa on alettu hyödyntää internetin mahdollisuuksia, ja niinpä verkko-opintoja on tarjolla jo kiitettävän monessa eri oppiaineessa. Mulla on itselläni jo loppusuoralla eräs verkko-opintokokonaisuus ja kokemukseni on ollut oikein positiivinen. Itse asiassa etätehtävien tekeminen edistää mielestäni oppimista huomattavasti paremmin kuin kirjatentit ja massaluennot. Voin siis lämpimästi suositella ainakin kokeilemaan. Avoimien yliopistojen paikkakunnasta riippumattomaan (ja myös muuhun!) opintotarjontaan voi tutustua osoitteessa

http://www.avoinyliopisto.fi/fi-FI/paikastariippumattomat.

3. Avoin AMK

Heitäkään, jotka eivät koe akateemisia opintoja omakseen, ei ole unohdettu. Myös ammattikorkeakouluilla on avointa opintotarjontaa, joissa voi joko tutustua eri aloihin yksittäisillä kursseilla tai monesti myös ansaita myöhemmin opinto-oikeuden polku-/väyläopintoja suorittamalla. Avoimia opintoja voidaan tarjota sekä päiväopintoina että monimuoto-opintoina iltaisin, etänä ja verkossa. Hinnat noudattelevat samaa kaavaa kuin avoimien yliopistojen hinnat, eli yleensä yksi opintopiste maksaa 10 euroa.

Tampereen ammattikorkeakoulussa on tarjolla runsaasti polkuopintokokonaisuuksia sekä päivä- että monimuoto-opintoina, mutta myös yksittäisiä kursseja. Avoimista opinnoista löytyy tietoa osoitteesta

http://www.tamk.fi/cms/tamk.nsf/$all/CC79C696747D2CA6C225757C0030E831.

4. Kesäyliopisto

Kesäyliopistoja toimii monissa kaupungeissa pitkin maata, ja nimestään huolimatta ne tarjoavat muutakin kuin yliopisto-opetusta ja muulloinkin kuin kesällä. Niiden tarjonnassa voi olla esimerkiksi avoimien yliopistojen opintoja eri yliopistoista, AMK-opetusta, kielikursseja ja abikursseja sekä ammatillista täydennyskoulutusta. Kurssien hinnat vaihtelevat ja ainakin yliopistotasoiset opinnot saattavat olla hieman hintavampia kuin avoimessa yliopistossa opiskellessa. Toisaalta on kätevää, että esimerkiksi Tampereella asuva voi suorittaa vaikkapa Helsingin tai Itä-Suomen avoimien yliopistojen opintoja omassa kotikaupungissaan.

Tampereen kesäyliopistossa laajin tarjonta taitaa olla avointen yliopisto-opintojen puolella, jossa eri oppiaineita on valittavana nelisenkymmentä. Myös kieliopintoja on tarjolla runsaasti. Tarkemmat tiedot syksyn kursseista ja niille ilmoittautumisesta löytyvät osoitteesta

http://www.tampereenkesayliopisto.fi/fi/.

Lähtökohtaisesti kaikki avoin (maksullinen) koulutustarjonta on avointa kaikille ikään, sukupuoleen tai pohjakoulutukseen katsomatta. Moni opiskeleekin ihan "harrastuksena", mutta suurin osa taitaa hakea kursseilta täydennystä omaan tutkintoonsa, eväitä pääsykokeisiin valmistautumiseen tai tietä tutkinto-opiskelijaksi. Juuri tänään keskustelin ystävieni kanssa siitä, miten yliopistojen nettisivut ovat usein todella sekavat ja vaikeaselkoiset - kokeilkaapa vaikka joskus Helsingin yliopiston sivuja! Google on kuitenkin kaveri ja kärsivällisyydellä se mitämissämilloin- ja kukamitähäh-tieto kyllä löytyy. :)

Samanlaiset nuoret

Selailin Instagramissa vanhojen tuttujen eli puolituttujen entisten luokkakavereiden ja samassa kaupungissa asuneiden profiileja. Melkein jokaisen nimimerkki on mallia PirkkoAnneli tai iiirmeeeliii99. Tai väännös vuosia sitten syntyneestä lempinimestä, jolla ei välttämättä ole oikean nimen kanssa mitään tekemistä, mutta joka on vakiintunut kyseisen henkilön kutsumanimeksi. Missä vaiheessa keksityistä, mielikuvituksellisista nimimerkeistä tuli epämuodikkaita?

Yläasteaikoina olin pitkään erilainen nuori, joka ei ollut facessa eikä galtsussa, jossa kaikkien "piti" olla. Nyt olisin erilainen nuori, koska olen Facebookissa, hylännyt IRC-gallerian ja siirtynyt päivittelemään harvakseltaan blogia, Twitteriä ja Instagramia, mutta mun nimimerkkini ei olekaan RiikkaStina, vaan joskus muinoin keksitty ethenee, jonka alkuperää ja taustatarinaa en enää edes muista. Jos olisin vielä yläasteella, tämä olisi todennäköisesti piikittelyn aihe. Onneksi olen jo yliopistossa, jossa ihmisillä on muutakin tekemistä kuin kytätä niitä, jotka eivät syystä tahi toisesta sulaudu massaan.

Jutun pointti oli ehkä se, että nämä niin sanotut samanlaiset nuoret jaksavat aina hämmästyttää. Mä olin aikanani erilainen nuori (lue: luuseri) ihan yrittämättä ja omana itsenäni, mutten silloinkaan tajunnut, miksi teinityttöjen pitää yrittää näyttää, kuulostaa ja haista samalta massalta (oikeasti tuntui, että niillä oli kaikilla sama ällömakealta haiseva parfyymikin, kun itselleni riitti deodorantti). Tai siis joo, tajusin ja tajuan että se kuuluu siihen ikään, että ollaan epävarmoja eikä haluta erottua liikaa, mutta liika se on liikaa samanlaisuudessakin.

Muistan erittäin elävästi pillifarkuissa, merkkihuppareissa ja tennareissa kulkeneet teinitytöt, joilla oli selässä pinkki tai vaaleansininen Dakine, kaikilla samansävyiset, samalla tavalla tupeeratut ruskeat hiukset, samat nudehuulet ja paakkuiseksi pakkeloidut ripset. Itse olin tässä vaiheessa jo lukioikäinen ja nämä kloonilaumat yläasteella, mutta mieleen jäivät. Varsinkin, kun se yli-imelä hajuvesipilvi pöllähti välitunneilla samaan vessaan tai pukuhuoneeseen. Ja jos samanlaisuus ei ole vielä mennyt äärimmilleen, kun Instagram-nickiäkään ei voi rakentaa muuten kuin omista etunimistä, niin kohta siellä varmaan kirotaan, kun alaikäinen ei voi vaihtaa etunimeään, vaikka kaikki muutkin on Jenni Alexandroja.

Mulle on silti kyllä jäänyt ihan mysteeriksi, miten ihmisestä tulee yksilö, joka ei uskalla olla oma itsensä. Mulle se on aina ollut niin itsestään selvää, että olen mitä olen, enkä kuitenkaan kelpaa enempää tai vähempää, jos yritän mennä massan mukana. Ja auta armias, jos musta olisikin tullut instanimi RiikkaStinaAurora, joka kirjoittaa omaperäisesti nimettyä Live Laugh Love -lifestyleblogia ja otsikoi postauksensa satunnaisilla säkeillä radiohittien kertosäkeistä. Näin "aikuisena" sitä oikeastaan huokaisee helpotuksesta, ettei ole ollut pissis.

Säännöt on tehty noudattamista varten

Perkele. Siinä on suomen kielen sana, jolla saa aina käännettyä suomalaisen huomion. Ehkä suomalaisin sana ikinä, sillä sen merkitys kaikkine vivahteineen avautuu vain suomalaiselle. Tai ainakin suomea hyvin taitavalle. Päästämällä kadulla suustaan perkeleen saa välittömästi monta vahingoniloista silmäparia seuraamaan sitä, miten jollakin kanssaeläjällä menee ainakin hetkellisesti huonommin. On sillä positiivistakin vaikutusta, sillä perkeleellä on kuulemani mukaan jopa erottauduttu satojen työnhakijoiden massasta ja päästy työhaastatteluun. "Ai sä oot se perkelemies?"

Joten: perkele. (Tämä ei ole videopostaus, koska mun lievän, mutta ärsyttävän ärrävikaisesta suustani se ei kuulosta enää ollenkaan niin uskottavalta.) Tiedän olevani moneen muuhun verrattuna ihan hirveä natsi kaiken maailman sääntöjen suhteen - paitsi kielenkäytön, koska viljelen itsekin vittua ja saatanaa ihan kiitettävästi - ja siksi ehkä olenkin jo hetken ollut mukana Suomen suurimpiin lukeutuvan Facebook-ryhmän ylläpidossa paimentamassa bloggaajakollegoitani. Ja siinä on, kuulkaa, yllättävän paljon tekemistä, kun vajaan viiden tuhannen kirjoittajan ryhmä yritetään pitää toimivana!

