Palataanpa pitkästä aikaa aiheeseen tee. Moni meistä sitä litkii ja on kuullut sen olevan terveellistä - mutta mitä tee sitten oikeastaan sisältää ja mitä se meille tekee? Puhun tässä postauksessa lähinnä vihreästä teestä. Syy on yksinkertaisesti siinä, että sitä on tutkittu huomattavasti enemmän kuin vaikka mustaa teetä. Muitakin teelaatuja tosin kyllä tutkitaan koko ajan enemmän, eikä lukemani perusteella ole syytä olettaa, etteivätkö niidenkin terveysvaikutukset olisi ainakin samansuuntaiset kuin vihreän teen.
Teepuut kuuluvat Camellia-kasvien sukuun ja kuten arvata saattaa, niitä on risteytetty ja erilaisia lajikkeita on olemassa runsaasti. Lajikkeen lisäksi teen laatuun vaikuttavat monet muutkin tekijät, mutta länsimainen teelajikkeiden luokittelu perustuu kuitenkin lehtien käsittelyyn. Niinpä samasta puskasta on mahdollista kerätä lehtiä niin mustaa, vihreää kuin valkoistakin teetä varten. Vihreä tee on eräs vähiten käsitellyistä teelaaduista. Mutta mitä siinä sitten on? Teen ainesosia tunnetaan satoja, seuraavassa käsittelen joitakin keskeisimpiä.
Teiini eli kofeiini
Alkaloidi, jonka piristävä, vireyttä ja valppautta lisäävä vaikutus perustuu siihen, että se kiihdyttää keskushermoston toimintaa. Kofeiini ei suinkaan ole teen "tärkein" ainesosa, mutta monen mielestä teen juomisen kannalta kiinnostavin. Yleinen käsitys (jossa itsekin pitkään olin) lienee, että teessä on huomattavasti vähemmän kofeiinia kuin kahvissa. Lukemani perusteella asia näyttäisi olevan kuitenkin juuri päinvastoin: teen kofeiinipitoisuus on - toki riippuen haudutusajasta, teelaadusta jne. - kahvia suurempi, joskin käsittelyssä osa kofeiinista haihtuu pois. Suurin ero tulee kuitenkin siitä, että kahvin aiheuttaman kofeiinipiikin sijaan teen kofeiini imeytyy elimistöön hitaammin: vaikutus ilmenee myöhemmin, mutta myös kestää kauemmin.
L-teaniini
Aminohappo, jolla saattaa tutkimusten mukaan olla melkoisesti hyviä vaikutuksia kehossa. Juuri teaniini on se aine, joka hidastaa kofeiinin imeytymistä elimistöön; sillä on myös rentoutumista edistävä, ei kuitenkaan väsyttävä vaikutus. Sen on tutkittu myös parantavan mielialaa ja keskittymiskykyä, vähentävän stressiä, alentavan kolesterolia ja tukevan immuunivastetta. Flunssakautena ja tenttiin lukiessa runsas teen lipittäminen voi siis olla hyvinkin hyödyllistä. Teaniini vaikuttaa voimakkaasti myös vihreän teen makuun ja siksi sitä onkin sanottu "teen sieluksi".
Antioksidantit
Antioksidantti ei ole mikään yksittäinen ainesosa, vaan nimitys kemikaaleille, jotka suojaavat elimistöä vapailta happiradikaaleilta, eli molekyyleiltä, joita syntyy, kun soluissa tapahtuu hapettumista. Antioksidantit ovat siis elimistölle välttämättömiä ja tärkeitä; tutkimustulokset esimerkiksi teen syövältä suojaavasta vaikutuksesta perustuvatkin juuri siihen, mitä antioksidantit elimistössämme tekevät. Ja parasta on se, että antioksidantteja on teessä paljon!
EGCG
Antioksidanttien ja muiden ainesosien maailma on varsin monimutkainen. On esimerkiksi polyfenoleja, joista yksi esimerkki ovat flavonoidien ryhmään kuuluvat katekiinit, joilla on myös antioksidanttisia vaikutuksia. Eräs tällainen polyfenoli-katekiini-flavonoidi-antioksidantti on epigallokatekiinigallaatti eli EGCG. Katekiini-flavonoidina se mm. vilkastuttaa aineenvaihduntaa ja estää rasvan kertymistä kudoksiin. Siksi teestä puhutaan toisinaan "laihduttajan juomana" - sehän siirtää nälän tunnettakin.