Miksi avaudun tänne, enkä ryhmään? Siksi, että kirjoitan tätä omana mielipiteenäni, en ylläpidon puolesta. Toisekseen asian ydin koskee monia muitakin Facebook-ryhmiä ja ties kuinka monta muuta yhteisöä naamakirjan ulkopuolella. Ihmiset: kun liitytte ryhmään, jolla on säännöt, ne luetaan ja niitä noudatetaan. Varsinkin, jos sääntöjä on kolme ja ne ovat todella yksinkertaiset, mutta jättävät silti tilaa yksilölliselle ilmaisulle. Eri asia on toki esim. kirppariryhmät, joissa näkee parinkymmenen sekavan säännön listoja, jotka on kaiken lisäksi kirjattu vähemmän luettavaan muotoon, kuten "ei turhia varauksia,,,,,,,myyjä saa päättää, kenelle myy!!!!!" Noissa tapauksissa on odotettavissa hyvin pian keski-ikäisten tätien riitelyä siitä, miten sääntöjä tulkitaan, joten oma jäsenyyteni kyseisissä ryhmissä on yleensä jäänyt siihen, että katson sääntöjä, en ymmärrä niitä, ja totean että kiitti moi.

Joka tapauksessa ryhmiin tehdään sääntöjä sen takia, että ryhmä toimii sujuvasti ja on tasapuolinen kaikkia kohtaan. Typerintä mahdollista on siinä tilanteessa lähteä rikkomaan yhteisiä sääntöjä siksi, että "no tää on vaan joku faceryhmä". Säännöt kun eivät vaadi ainakaan meidän ryhmässä ylivoimaisen suurta vaivannäköä. Paitsi ylläpitäjiltä, kun sääntöjä ei noudateta. Kuuluisat tekosyyt:

1. "Sori unohtu."
Tottakai meille kaikille sattuu tätä joskus, ja se on ihan ok. Sitten on kuitenkin näitä tapauksia, jotka "unohtavat" aina. Olen hyväksynyt ryhmään paljon ihmisiä ja selaan seinää päivittäin, joten mulle on kehittynyt suht hyvä kuva siitä, ketkä mainostavat blogiaan aktiivisesti. Tietenkään en muista jokaista nimeä ja osoitetta ulkoa, mutta kun kohdalle osuu soriunohtu, tunnistan useimmiten heti, onko kyse oikeasta unohduksesta vai välinpitämättömyydestä.

2. "Sori en tienny oon uus."
Ryhmän säännöt ovat kiinnitetyssä julkaisussa ylimpänä seinällä. Sitä ei voi olla huomaamatta, varsinkaan, kun otsikkona lukee isoilla kirjaimilla ja alleviivattuna pyyntö lukea säännöt ennen julkaisemista. Säännöt löytyvät myös ryhmän kuvauksesta. Ei voi olla niin kiire päästä mainostamaan omaa blogia, ettei ehdi vilkaista, miten kyseinen ryhmä asiaan suhtautuu.

3. "Sori sekotin toiseen ryhmään."
Ks. edellinen kohta. Ei voi olla niin kiire. Kun säännöt on kerran tai pari lukaissut läpi, tunnistaa jatkossa jo ryhmän kansikuvasta tai vaikka kiinnitetyn julkaisun ensimmäisestä lauseesta, mistä porukasta on kyse.

Ja sitten on se osa ihmisistä, jotka eivät ole huomaavinaankaan, kun ylläpito mainitsee sääntörikkomuksesta, eikä asiaa korjata seuraavienkaan julkaisujen yhteydessä. Onneksi suurin osa jäsenistä on kuitenkin asiallisia, korjaa julkaisunsa ja joskus jopa kuittaa ylläpidolle hoitaneensa asian. Ryhmän toimivuuden ja ylläpidon hermojen kannalta olisi kuitenkin suotavaa, että porukka lukisi ne säännöt. Olen sääntöjen suhteen tiukka, koska se palvelee jokaisen ryhmäläisen etua. Säännöt on tehty noudatettaviksi: loppujen lopuksi kukaan meistä ei ole niin tärkeä, että voisi kuvitella jollakin erivapaudella poikkeavansa niistä, koska ei jaksa, huvita, viitsi tai kiinnosta. Ja koska "säännöt on tehty rikottavaks!!!" on kakaroiden asenne, jota olen viimeksi nähnyt mainostettavan muinaisjäänteessä(?) nimeltä IRC-galleria. Perkele.

Aapon päiväkirja

Terve! Minä olen Aapo. Olen tällainen komea kolli, kolmetoista kuukautta vanha. Omasta mielestäni olen iso ja hurja leijona, mutta äiti sanoo, että olen vielä ihan pentu. Mutta kun en minä leiki, minä saalistan! Joskus saalistaminen saa minut niin kovasti valtaansa, etten huomaa, kun narulelu vaihtuukin äidin kädeksi. Sitten kuuluu sellainen hassu ääni, "auts!".

Olen täällä äidin luona hoidossa, kun iskä on lomamatkalla. Minulle on oikeastaan ihan sama, missä olen, kunhan ruokaa tulee säännöllisesti ja joku tuttu ihminen rapsuttelee välillä. Se on vähän tyhmää, kun äiti ei päästä parvekkeelle, vaikka se itse kyllä käy siellä monta kertaa päivässä! Onneksi on mukana tuo Luna-sisko, jonka kanssa voi leikkiä hippaa ja painia ja tutkia paikkoja ja tavaroita.

Luna on kätevä olla mukana senkin takia, että sitten minä saan enemmän ruokaa! Äiti kyllä keksi sellaisen ikävän tavan, että se antaa meille vain vähän ruokaa kerrallaan, niin minä en ehdi syödä Lunan kupista, kun on niin kiire hotkia omat ruoat. Harmittaa. Yritän aina kertoa, kun olisi nälkä: mau'un ja mouruan, pyörin jaloissa, hypin pöydille ja nuolen äidin sormia, eikä siltikään uskota. Silloin minä näytän tältä:

Äidin mielestä minulla on Karvis-syndrooma. Se tarkoittaa kuulemma sitä, että minulla on pohjaton maha ja jatkuva nälkä, ja riesana maailman söpöin pikkukissa, jolle kyllä annetaan nameja. Äiti sanoo, että Luna saa herkkuja siksi, kun se on niin pieni ja minä en, koska olen lihava. Kerran oli niin kauhea nälkä, että järsin palasen äidin vanhoista bikineistä, mutta se oli vähän huonosti sulavaa, joten oksensin sen pian pois.

Luna tuossa poseeraa äidin antamassa hienossa pahvilaatikossa, joka me ihan itse tuhottiin pohjasta niin, että siitä tuli tuollainen kiva maja. Siellä me sitten vuorotellen piileksitään, mutta häntä aina unohtuu laatikon ulkopuolelle ja äiti löytää meidät nopeasti.

En yhtään tykkää nostelusta, mutta äiti harrastaa sitä hirveästi, varsinkin silloin, kun kiipeän tiskipöydälle tai liesikuvun päälle. Sieltä on hyvät näkymät! On minussa silti vähän sylikissaakin, koska kerran, pari päivässä menen äidin syliin hurisemaan ja sitten se aina rapsuttelee. Aamuisin menen herättämään kiipeämällä mahan päälle kehräämään ja nuolemaan äidin sormia, mutta sen teen oikeastaan vain sen takia, että saisin ruokaa nopeammin. Yleensä se ei toimi, kun äiti vain kääntää kylkeä ja jatkaa unia.

Tuo siskotyttöhän viihtyy joka paikassa, kun ei se muutenkaan kulje ihan täysillä. Äiti heitti sille kerran pallon, ja se jäi tuijottamaan äidin kättä, eikä yhtään huomannut kun minä jo vein sen pallon itselleni. Muutenkin Luna näyttää yleensä tältä:

Semmoisia terveisiä siis äidille, että ruokatarjoilua saisi vähän lisätä, mutta kyllä mullakin muuten on täällä ihan mukavat oltavat!

Toivoo Aapo.

Kotikaupunki

On kai aika tyypillistä, että teini-ikäisenä manataan, miten halutaan pois omalta kotipaikkakunnalta, eikä tulla ikinä takaisin. Ainakin Kehä Kolmosen tällä puolen, luulisin. Yllättävän moni niihin pikkupitäjiinkin kuitenkin jämähtää uhoamisestaan huolimatta, tai jää ihan vapaaehtoisesti. Minun rinnakkaisluokkalaisistani monilla on jo ammatti, asuntolaina ja ehkä mukulakin. Yleensä siellä entisessä kotikaupungissani.