Flavonoidit, kuten EGCG, vahvistavat verisuonten seinämiä, millä lienee yhteys siihen, että teen on huomattu ehkäisevän sydän- ja verisuonitauteja. Flavonoidit myös vaikuttavat teen väriin ja makuun. Katekiinina EGCG taas on ehkä jopa vitamiineja tehokkaampi antioksidantti - lisäksi katekiinit suojaavat mm. UV-säteilyltä, alentavat kolesterolia ja tappavat bakteereja.
Vitamiinit ja kivennäisaineet
Muutamasta teekupillisesta voi lukemani mukaan saada saman suuruisen annoksen vitamiineja ja kivennäisaineita kuin lautasellisesta salaattia. Mustia teelaatuja lukuunottamatta teessä on runsaasti C-vitamiinia. Lisäksi siinä on B1- ja B2-vitamiineja, E-vitamiinia, kaliumia ja magnesiumia. Fluoripitoisuudensa ansiosta se voi auttaa suojaamaan hampaita reikiintymiseltä, joskin mustan teen tiedetään myös värjäävän purukalustoa. Vitamiinien ja kivennäisaineiden muita hyviä vaikutuksia löytyisi tietenkin monen postauksen verran lisääkin.
Vesi
Ei itse teelehtien ainesosana, mutta haluan nostaa tämän esille. Kun teejuomaa valmistetaan, vesi pitää tietenkin keittää. Historiallisesti - ja nykyaikanakin maissa, joissa puhdas vesi ei ole itsestäänselvyys, mutta teetä juodaan paljon - se on ollut varsin merkittävä terveyshyöty, sillä vettä keittäessä pääsevät hengestään monet haitalliset bakteerit.
Yritin pitää tekstin tiiviinä, vaikka asiaa ja tietoa on saatavilla valtavia määriä. Toivon, että minitutkielmani on kaikesta huolimatta yhtä mielenkiintoinen, kuin aihepiiri on minulle. Teeasiaa on tulossa lisääkin, suunnitteilla on ainakin postaus siitä, miten teetä kannattaa näiden terveyttä edistävien ainesosien kannalta hauduttaa ja juoda. :)
Kirjoitin tämän postauksen pitkän ajan kuluessa lukemani ja oppimani pohjalta, siksi tarkkoja lähdeviitteitä ei ole merkitty - enkä usko, että niitä juuri kukaan jaksaisi lukeakaan, kun kyseessä ei ole akateeminen asiantuntijateksti. Alla kuitenkin muutama kirja, joita olen tätä tekstiä suunnitellessani ja kirjoittaessani selaillut:
Arstila, Pirkko 2011. Teen ystävän kirja. Sammakko, Turku.
Nihtinen, Pekka 2004. Kiinalainen teekirja. Memfis Books, Jyväskylä.
Suvilehto, Pirjo 2006. Teehetki. Minerva, Jyväskylä.
Suvilehto, Pirjo 2007. Vihreä tee: terveyttä ja hyvinvointia. Atena, Jyväskylä.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
perjantai 28. helmikuuta 2014
5 neuvoa blogin kirjoittamiseen
Katariinan erinomainen postaus blogin perustamisesta ja pitämisestä innoitti minut kirjoittamaan oman pikaoppaani bloggaajille. Näkökulma ei tietenkään ole täysin sama (miksipä toistaa selkeästi ja hyvin sanottua asiaa moneen kertaan), vaan minä keskityn bloggaamisen kulmakivien sijaan kirjoittamisen kulmakiviin - koska kirjoittamistahan bloggaaminen pitkälti on, ellei kyse ole aivan puhtaasta valokuvablogista. Sielläkin mukana on kuitenkin usein otsikoita, esittely- ja kuvatekstejä ja kommentointia, joten oikeinkirjoitus on hyvä olla hallussa.
1. Kaikki mikä on muotia, ei välttämättä ole oikein.
"Lukia lukiasta. Tarvitsen blogilleni lukioita." Juu ei. Suurin osa suomalaisista teineistä ei ole tyhmiä. Suomessa on niin paljon nuoria bloggaajia, että valtaosa taatusti tietää, että sanassa lukija on j-kirjain. Silti niin moni tuntuu kokevan aivan vastustamatonta halua kirjoittaa se väärin, koska kaikki muutkin. Vertaisin tätä muoti-ilmiönä siihen, kun joku vuosi takaperin oli hirveän hienoa lyödä huuto- tai kysymysmerkin eteen välilyönti: "Mistä toi laukku on ostettu ?" Nyt tuokin trendi näyttää onneksi laantuneen. Toisin sanoen: väärin kirjoittaminen ei lisää tekstisi uskottavuutta. Älä kirjoita vastoin parempaa tietoasi.
2. Yhdyssanat, yhdyssanat, yhdyssanat.
Ja vielä kerran: yhdyssanat. Jos et ole varma, tarkista. Äikänopettajien neuvoma "-kin-testi" on ihan oikeasti toimiva: "lifestylekin blogi" ei kuulosta erityisen järkevältä suomen kieleltä, mutta "lifestyleblogikin" sen sijaan kuulostaa. Aluksi yhdyssanojen tunnistamiseen joutuu ehkä käyttämään vähän enemmän aikaa ja vaivaa, mutta kielentaju kehittyy kyllä nopeasti, ja pian asiaa ei tarvitse edes sen kummemmin pohtia.
3. Google on kaveri, kunhan käytät järkeä.
Suomen kieli on vaikea kieli. On rajatapauksia, hankalia taivutettavia, outoja sijamuotoja ja tapaluokkia. Joissakin sanoissa ääntämistapa voi hämätä kirjoittajaa: siis oliko se enään vai enää? Tällaisia tapauksia pohtiessa kannattaa käyttää Googlea, kunhan muistaa lähdekritiikin: onko Kaksplussan keskustelupalstalla oikeinkirjoitusneuvoja jakava nimimerkki asiantuntija87 se kaikkein luotettavin lähde? Eräs mielestäni hyvä työkalu yksittäisen sanan oikeinkirjoituksen tarkistamiseen on Finspell. Lisäksi suosittelen ihan jokaiselle bloggaajalle silmäiltäväksi sivustoa nimeltä Kielijelppi, ja sieltä aivan erityisesti osiota Suomen kielioppia edistyneille.
4. Välimerkeillä on merkitystä.
Mun kirjoituspaheeni on rönsyily: mulla on ihan uskomaton kyky tehdä liian pitkiä virkkeitä. On niin hirveän helppoa pilkuttaa lausetta lauseen perään ja lisätä johonkin väliin vielä pieni sivuhuomautus suluissa. Se taas ei ole tekstin luettavuuden kannalta ollenkaan hyvä juttu. Eikä muuten ole sekään, että lause päättyy useampaan kuin yhteen välimerkkiin, ellei kyseessä ole kolme pistettä (ei, "kesken jäävän" lauseen perään ei tule kahta, neljää tai viittätoista pistettä, vaan kolme). Pistettä pitäisi siis käyttää rohkeasti, ja mielessä on hyvä pitää sekin, että jos lausetta ei halua katkaista, on olemassa muitakin välimerkkejä kuin pilkku: puolipiste, kaksoispiste ja ajatusviiva. Niillä tekstistä saa melkein huomaamatta monipuolisemman ja sujuvamman - siis monipuolisen ja jäsennellyn sisällön ohella tietenkin.
5. Oikolue. Aina.
Kukaan tuskin vaatii bloggaajalta täydellisyyttä, mutta tekstistä saa viimeistellymmän kuvan, kun siellä ei ole virheitä. Kun luet tekstisi ajatuksella läpi ennen julkaisua, voit vielä korjata virheelliset viittaussuhteet, yhdyssanat ja ehkä jonkun pilkkuvirheenkin. Oikolukuohjelmiakin löytyy, ja niitä kannattaa hyödyntää, jos tietää tekevänsä paljon virheitä tai vaikkapa kärsivänsä lukihäiriöstä, mutta usein ihan omin silmin lukeminen riittää. Itse teen niin, että luen tekstini pariinkin kertaan läpi ennen julkaisua: sekä tekstieditorissa että esikatselunäkymässä. Julkaisun jälkeen luen tekstin vielä kerran, jotta voin nopeasti korjata vielä mahdollisesti jääneet kirjoitusvirheet. Tekstieni pituudesta huolimatta tarkistusprosessi ei vie hirveän paljon aikaa.
Karu totuus on se, että jos nyt ei puhuta spontaanista Facebook-viestittelystä, kirjoittaminen vaatii vähän vaivannäköä. Onneksi siihen tottuu nopeasti, ja harjoitus todellakin tekee mestarin.
Jäikö postauksesta puuttumaan jokin oleellinen kohta? Oliko joku neuvo aivan turha? Olenko ärsyttävä kielinatsi vai rakkaan äidinkielemme sankarillinen suojelija? Keskustelu jatkukoon kommenttiboksissa. :)
1. Kaikki mikä on muotia, ei välttämättä ole oikein.
"Lukia lukiasta. Tarvitsen blogilleni lukioita." Juu ei. Suurin osa suomalaisista teineistä ei ole tyhmiä. Suomessa on niin paljon nuoria bloggaajia, että valtaosa taatusti tietää, että sanassa lukija on j-kirjain. Silti niin moni tuntuu kokevan aivan vastustamatonta halua kirjoittaa se väärin, koska kaikki muutkin. Vertaisin tätä muoti-ilmiönä siihen, kun joku vuosi takaperin oli hirveän hienoa lyödä huuto- tai kysymysmerkin eteen välilyönti: "Mistä toi laukku on ostettu ?" Nyt tuokin trendi näyttää onneksi laantuneen. Toisin sanoen: väärin kirjoittaminen ei lisää tekstisi uskottavuutta. Älä kirjoita vastoin parempaa tietoasi.