Mä olen niitä, jotka lähtivät pikkukaupungista opiskelujen perässä isompaan kaupunkiin. Vuosikausien hikipinkoilu ja nörttääminen takasivat hyvät paperit lukiosta ja sen, että pääsin vihdoin pois niiden parista, joiden mielestä edellä mainitut termit kuvaavat koulun hoitamista kunnialla. Ajattelin, etten ikinä palaa takaisin. Vanhempani ehkä ajattelivat, että se on ohimenevää uhoamista ja itsenäisyyden tunteesta humaltumista (olenpa runollisella tuulella tänään), mutta kohta neljättä yliopistovuotta aloittaessani olen yhä edelleen samaa mieltä kuin ensimmäiseen vuokrakämppääni muuttaessani: minä en palaa.

Toki käyn vanhempieni luona, mutta melko harvoin. Mulla on isääni ja äitiini hyvin lämpimät ja läheiset välit ja mun lapsuuteni ja nuoruuteni oli kotiolojen puolesta oikein hyvä ja turvallinen. Ongelma ei ole kotona käyminen, vaan se, että junalla matkustaessani joudun näkemään kotikaupunkini julkisia paikkoja - ja aina on se pieni riski, että törmään johonkin tuttuun. Siinä kaupungissa on hyvin vähän sellaisia ihmisiä, joiden kanssa haluan keskustella, tai joita haluan edes tervehtiä.

En miellä olleeni koskaan mitenkään pahasti koulukiusattu. Ala-asteella selviteltiin jonkun kerran luokkatovereiden ja opettajan kanssa sitä, mitä saa sanoa ja mitä ei; yläasteella lähdin lätkimään omasta kaveriporukastani, kun olin jatkuvasti naljailun ja piikittelyn kohteena. Hyvin harva ystävyyssuhde on säilynyt tähän päivään saakka, mutta toisaalta kiusaaminenkaan ei ollut järjestelmällistä ja jatkuvaa. Suhteet luokkakavereihin olivat suurilta osin viileän jäykät. Mä olin yksinkertaisesti "alempaa kastia", joka yleensä huomioitiin joko satunnaisen piikittelyn muodossa tai sitten muka positiivisesti silloin, kun musta haluttiin hyötyä, eli kun tiedettiin, että voin olla avuksi koulutöissä. 

Muiden silmissä mulla ei ilmeisesti ollut muuta elämää kuin koulunkäynti, ja tämä johtopäätös vedettiin yksinkertaisesti sen perusteella, että mulla meni koulussa hyvin (ja näin jälkeenpäin sanottuna aika pienellä vaivalla, ei tarvinnut pingottaa). Ja koska mulla ei ollut siistejä urheiluharrastuksia, vaan olin partiolainen ja pianonsoittaja, en ollut sitten missään mielessä cool tai kiinnostava. Lopputulema oli se, että mä olin niitä, joille nyt vaan ei puhuttu, joiden kanssa nyt vaan ei kaveerattu ja joista nyt vaan ei pidetty. Se nyt vaan oli niin, että kohdatessani ikäluokkani ihmisen, en voinut missään tapauksessa luottaa siihen, että tämä ihminen suhtautuisi muhun positiivisesti tai edes neutraalisti. Yleensä taustalla oli jo joku "tietämys" siitä, millainen mä olen. Toisin sanoen toiset todellakin saattoivat välillä tietää mun asiat paremmin kuin mä itse.

Sanomattakin on selvää, että vaikka olen päässyt moneen koulukiusattuun verrattuna todella helpolla, nämä asiat vaikuttavat muhun yhä. En voi mennä kotikaupunkiini lietsomatta itseäni ensin vihaiseen mielentilaan. Kaduilla kävellessäni olen periaatteessa koko ajan valmis huutamaan naljailijoille, että mun ei enää tarvitse kuunnella sitä. Jos kaupan kassalla istuu joku ikätoverini, valitsen toisen kassan, mikäli mahdollista. Kävelen pää pystyssä ja katse tiukasti eteenpäin. Ilman sitä kiukkua en selviäisi kotikaupungissani käymisestä, mutta mä en halua olla vihainen. Siksi en käy kotona kovinkaan usein. Enkä ikinä muuttaisi takaisin ja perustaisi siinä kaupungissa perhettä.

Tottakai missä tahansa pikkukylässä tai isommassakin kaupungissa voi tapahtua vastaavaa, ja varmasti tapahtuukin. Tottakai entiset luokkatoverini ovat aikuistuneet. Toivottavasti. Todennäköisesti kukaan heistä ei tiedä, miten minä olen elämän sillä paikkakunnalla kokenut. Taatusti heitä ei kiinnosta. Todennäköisesti kukaan heistä ei osu lukemaan tätä tekstiä, jonka jätin joskus aiemmin kirjoittamatta, koska pelkäsin, lukeeko sen koko kylä, jos yksi sattuu sen löytämään. Tänään mulla naksahti päässä: ihan sama, vaikka lukisikin.

(Olipa dramaattista.)

Passiivinen loukkaus

Peräänkuulutan paljon sitä, miten blogien kommentoinnissa tulee ottaa huomioon kommentin vastaanottaja. Vittuiluun saa mielestäni vastata vittuilulla ja turhanaikaisia haukkumiskommentteja saa jättää julkaisematta tai poistaa. Ääritapauksissa bloggari voi ja saa tehdä rikosilmoituksen.

Harvemmin loukkaannun toisten bloggareiden vastauksista lähettämiini kommentteihin, tai siitä että asiallisia kommenttejani ei toisinaan syystä tai toisesta julkaista. Tiedän kirjoittavani aina asiallisesti, vaikka olisin eri mieltä, joten jos kommentti ei tule julkiseksi ajallaan, siihen on varmasti joku pätevä syy: unohdus, kommentin poistaminen vanhingossa jne. Hiljattain kuitenkin sattui jotakin, jonka koin vähän ikävänä.

Lähetin eräälle bloggarille kommentin - omalla nimelläni, omalla kuvallani. Kyseessä ei ole erityisen tunnettu blogi, ja piipahdin siinä ehkä toista kertaa, joten en tiedä, miten kirjoittaja yleensä suhtautuu kommentteihin. Nyt hän oli tehnyt teeaiheisen postauksen, jossa oli muutama mielestäni oikaisemisen arvoinen termivirhe. Kirjoitin mielestäni oikein ystävälliseen sävyyn, käytin hymiöitä ja perustelin asiani. Kommentissa oli muutakin, mm. kehut kivasta postauksesta. Mielestäni jätin kirjoittajalle oikein asiallisen tervehdyksen.

Kommentoin vain silloin, kun minulla on jotakin sanottavaa. Siksi käyn muistaessani katsomassa, onko viestiini vastattu. Eipä ollut. Se ei kuitenkaan ole syy siihen, miksi olen tilanteesta vähän pahoillani. Kommenttiani ei nimittäin oltu edes julkaistu - mutta mainitsemani asiavirheet postauksessa oli oikaistu. Kun kyseessä ei todellakaan ollut mikään haukkumakommentti, eikä toisaalta teini-ikäinen bloggari, joiden halun piilotella kaikkea vähänkään poikkipuolista kommentointia ehkä vielä ymmärrän, pahoitin vähän mieleni. Voin nimittäin käsi sydämellä sanoa, että samassa tilanteessa olisin itse julkaissut kommentin ja vastannut siihen asiallisesti.

Eniten harmittaa ehkä siksi, että bloggari vaikutti aidosti kiinnostuneelta teeaiheesta ja halusin jakaa tietoni - siinä olisi ollut tilaisuus keskusteluun ja kokemusten jakamiseen, josta kumpikin olisi voinut oppia jotakin. Sen sijaan tämä aikuinen ihminen päätti käyttäytyä...noh, epäkohteliaasti. Varsinaisestihan kukaan ei sanonut tai suoraan edes tehnyt mitään ikävää toiselle, joten ehkä tätä voi sitten sanoa passiiviseksi loukkaukseksi. Jos kommentti olisi julkaistu - oli siihen vastattu tai ei - en olisi lainkaan pahoillani.

Eikä mun maailmani tähän tietenkään kaadu. En koe minkään näköistä tarvetta mennä tivaamaan syytä siihen, miksi blogin kirjoittaja toimi, kuten toimi. Ehkä tää on taas hyvä muistutus siitä, miten pieneltä tuntuvilla asioilla voi pahoittaa toisen ihmisen mielen. Jos toinen sitten haluaakin julki vain itseään ylistävää materiaalia, voin ainakin itse tehdä toisin. "Muistetaan, lapset, ne käytöstavat Internetissäkin", sanoisi kansankynttilä.

Viime aikojen virkkaustöitä

Rupesin jakamaan yhdessä Facebook-ryhmässä kuvia virkkaustöistäni ja tajusin, että sitä koukun kanssa räpeltämistähän on tullut harrastettua yllättävän paljon. Vähän kerrallaan, niin ei sitä töiden määrää tajuakaan, ennen kuin ne kokoaa johonkin esille. Olen ehkä jossain määrin pikkurikollinen, kun varastan toisten ideoita tai osia niistä, ja toteutan sitten netissä tai kirjoissa näkemiäni juttuja omaan tyyliini. Enkä yleensä edes muista, mistä niitä ideoita olen ryövännyt. Periaatteessa kaikki tämä on kuitenkin omaa designiani (heko heh), koska silmukkamäärät yms. olen määritellyt ihan omassa pienessä päässäni.

Pannunalusella on myös samaan tyyliin toteutettuja lasinalusia kavereina.

Vierastan useimpia virkattuja koruja, korvikset ovat ainoat käyttökelpoiset, jotka olen saanut aikaan. Halusin kuitenkin tehdä jotain muutakin käyttökelpoista koruviritelmää, ja tästä mielestäni tuli sellainen. Kuva on muuten otettu siten, että laitoin korun roikkumaan pimeänä olevaa läppärin näyttöä vasten. Oli muuten yllättävän kätevä tapa saada tasainen musta tausta pienelle esineelle. Tykkään jopa tuosta pienestä heijastuksesta, joka kuvassa näkyy. Sitten tein vielä kaulakorulle samalla tekniikalla rannekorukaverin:

Virkkausryhmissä näkyy olevan nyt kovassa huudossa afrikan kukka -niminen virkattu palanen ja siitä kootut tyynyt, pehmolelut, kassit, peitot, you name it. Mä en osaa lähteä siihen muotiin mukaan, koska inhoan lankojen päättelyä, ja sitä hommaa moniväriset kukat väistämättä tietävät. Jos joku keksii lankojenpäättelykoneen, olen ensimmäisenä jonossa ostamassa sellaista.

Viinaturismia ja valokuvia

Pieni reissu Tallinnaan on hyvä tapa tutustua toiseen ihmiseen. Vaikka matkan tarkoitus olisi joka kerta periaatteessa sama (eli halvan alkoholin hakeminen), se yksinkertainenkin laiva-ostokset-laiva -kaava näyttäytyy eri ihmisten kanssa aina vähän erilaisena. Tämän viikonlopun reissun olimme poikaystäväni kanssa suunnitelleet aivan puhtaaksi viinaturismiksi, emmekä oikeastaan tehneet Tallinnassa mitään erikoista, mutta silti siinä oli jotakin virkistävän erilaista. Saattaa tosin olla, että neljän seinän sisällä nenä kiinni tenttikirjassa viettämäni kesä on osasyyllinen siihen, että päiväreissukin piristi kummasti.

SuperAlko oli päivän ainoa ennalta määritelty kohde, joten suuntasimme ostoksille heti, kun pääsimme ajamaan laivasta ulos. Minä en ole kehuttava kartturi, ja poikaystäväni ei ollut koskaan ajanut Tallinnassa, joten paikalle pääseminen vaati pientä sähläämistä ja liikennesääntöjen hienoista taivuttamista. Fyysisiltä vaurioilta kuitenkin vältyttiin ja seuraavan vuoden alkoholiverot on toimitettu Viron valtiolle. Kivahan se olisi tukea kotimaan taloutta, mutta näillä äyreillä ei opiskelija pidemmän päälle viinejään Alkosta osta. Olisinkohan voinut saada tämän kuulostamaan vielä vähän enemmän siltä, että elämäni pyörii punkun ja valkkarin ympärillä?

Seitsemän tunnin maissaoloajasta ei tietenkään mennyt kuin reilu tunti juomaostosten tekemiseen, joten pyörimme Tallinnan kaduilla ja Virukeskuksessa, katselimme ympärillemme ja juttelimme kaikesta mahdollisesta. Kuten siitä, miten haemme sitten joskus Kaubamajassa bongaamamme jättikokoisen martinilasin yhteiseen kotiin boolimaljaksi. Tai eestiksi dubatuista country-biiseistä. Tai aamulla laivaan pääsyä odotellessa todistamastamme episodista, jossa viereisellä kaistalla seisseestä pakettiautosta nousi mies tutkimaan ajoneuvonsa takarengasta, haki sitten rullan talouspaperia ja ryhtyi kaivelemaan jotakin pois renkaan päältä. Hetken päästä mies roikotti talouspaperilla suojaamassaan kädessä kovaksi kuivunutta oravanraatoa kohti roskista - hännästä pitäen ja käsi ojossa (eli meille sivustakatsojille mahdollisimman näkyvästi). Oravaa toki tuli vähän surku, mutta tilanne oli tosi huvittava.

Siinä aikamme tyhjän panttina heiluttuamme ja jalat kävelystä kipeinä siirryimme sitten hyvissä ajoin auton kanssa satama-alueelle odottelemaan check-in:iin pääsyä, katselimme sataman liikennettä ja räpsimme toisistammekin muutamia kuvia. Poikaystävän kuva on julkaistu herran omalla luvalla, nimeään hän ei halua julki. Tässä sen näkee, miten toiset meistä ovat kuvauksellisia luonnostaan ja toisilla meistä aurinko paistaa aina silmiin, tuuli sotkee hiukset ja naamalla on kaiken lisäksi typerä virne... :D

Ja sitten kotiin. Koska mä olen edelleen paska kartturi ja rakas kuskini vähän sohlasi selittäessään edellisestä sohlaamisestaan Helsingissä, tuli pääkaupungissakin ajettua pieni ylimääräinen lenkki Pasilaan ja Pitäjänmäelle ennen kehä III:lle pääsyä, mutta perille päästiin ja radiosta kuultiin, kuinka Brasilia hävisi taas.

Huippumalli ja helppokäyttöauto

Jaksan oikeasti aika harvoin hikeentyä mainosmedian viljelemistä kuvastoista, saati sitten pysähtyä analysoimaan niitä syvemmin. On kuitenkin yksi mainos, joka mua on kevään aikana raivostuttavan ilmeisen asenteensa takia todella nyppinyt. Aiheesta postaaminen unohtui aiemmin, mutta sukupuolentutkimuksen (ent. naistutkimuksen) tenttiin lukiessani asia palasi uudelleen mieleeni - kuten myös kyseinen mainospätkä televisioruutuihimme. Ja sehän on tämä:

Video: Opel

Se, mitä videossa pintapuolisesti katsoen tapahtuu, on että Claudia Schiffer ajelee Opelillaan parkkihalliin, jonka portilla komea(?) miesyksilö lähestyy huippumalliamme vihjaten, että tämä saattaisi tarvita apua jyrkkään alamäkeen ajaessaan. Seksististä, yök, kamalaa - mutta onneksi Claudia näpäyttää takaisin ja huomauttaa autossaan olevasta toiminnosta, joka tekee miehen ala-arvoisen lähentelyn tyhjäksi. Eläköön tasa-arvo, eläköön Claudia Schiffer, eläköön Opel! Vai olikohan se sittenkään ihan näin?

Pätkän seksistisyys ei todellakaan tule tyhjäksi siitä, että Schiffer pääsee autollaan alas ilman miehistä apua ja on siis "itsenäinen nainen", joka ei tarvitse tuekseen vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Edes sellaista nuorta ja komeaa. Kyseessähän ei nimittäin ole naisen sisäinen, synnynnäinen ja luonnollinen, itseisarvoinen asema itsenäisenä toimijana, vaan mainos rakentaa kuvaa autosta välineenä, jonka avulla nainen voi ikään kuin irrottautua riippuvuudestaan miessukupuolen osaamisesta liikenteessä.

Ärsyttävä asenne alkaa jo siitä, miten naiskuski esitetään poikkeustapauksena. Yleensähän automainoksissa ratin takana istuu mies - jopa perheautoissa nainen on tavallisesti pelkääjän paikalla. Nainen autoa kuljettamassa on mainoksessa ikään kuin negatiivissävytteinen tekosyy, jonka varjolla mainoksen mieshahmo lähestyy ooppelillaan ajelevaa huippumallia. Mikäli asetelmaa käännettäisiin niin, että mies olisikin itse ratin takana, parkkihallin portilla notkuva Claudia Schiffer todennäköisesti vain loisi tähän (tai autoon) ihailevia katseita, eikä ainakaan kyseenalaistaisi miehen ajotaitoa - ja siinä samalla itse autoa.