2. Yhdyssanat, yhdyssanat, yhdyssanat.
Ja vielä kerran: yhdyssanat. Jos et ole varma, tarkista. Äikänopettajien neuvoma "-kin-testi" on ihan oikeasti toimiva: "lifestylekin blogi" ei kuulosta erityisen järkevältä suomen kieleltä, mutta "lifestyleblogikin" sen sijaan kuulostaa. Aluksi yhdyssanojen tunnistamiseen joutuu ehkä käyttämään vähän enemmän aikaa ja vaivaa, mutta kielentaju kehittyy kyllä nopeasti, ja pian asiaa ei tarvitse edes sen kummemmin pohtia.
3. Google on kaveri, kunhan käytät järkeä.
Suomen kieli on vaikea kieli. On rajatapauksia, hankalia taivutettavia, outoja sijamuotoja ja tapaluokkia. Joissakin sanoissa ääntämistapa voi hämätä kirjoittajaa: siis oliko se enään vai enää? Tällaisia tapauksia pohtiessa kannattaa käyttää Googlea, kunhan muistaa lähdekritiikin: onko Kaksplussan keskustelupalstalla oikeinkirjoitusneuvoja jakava nimimerkki asiantuntija87 se kaikkein luotettavin lähde? Eräs mielestäni hyvä työkalu yksittäisen sanan oikeinkirjoituksen tarkistamiseen on Finspell. Lisäksi suosittelen ihan jokaiselle bloggaajalle silmäiltäväksi sivustoa nimeltä Kielijelppi, ja sieltä aivan erityisesti osiota Suomen kielioppia edistyneille.
4. Välimerkeillä on merkitystä.
Mun kirjoituspaheeni on rönsyily: mulla on ihan uskomaton kyky tehdä liian pitkiä virkkeitä. On niin hirveän helppoa pilkuttaa lausetta lauseen perään ja lisätä johonkin väliin vielä pieni sivuhuomautus suluissa. Se taas ei ole tekstin luettavuuden kannalta ollenkaan hyvä juttu. Eikä muuten ole sekään, että lause päättyy useampaan kuin yhteen välimerkkiin, ellei kyseessä ole kolme pistettä (ei, "kesken jäävän" lauseen perään ei tule kahta, neljää tai viittätoista pistettä, vaan kolme). Pistettä pitäisi siis käyttää rohkeasti, ja mielessä on hyvä pitää sekin, että jos lausetta ei halua katkaista, on olemassa muitakin välimerkkejä kuin pilkku: puolipiste, kaksoispiste ja ajatusviiva. Niillä tekstistä saa melkein huomaamatta monipuolisemman ja sujuvamman - siis monipuolisen ja jäsennellyn sisällön ohella tietenkin.
5. Oikolue. Aina.
Kukaan tuskin vaatii bloggaajalta täydellisyyttä, mutta tekstistä saa viimeistellymmän kuvan, kun siellä ei ole virheitä. Kun luet tekstisi ajatuksella läpi ennen julkaisua, voit vielä korjata virheelliset viittaussuhteet, yhdyssanat ja ehkä jonkun pilkkuvirheenkin. Oikolukuohjelmiakin löytyy, ja niitä kannattaa hyödyntää, jos tietää tekevänsä paljon virheitä tai vaikkapa kärsivänsä lukihäiriöstä, mutta usein ihan omin silmin lukeminen riittää. Itse teen niin, että luen tekstini pariinkin kertaan läpi ennen julkaisua: sekä tekstieditorissa että esikatselunäkymässä. Julkaisun jälkeen luen tekstin vielä kerran, jotta voin nopeasti korjata vielä mahdollisesti jääneet kirjoitusvirheet. Tekstieni pituudesta huolimatta tarkistusprosessi ei vie hirveän paljon aikaa.
Karu totuus on se, että jos nyt ei puhuta spontaanista Facebook-viestittelystä, kirjoittaminen vaatii vähän vaivannäköä. Onneksi siihen tottuu nopeasti, ja harjoitus todellakin tekee mestarin.