Sitten päästään siihen namiskaan, jota Schiffer naisellisen punakyntiseksi maalatulla sormellaan painaa saaden kehnosti flirttailleen miekkosen naaman venähtämään. Pintapuolisesti muka nokkela juttu, jonka on ilmeisesti tarkoitus vedota potentiaalisiin naisasiakkaisiin. Mutta mainostettava tuote ei olekaan lässyttävä mies, hankalasti ajettavaksi rakennettu parkkihalli tai Claudia Schiffer. Se on auto, Opel Mokka, josta mainoksen on tarkoitus sanoa jotakin. Ja mikä mainoksen perimmäinen viesti - oli se tarkoituksella rakennettu tai ei - sitten on? Se, että Opel Mokka on auto, joka on suunniteltu siten, että jopa nainen osaa sitä ajaa. Jopa vaaleahiuksinen, kaunis, naisellinen huippumallinainen, sillä sellainenkin kykenee nappulan painamisen kaltaiseen, yksinkertaiseen toimintoon.

Ilman autoon rakennettuja aputoimintoja nainen on siis maskuliiniseksi mielletyn teknologian, auton, äärellä kykenemätön toimija ja riippuvainen miesten tarjoamasta avusta. Mainostettu tuote on näin ollen väline, jolla nainen voi lunastaa itselleen ainakin jonkun verran lisää itsenäisyyttä. Noustakseen edes lähelle miesten tasoa ajokyvyssä, liikenteessä pärjäämisessä, nainen tarvitsee ajokkiinsa helppokäyttötoimintoja - ja kas, yleensä vammaisuuteen liitettävä termi toimii tässä yllättävän hyvin, eikä ihan vahingossa. Mainoksessa on naiskuski, sillä mikäli autoa ajaisi huono mieskuljettaja, kukaan ei ottaisi tosissaan miestä eikä autoa. Niin mahdotonta on peniksen omistavan yksilön ajotaidottomuus - kun taas niillä toisilla vehkeillä varustettu ihminen on automaattisesti avuton autoilija.

Ennen kuin tuumaatte, että mä olen vain vihainen feministi, joka tekee kärpäsestä härkäsen: edellä sanottu on vain yksi mahdollinen, muttei valitettavasti edes kovin kaukaa haettu tulkinta, kun mainosta katsoo. En väitä, että siitä olisi tahallisesti rakennettu seksististä; pintapuolisestihan se jopa yrittää esittää olevansa jotakin muuta, mutta on mielestäni tarkemmin katsottuna yhtä rähmällään vallitsevien sukupuolinormien edessä, kuin mikä tahansa muukin automainos. Ainakaan minussa se ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa mainostetun menopelin ostamiseen. Varsinkaan, kun suurin osa liikenteessä törttöilevistä kuskeista on Opelin esittämästä todellisuudesta huolimatta edelleen miehiä.

Miten yliopiston tentteihin luetaan?

Pääsykoekausi taitaa olla aika lailla paketissa, ja tällä hetkellä moni odottaa tuskaisena tietoa siitä, avautuvatko ne opinahjon ovet tänä(kään) vuonna. Osalla odottavan pitkä aika on jo päättynyt: muutamilla aloilla valittujen nimet paljastettiin jo toukokuussa. Vaikein tentti - pääsykoe - on ohi, ja edessä on lukuisia enemmän ja vähemmän tärkeitä, mutta omalla tavallaan aina valintakoetta helpompia tenttejä. Niihin valmistautuminenkin eroaa aiemmista koetuksista, joten kokosin omiin kesätentteihini lukemisen lomassa muutamia vinkkejä siitä, mitä kannattaa tehdä. Seuraavat ohjeet soveltunevat ainakin ns. ihmistieteisiin.

1. Aloita ajoissa.
Peruskoulussa, ammattikoulussa ja lukiossa vielä menettelee, jos lukemisen aloittaa edellisenä iltana ja yönä. Yliopistossa ei, koska omaksuttavaa tietoa on yleensä satojen, ellei jopa yli tuhannen sivun edestä. Tenttiä edeltävänä yönä siis nukutaan, ei lueta (tai juhlita). On myös hyvä muistaa, että kirjojen saaminen ei aina ole itsestäänselvyys. Suosituimpien kurssien tenttimateriaalien varausjonot voivat yliopistojen kirjastoissa venyä kuukausien pituisiksi.

2. Priorisoi.
Tulet tekemään yliopisto-opintojesi aikana kymmeniä tenttejä. Aiemmin kovin arvosanakeskeiselle suorittajalle (kuten allekirjoittanut) voi olla alkuun vaikeaa käsittää sitä tosiasiaa, että yliopistossa yksittäisten tenttien tulosten perään harvemmin kysellään, saati sitten työelämässä. Tenttiin lukeminen tulee siis mitoittaa sen mukaan, miten tärkeä kyseinen kurssi sinulle on. Jos kyse on opinnoissa etenemiseen vaikuttavasta pakollisesta kurssista, valmistautuminen on tietenkin yksityiskohtaisempaa kuin silloin, kun tentillä haetaan vain "täytenoppia" tutkintoon.

3. Suhteuta.
Toisilla kursseilla luettavaa on satoja sivuja enemmän kuin toisilla, vaikka tenttien antama opintopistemäärä olisi sama. Se on toinen hyvä mittari siihen, miten intensiivisesti tulevaan tenttiin kannattaa päntätä. Tampereen yliopistossa kurssien laajuus on yleensä 5 opintopistettä, joista kirjatentti kattaa yleensä 2-5. Viittä noppaa kohti harvemmin luetaan vain yhtä teosta, mutta mikäli näin olisi, kyseinen kirja kannattaisi tietenkin lukea huomattavasti tarkemmin kuin silloin, kun viisi pistettä irtoaa tenttimällä kolme kirjaa. Yksi opintopiste vastaa ohjeellisesti 27 tunnin työpanosta, mutta suoraan sanoen harva käyttää tuota tuntimäärää edes siihen viiden nopan tenttiin.

4. Älä lue kaikkea.
Kuulostaa hullulta, mutta ihan oikeasti: kukaan ei opi 600 sivun tenttimateriaaleja ulkoa, vaikka kurssi olisi kuinka tärkeä. Yliopistossa keskeinen taito on löytää akateemisesta tekstistä "se olennainen" ja yhdistellä sitä aiempaan tietoon. Pitää siis ajatella itse; ulkoluku ei korkeakouluopinnoissa kanna pitkälle. Osa menee tietenkin tenttimään kokonaan lukematta (tai pelkän sisällysluettelon selaamisella), mutta oppimisen kannalta suotavaa olisi kuitenkin edes vilkaista tenttimateriaaleja. Ja kovastikaan pänttäävän ei todellakaan kannata lukea joka sanaa. Yleensä keskeiset asiat löytyvät tekstien alusta ja lopusta. Sääntö pätee monessa mittakaavassa: sekä kirjan että luvun tasolta löytyy yleensä johdanto- ja yhteenveto-osuus, joissa tärkeimmät asiat ovat tiivistettynä.

5. Tee muistiinpanoja.
Tenttiin lukeminen voi kestää viikkoja pelkästään siksi, että kaikkia kirjoja ei aina saa käsiinsä samalla kertaa. Lisäksi materiaali voi olla kirjoitettu niin monimutkaisella ja vaikeaselkoisella kielellä, että edes jonkinlaisen ymmärryksen saavuttaminen vaatii tuntikausien työtä ja keskittymistä, minkä jälkeen huomaat, että luku-urakkasi on lyhentynyt ehkä kolmella sivulla. Ilman muistiinpanoja (ja niiden kertaamista) et tenttiin mennessäsi muista ensimmäisenä lukemastasi kirjasta sen enempää kuin dementoitunut isotätisi viime joulusta. Suurimmalle osalle meistä on kouluaikoina taottu mieleen, että kirjaston kirjoihin ei piirrellä, mutta yliopistossa tämä sääntö ei päde. Siististi tehdyt alleviivaukset, korostukset ja muut apukeinot auttavat sekä varsinaisten erilliselle paperille tehtävien muistiinpanojen tekemisessä, että myöhemmin muita samaa kirjaa lukevia.

Näillä eväillä tenttiin lukeminen ei ime opiskelijasta ihan kaikkia mehuja ja noppien takominen nopeutuu huomattavasti. Jokaisella on tietenkin oma oppimistyylinsä - esimerkiksi muistiinpanoja voi tehdä monella tyylillä - mutta jokaisen on osattava rajata ja mitoittaa opiskelunsa oikein.

Jäikö jokin olennainen asia puuttumaan? Haluatko jakaa jonkin hyväksi havaitsemasi niksin lukemiseen?

Katsoa saa, muttei koskea

Nappasin eilen kameran mukaan, kun lähdin kävelylle. En ollut vähään aikaan käynyt vilkaisemassa Ahvenisjärvellä, ovatko sorsanpoikaset jo kuoriutuneet, ja nyt arvelin jo näkeväni niitä. Saman päätelmän oli nähtävästi tehnyt moni muukin, koska lampea (Ahvenisjärvi on niin pieni, etten osaa oikein sanoa sitä järveksi) kiertäessäni näin jos jonkinlaista viheltäjää luontoa ihailemassa. Ihailemassa - ja valitettavasti myös sotkemassa.

Ahvenisjärvi sijaitsee tietysti luonnonsuojelun kannalta epäkiitollisessa paikassa. Sen rannoille on ilmeisesti vähän turhan helppo kerääntyä notkumaan henkilöstä riippuen välillä varsin epämääräisessä kunnossa, mikä kyllä paikoitellen näkyy. Sorsanpoikaset kahlasivat rantavedessä ihmisten jättämiä roskia väistellen. Roskisten puutetta sotkusta ei voi syyttää: jos lammen rannassa viettää aikaa, roskien vieminen niille kuuluvaan paikkaan ei vaatisi kovin monta ylimääräistä askelta. Ilmeisesti kyseinen toiminto on kuitenkin luonnosta vieraantuneille kaupunkilaisille liian vaikea toteutettavaksi.

Sorsia kuvatessani viereeni pöllähti kaksi pikkutyttöä, jotka ihastelivat pieniä poikasia. Kuuntelin tyttöjen keskustelua toisella korvalla samalla, kun räpsin kuvia. Sisälläni edelleen asuva partiolainen nousi esiin, kun toinen lapsista hihkaisi yrittävänsä ottaa yhden sorsanpoikasen käteensä. Lopetin koko homman alkuunsa, ennen kuin tyttö ehti toteuttaa ideansa. Yleensä en puutu vieraiden lasten tempauksiin, ellei toiminta näytä vaaralliselta, mutta koska näillä kahdella ei ollut mukana ketään aikuista, katsoin oikeudekseni toteuttaa pienimuotoista ympäristökasvatusta. Selitin tytöille, miksi eläimiin ei kosketa ja kerroin, miten luonnosta nautitaan: katselemalla ja kuvaamalla, mutta ei koskemalla.

Oli mukava huomata, että oppi meni perille. Tytöt harmittelivat kameran puutetta ja pohtivat, pitäisikö sellaista pyytää lainaan lähellä asuvalta kaverilta. Hetken päästä he näyttivät jotakin rantavedestä löytämäänsä esinettä ja kysyivät, onko se sorsanmuna. Muna se ei ollut (vaikka tytöt ehtivät jo unelmoida sorsavauvan hoivaamisesta), joskaan en osannut sen tarkemmin sanoa, mitä muutakaan. Vaarallinenkaan esine ei varmasti ollut, joten annoin luvan ottaa sen kotiin mukaan. Tytöt kun olisivat varmaan joka tapauksessa näyttäneet sen vanhemmilleen, jotka sitten harkitsevat, ottaako se lapsilta pois. Samalla tosin muistuttelin käsien pesemisestä.

Toisaalla pysähdyin katselemaan puun juurella ruokaansa nassuttavaa oravaa. Kyseessä oli sellainen höntti kaupunkilaisyksilö, joka päästi minut kamerani kanssa ehkä puolen metrin päähän - vähän liian lähelle minun mielestäni. Hetken päästä kohdalle osui toinenkin valokuvaaja, jolla oli paljon huomiota herättävämpi kuvausvälineistö kuin minulla, eikä kurre ollut edelleenkään moksiskaan. Syy on tietenkin se, että elukat kesyyntyvät, kun ihmiset syöttävät niitä. Toisella puolen järveä juttelin hetken toista oravaa syöttävän miehen kanssa. Hänen bongaamansa orava sentään haki keksinpalasensa pikavauhtia ja painui männynoksalle pupeltamaan digestiveään, mutta yhtä kaikki se suhtautui ihmiseen aivan toisin, kuin oravan kuuluisi.

Erään rouvan jaloissa taas hyöri varmaankin parikymmentä sorsaa - ja mikäs siinä pyöriessä, kun ihmisellä oli mukanaan iso pussillinen pullanmurusia. Muistan lukeneeni, että sorsat tulevat moisesta ruokinnasta kipeäksi, eikä luonnon kannalta ole muutenkaan tervettä, että villieläimet kesytetään ruoalla. Asiasta lisää mm. Pesun artikkelissa. Ruokinnasta seuraa muutenkin näiden pullasorsista pitävien kaupunkilaistenkin mielestä ikäviä lieveilmiöitä, kuten nyt vaikka se, että paikalle levahtaa aina jossakin vaiheessa parvi lokkeja. Ne taas osaavat ruoanhimossaan olla vähintäänkin ärsyttäviä - ja tosiaan jopa aggressiivisia. Asiaa ei toisaalta auta myöskään eilen näkemäni käyttäytymismalli, jossa eräs perheenisä nauratti vieressä lonkeroa siemailevia tovereitaan paiskomalla pullanmurusia suoraan ympärillä liihottavia lokkeja kohti - ja vieressä pullapussin kanssa tömistelevä pikkupoika tietysti teki saman perässä.

Ehkä mä olen niin maalainen, etten ymmärrä kaupunkilaisten suhdetta luontoon. Mutta ihan oikeasti, luonnosta nauttimisen säännöt eivät ole kovinkaan vaikeat. Perussääntö on, että katsoa saa, muttei koskea. Toinen hieno sääntö, jonka muistan partioajoilta on, että luontoon jätetään vain kaksi asiaa: ei mitään ja kiitos.

Kissanomistajan elämää intensiivipakettina

Luna-kissa onnistui välttämään väistämättä edessä olevan leikkauksen jo kerran. Sterilointiaika varattiin eläinlääkärin ohjeen mukaisesti ensimmäisen kiiman alkaessa, mutta ovelana tyttönä se pamautti toisen kiiman juuri siihen hetkeen, kun leikkaus olisi pitänyt suorittaa. Samaa temppua piti tietysti yrittää vielä uudestaan, mutta tällä kertaa se oli sen verran etuajassa, että joutui aina-niin-mahdottoman-ikävälle eläinlääkäritädille.

Lunan leikkaus meni hyvin ja nyt parin päivän jälkeen se kuulemma viipottaa kotonaan jo entiseen malliin. Aapo-kolli sen sijaan on mulla hoidossa, jottei se pääse nuolemaan sisarensa leikkaushaavaa. Olen sen kanssa mahdollisimman paljon kotona, koska se ei ole tottunut olemaan ihan yksin. Ja menoa ja meininkiä on riittänyt täälläkin. Aapo on pistänyt tuulemaan siihen malliin, että jo muutaman hoitopäivän aikana olen ehtinyt kokea tiiviinä pakettina kissanomistajan iloisia ja vähemmän iloisia hetkiä.

Ensimmäisen illan karvapallo jaksoi olla ihan nätisti, mutta sitten vieraskoreus kaikkosi. Ensimmäisenä aamuna heräsin sänkyni päädystä kuuluvaan epämääräiseen yskintään ja sen jälkeen BLURBS-ääneen, kun kissa oksentaa matolle. Eihän se toki sitä tahallaan tee, eikä ymmärrä miksi matolle ei saa yrjötä, mutta ärsyttävä herätyshän se kissanoksennuksen siivoaminen on.

Seuraavana aamuna herätessäni sain välittömästi kokea, miten hyvin Aapolta sujuu ihmisen mielistely. Sitä hurinan ja purinan ja kiehnäämisen määrää, kun vaan sain jalkani maahan. Ensin ajattelin, että elukalla on vain nälkä, mutta sitten hoksasin kivasti jääkaapin eteen ja vähän muuallekin hilatut kakkaraidat. Jaloissa hyrrääminen jatkui vielä ruoan saamisen jälkeenkin, joten kissa tajusi varsin selvästi itsekin, että pyllyn putsaaminen lattiaan ei ollut erityisen fiksu veto.

Tänään mut sitten herätettiin vähän mukavammin, kehräyksellä ja pienillä nuolaisuilla. Saatuani silmät auki Aapo siirtyi mahani päälle siliteltäväksi. Hiukan pelkäsin, mitä se nyt on tuhonnut, mutta ilokseni makuuhuoneesta poistuminen ei aiheuttanutkaan hermoromahdusta kissan aiheuttaman sotkun takia. Kaikki oli nätisti paikallaan, ehjänä ja puhtaana. Aapo itse sen sijaan on ollut tänään kovin levoton, vaikka olen yrittänyt purkaa sen ylimääräistä energiaa leikittämällä sitä paljon. Syliin tullessaan se ei oikein tiedä, miten päin olisi ja kaikki mahdollinen kielletty on ihan pakko tehdä (ja Aapo kyllä tietää varsin hyvin, mitä se ei saa täällä tehdä). Ovipuhelimen johto on hirveän kiva tassutettava ja tiskipöydältä kolli keksi hypätä vielä liesikuvun päälle kököttämään.

Kissa on ihmeellinen eläin. Se voi tehdä vaikka mitä metkuja, mutta silti sitä ei voi olla rakastamatta, kun se hetkittäin tulee syliin kehräämään ja suorastaan vaatimaan rapsutuksia. Aapolla ja Lunalla oli eilen syntymäpäivä, ja vaikka ikää on jo vuoden verran, ne ovat vielä ihan pentuja. Aapon temppuilu on välillä hermoja raastavaa, mutta se on silti maailman ihanin kissa - jaetulla sijalla siskonsa kanssa.

Vihreää ja valkoista

Joskus tekee ihan hyvää poistua pariksi päiväksi toiselle paikkakunnalle ja kuvailla kaikessa rauhassa vieraassa metsässä. Tampereella sitä ei aina huomakaan, miten vihreää tähän aikaan vuodesta voi olla. Eikä kesä ole vielä niin pitkällä, että metsässä ja tienpielissä kasvaisi kovin värikkäitä kukkiakaan. Kesäkuun alussa on valkoista. Varsinainen luonnon morsiuskimppu, ollakseni muka nokkela ja viitatakseni loppuviikon kauniisiin ilmoihin. Kasvikuvista mulla ei ole hirveästi sanottavaa, joten yritän kerrankin luottaa siihen, että kuva todella vastaa tuhatta sanaa, ja olen ihan hiljaa.

Ja hei, loppusanoiksi: koska mä en edelleenkään pidä itseäni kummoisena kuvaajana, alasta enemmän tietävät voivat vapaasti heitellä kommenttiboksiin valistuneita vinkkejään ja niksejään. Kuulen myös ihan kaikkien kuviani katsovien mielipiteitä mielelläni, toivoen tietenkin perusteluita niin negatiiviseen kuin positiiviseen palautteeseen. :)

Maalaisjärkikortti

Kun mietitään, millaisia kesätöitä nuoret ja opiskelijat Suomessa useimmiten tekevät, tulee mieleen melko yksinkertaisia, suorittavan tason tehtäviä. Sellaisia, että niihin ei tarvita ammatillista osaamista ja koulutusta: kaupan kassalla istuminen, Mäkkärin kassalla seisominen ja hautausmaiden haravointi. Niissä hommissa pärjätäkseen ei tarvitse olla merkonomi, restonomi, hortonomi tai mikään muukaan nomi. Ne ovat töitä, joita kuka tahansa voi tehdä.

Paitsi ettei voi. Yksinkertaisen, suorittavan tason kesätyönkin saaminen edellyttää nykyään niin monenlaista korttia, passia, todistusta ja lappua, etten minä ainakaan tahdo pysyä perässä. Hygieniapassi kuuluu jo olettamuksena samaan sarjaan lukutaidon kanssa, mutta eihän se siihen lopu. Pikaruokaloita lukuun ottamatta ravintola-alaa liippaavistakaan töistä on aivan turha haaveilla ilman anniskelupassia, puutarhahommat voivat ihan hyvin edellyttää työturvallisuuskorttia, eikä siellä marketin kassallakaan ilmeisesti mitenkään pärjää ilman ikärajapassia. Lisää tulee tietysti koko ajan; Veikkaus-osaamisen perään kysellään yhä useammin, ja ymmärtääkseni Keskon työntekijät suorittavat tänä päivänä jo jonkinlaisen tietoturvatodistuksenkin.

Toki on töitä, joissa osaamistodistuksille on selkeät perustelut. Tulityökortit ja eri ajokkien kuljetustaidosta kertovat todistukset ovat taatusti tarpeeseen luotuja. Mutta pitääkö normaalin ihmisen todella esittää euron juustoja myydäkseen todistus siitä, että kyllä, tämä henkilö ymmärtää, että lattialle pudonnutta hampurilaispihviä ei piiloteta sämpylän väliin ja syötetä asiakkaalle? Tai tarvitseeko kassamyyjä todella virallisen paperin osoittaakseen, että tietää kysyä kaljaostoksilla olevalta nuorelta paperit?

Ei tässä maassa (lähtökohtaisesti) ole tyhmiä työntekijöitä. On vain tyhmästi ja ajattelemattomasti käyttäytyviä, ja sitä ilmiötä taas ei minkään lappusen olemassaolo estä. Ammatillinen koulutus on asia erikseen, mutta eikö esimerkiksi osa- ja/tai määräaikaisia kausitöitä tekevien nykyisen korttipelin voisi korvata yhdellä, helposti suoritettavalla osaamistodistuksella?

Sanotaan sitä vaikka maalaisjärkipassiksi. Sen saamikseksi tulisi suorittaa yksi testi, joka sisältää asiakaspalvelutöiden kannalta olennaisia ja yleisiä kysymyksiä. Jos sitä ei syystä tai toisesta läpäise, voi sitten käydä pakollisilla luennoilla kuuntelemassa, miten asiat toimivat. Loppu - erikoistilanteiden käsittely ja nippelitiedon jako - on perehdyttäjän vastuulla.

Melkein penkkiurheilija

Juoksen, käyn kuntosalilla ja liikun monin muinkin tavoin oikein mielelläni, mutten koskaan ole harrastanut joukkuelajeja, eikä kiinnostustakaan ole juuri ollut. Kouluaikoina salibandya ja jalkapalloa sisältäneet liikuntatunnit aiheuttivat painajaisia ja pakokauhua joskus montakin yötä etukäteen. Kilttinä tyttönä en tosin koskaan lintsannut, vaikka mieli kyllä teki monet kerrat. Yleensä mut sitten lykättiin puolustajan paikalle. Siellä olin vähiten tiellä, koska varsinkin edellä mainituissa palloilulajeissa jähmetyin yleensä kauhusta kankeaksi: en osannut enkä varsinkaan uskaltanut tehdä juuri mitään.

Koska käytännön kokemukset eivät ole olleet erityisen innostavia, ei varmaan yllätä, ettei penkkiurheilukaan ole pahemmin kiinnostanut. Tampereelle muutettuani eräs vannoutunut Tapparan kannattaja pääsi jo aloittamaan lauseensa "Nyt kun susta on tullut tamperelainen, niin...", johon minä tuumasin, että ei, en ole valinnut kumpaa paikallista jääkiekkojoukkuetta kannatan. Ei ollut aikomustakaan - eikä ole vieläkään, vaikka jonkinasteista painostusta Ilveksen suuntaan tuleekin.

Toukokuussa 2013 olisinkin ollut melkoisen yllättynyt, jos olisin tiennyt vuotta myöhemmin asuvani yksin aivan kaupungin toisella laidalla - ja että mulla olisi 15 eurolla ostettu Nokian kuvaputkitelevisio, josta eräänä tuskallisen kuumana toukokuun viikonloppuna tuijotetaan tuntikaupalla urheilua. Voi tosin olla, että olisin hämmästellyt sitäkin, että kuvioissa pyörii tuona samana viikonloppuna uusi poikaystävä - ja on pyörinyt jo hyvän aikaa. En tiedä, kumpi olisi ollut vuoden takaiselle minulle suurempi yllätys - penkkiurheilu vai uusi mies - mutta syy-seuraussuhde näiden kahden välillä lienee ilmeinen.

Ilmeistä on myös se, että Suomi voitti jääkiekossa ensin Tsekin ja hävisi sitten sunnuntaina loppuottelussa Venäjälle. Ja se, että Real Madrid melkein ei voittanut Mestareiden liigaa, mutta voitti sitten kuitenkin, ja vielä ihan reilusti. Vuosi sitten olisin ehkä jollakin tasolla tiedostanut tuon jälkimmäisen jääkiekkotuloksen, mutta jalkapallosta mulla ei olisi ollut mitään käryä. Nytkin ihmettelin jalkapallogurulleni, että miten niin Realin vastustaja on Atlético Madrid; juurihan ne voitti jonkun finaalipelin. Sillä tasolla on tietämykseni turhap...eikun siis jalkapallosta. (Toki mua sitten valaistiin, että Atléticon aiemmin voittama peli oli aivan eri liigan finaali.)

Järkyttävintä tässä on ehkä se, että mua alkaa jopa ohuesti kiinnostaa. Toki edelleen valitsen mieluummin lähes minkä tahansa muun aktiviteetin kuin kiekon tai pallon perässä poukkoilevien hikisten miesten tuijottamisen - minä kun en koe saavani siitä edes silmäniloa. Silti on myönnettävä, että Tsekkiä vastaan pelatun kiekko-ottelun nähtyäni tein eilen kanavavalintani MM-kiekon hyväksi, vaikkei sulhaskokelaani ollut edes paikalla. Tai että vielä aamupäivällä etsin hänen kanssaan tietoa siitä, mistä ihmeestä Atléticon päävalmentaja hermostui edellisen illan pelin päätteeksi niin kovin, että ryntäsi kentälle raivoamaan, vaikka pelin lopputulos oli ollut selvillä jo jonkun aikaa.

Niin se parisuhde muuttaa ihmistä.

Virkatut pöllöt

Mulla on pyörinyt talvesta asti lankakorissa muutama kerä virkkauslankaa. Jokusen kerran ne on jo koukun kanssa olleet käsissäkin, mutta ahkerasta Pinterestin selailusta huolimatta en oikein ole keksinyt, mitä niistä lopulta oikein tekisi. Eilen sitten keksin väkertää pari pientä pöllöä koristeeksi makuuhuoneen ikkunaan. Mallia katsoin jostain Pinterestissä eteen tulleesta lankapölleröstä, mutta koska lankani oli aika paljon ohuempaa kuin mallikuvassa, taiteilin varsinaisen reseptin virkattuihin pöllöihin ihan itse.

Pöllöön tarvitaan kahta pääväriä, jotka ovat mulla harmaa ja valkoinen. Lisäksi tarvitaan vähän oranssia nokkaan ja kynsiin sekä mustaa silmiin. Minä kiinnitin pöllöt keikkumaan ohuisiin rannerenkaisiin, mutta tilallahan voisi käyttää melkein mitä vaan ohuehkoa alustaa. Koukku langan ja käsialan mukaan ja viimeistelyä varten touhuun sopiva neula. Linnun tekeminen vaatii perussilmukoiden hallintaa, muttei mielestäni ole erityisen vaikeaa. Resepti on seuraava:

Keskivartalo ja pyrstö:

1. krs: Tee valkoisella langalla silmukka sormen ympärille ja virkkaa siihen 3 kjs (= 1 p), 15 p = 16 p. Sulje kerros ps:lla.

2. krs: Vaihda työhön harmaa lanka ja virkkaa 3 kjs, 1 p samaan silmukkaan, *2 p seuraavaan silmukkaan*, toista *-* kerroksen loppuun = 32 p. Sulje kerros ps:lla.
3. krs: 1 kjs (= 1 ks), *1 ks seuraavaan silmukkaan*, toista *-* kerroksen loppuun ja sulje ps:lla.
4. krs: Virkkaa 4 kjs (= 1 pp) ja *2 pp seuraavaan silmukkaan*, toista *-*, kunnes pyrstö on haluamasi levyinen, 1 pp seuraavaan silmukkaan.
5. krs: 1 kjs, *1 ks seuraavaan silmukkaan*, toista *-*, kunnes olet pyrstön keskikohdassa, virkkaa 2 ks samaan silmukkaan ja toista *-* kerroksen loppuun. Päätä lanka.

Pää:
Valitse keskivartalokappaleesta silmukka, jonka kohdalle haluat pään keskikohdan sijoittuvan.
1. krs: Työn oikealla puolella, alkaen kolmannesta silmukasta pään keskisilmukan oikealla puolella, virkkaa valkoisella langalla 1 ks + 1 p, 2 pp, 3 pp. Virkkaa keskisilmukkaan 2 pp + 1 p + 1 ks + 1 p + 2 pp. Virkkaa pään vasen puoli oikean puolen peilikuvaksi
2. krs: 1 kjs, 1 ks seuraavaan 5 ks:aan, 3 kjs + 1 ks samaan silmukkaan edellisen ks:n kanssa (= pöllön korva). Virkkaa työn oikea puoli vasemman puolen peilikuvaksi. Päätä lanka.

Viimeistely:
Päättele langanpäät ja ompele pöllölle nokka ja silmät. Aseta rannerengas tai muu haluamasi pöllön istuma-alusta pyrstön ja keskivartalon "liitoskohdan" päälle ja ompele pöllö kiinni renkaaseen muutamalla pistolla (= pöllön kynnet). Pöllön voi vielä käsitellä silittämällä se kostean pyyheliinan läpi, mutta itse en tätä nähnyt välttämättömäksi.

Sitten vaan ripustuslanka kiinni pöllöön (ja renkaaseen) ja huhuilija killumaan vaikka makkarin ikkunaan. Ehkäpä se toimii jonkinlaisena unisiepparin sijaisena ja huhuilee pahat unet yön aikana tiehensä. :)

Humppakuun kuvakooste

Huhtikuu on aina enemmän tai vähemmän humppakuu, koska silloin juhlitaan mun omieni lisäksi myös mm. veljeni ja ystäväni synttäreitä. Tässä kuussa siihen päälle ynnättiin vielä yhden kaverin tuparit - ja onhan se vappuaattokin vielä huhtikuun puolella. "Viralliselle" humpalle eli baariin mulla ei ole jaksamista, rahaa tai mielenkiintoa lähteä (alan ilmeisesti mummoutua), mutta sille osuudelle, jossa saan olla rakkaiden ihmisten kanssa niin, että keskustelukin on mahdollista, osallistun oikein mielelläni.

Toukokuun pitäisi silti onneksi olla vähän rauhallisempi, ehtii taas keskittyä entistä paremmin työnhakuun, liikuntaan ja kouluhommiin. Joka tilanteessa en ole raahannut kameraa mukana, mutta Instagramia suorastaan rakastan, joten sorrun viemään blogiani massalifestylen suuntaan ja tekemään ah, niin ärsyttävän insta- ja normikuvapostauksen. Sori! :D

Mun synttäreitäni juhlittiin oikein rauhallisesti yhteisellä ravintolahetkellä ystävien kesken, mun kun ei tehnyt mieli nyt järjestää mitään bileitä. Mua kuitenkin lahjottiin mm. aivan ihanan tuoksuisilla suihkusaippuoilla ja yllä näkyvillä koruilla. Ylempi "rakkauskoru" on äidiltäni, korvakorut ystävältäni.

Seuraavana oli vuorossa tuparien juhlintaa kera diskopallon ja lusikoitavien shottien. Jostain syystä kyseiset pirskeet tahtoivat kuitenkin kääntyä "somebileiksi", koska kännykkä tuntui yhden jos toisenkin mielestä tuona iltana erittäin puoleensavetävältä esineeltä... Ja koska omaa pärstää pitää myös tunkea kuvapostauksiin, perään vielä todisteet siitä, että olen oikeasti maalannut naamani kyseisenä iltana.

Kuukauden ehkä odotetuin bileilta oli minun laillani 22 vuotta täyttäneen ystäväni synttäripippalot. Oli kakkua, boolia, hyvää musiikkia, keskustelua ja öö...kivaa! Itsehän osallistuin näihin juhliin puolialasti eli yllä näkyvässä tuubimekossa. Taitaa muuten olla tämän blogin ensimmäinen etäisestikään päivän asua muistuttava kuvamaininta.

Seuraava synttärisankari halusi merkkipäiväänsä juhlistettavan Napolissa, joka on siis pizzeria Tampereen keskustassa. Olen viimeksi käynyt kyseisessä paikassa sekasyöjänä, joten uteliaana lähdin nyt kokeilemaan kasvisruokavaliooni sopivia pizzoja - ensimmäisenä grillatulla munakoisolla, basilikalla ja aurinkokuivatulla tomaatilla täytetty. Ja hyvää oli! Juhlakalukin tuntui olevan tyytyväinen (minusta lähinnä lihakasaa muistuttaneeseen) pizzaansa, jossa oli ilmeisesti strutsia ja villisikaa.

Ja vielä viimeisen kerran oma naama... Vappuaattona vedin tietenkin valkolakin päähäni, jotta vältyin suuremmalta hiustenlaitolta ja hallintotieteilijän vihreät haalarit jalkaan. Istuimme ystäväni kanssa aikamme teinien ja teekkareiden seassa juomassa Fresitaa ja kenguruviiniä, mutta siinä vaiheessa, kun alkoi näyttää sateiselta, siirryimme sisätiloihin jatkamaan vapun juhlintaa. Vappupäivänä sitten korvasimme aiemmin suunnittelemamme piknikin kokoontumalla ystäväni yksiöön vaihtamaan kuulumisia ja valittamaan väsymystä.

Joka viikolle on siis riittänyt huhtikuussa juhlittavaa. Tulevat viikonloput vaikuttavat rauhallisemmilta, kunnes toukokuun lopussa vietetään veljeni lakkiaisia.