Jäikö postauksesta puuttumaan jokin oleellinen kohta? Oliko joku neuvo aivan turha? Olenko ärsyttävä kielinatsi vai rakkaan äidinkielemme sankarillinen suojelija? Keskustelu jatkukoon kommenttiboksissa. :)
tiistai 25. helmikuuta 2014
Sairauskertomusta ja tabletteja
"Pistetään, pistetään pilleriä poskeen", lauleskeli joku luokkakaverini vuosia sitten yläasteella. Ja sitä mäkin olen tässä pari päivää harrastanut ahkeraan tahtiin. Heräsin sunnuntaiaamuna aivan jumalattomaan kurkkukipuun, ja siitä se sitten alkoi.
Nieleminen tuntuu synonyymiltä viiltämiselle ja luonnollisesti kurkkukipu - toispuoleinen, joskin sellaisenakin aivan riittävän kivulias - säteilee myös korvaan. Parasetamolin kulutus on aika lailla kaikkien suositusten ylärajoilla ja mieleen tulee lähinnä se fitnessmuromainos, jossa puhuttiin kuumeen kanssa jojoilusta. Tai siis painon, mutta mulla se on kuume, joka nousee, laskee ja nousee taas. Olo on kuin vaihdevuosioireisella. Kai. Mistäs tiedän kun en ole (vielä) sitäkään kokenut. Kuumeen takia niskaa, päätä, lihaksia ja vähän kaikkia muitakin paikkoja särkee.
Molemmin puolin kurkkuani on turvonnut, aristava imusolmuke, jotka tuntuvat ihan vaan päätä kääntäessä suunnilleen tennispallon kokoisilta, mutta jostain käsittämättömästä syystä eivät peilistä katsottuna erotu ulospäin lainkaan. Edes pingispallon kokoisina. Ja muuten: se mainoslause on sitten ihan täyttä puppua. Strepsils ei todellakaan tepsi. Hyvän makuista se kyllä on, mutta vähän turhan kallista ihan vaan karkkina käytettäväksi.
Tänään kuvioihin tuli sitten vihdoin ihan antibiootitkin, jotta elimistössäni bileitä pitävä streptokokki G saadaan pois päiviltä. Yöllä saan nukuttua edes jotenkuten, kun vedän illalla sopivan cocktailin särkylääkettä ja melatoniinia. Tähän vielä päälle ihan tavalliset kurkkupastillit, joita syön sitten, kun lääkeaineita on syöty maksimimäärät, niin kyllä sitä nappia tulee päivän aikana vedettyä naamaan melkoinen määrä.
Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Tablettien popsimisen lisäksi asioin nimittäin tänään lääkärini kanssa niin ikään tabletilla. Kyseessä oli YTHS:n järjestämä kokeilu, johon mua pyydettiin lääkäriaikaa varatessani mukaan. Lähdin ihan mielelläni katsomaan, mistä on kyse, varsinkin kun tässä vaiheessa jo tiedettiin nieluviljelyni tulokset ja tarkoitus oli vain, että olen yhteydessä lääkäriin, joka kirjoittaa minulle tarvitsemani antibioottikuurin. Minä istuin Tampereen päässä hoitajan vastaanotolla, josta sitten otettiin tablettitietokoneen kautta yhteys Seinäjoelle.
Ihan kotoa omalta tabletilta lääkärillä asiointi ei siis onnistu, mutta ilmeisesti YTHS:n mahdollisuus hyödyntää videoyhteyksiä nopeuttaa opiskelijan mahdollisuutta päästä lääkärin pakeille, mikäli asia on sen laatuinen, että sen voi videoyhteydellä hoitaa. Ymmärsin niin, että tarvittaessa nielustani olisi voitu myös välittää kuvaa lääkärille - hoitajan mukaan tätäkin oli jo testailtu. Videovastaanotto kuulostaa tietysti omituiselta, mutta ainakin tällaisessa selkeässä tapauksessa se tuntui ihan toimivalta ja kokemus oli kaikin puolin positiivinen. Yhteys toimi ja sain lääkkeeni - ei valitettavaa. Lievästi luurikammoisena valitsisin ehdottomasti videoneuvottelun soittoajan sijaan.
Lääkäriaikaa varatessa videoneuvottelua ehdottanut hoitaja tuumasi minulle, että tämä saattaa hyvinkin olla terveydenhoiton tulevaisuutta. En tiedä teistä, mutta minulle tuo sopii oikeissa paikoissa käytettynä oikein hyvin - tarkoittaen siis sitä, että jos joku saa päähänsä kokeilla videovälitteistä gynekologin vastaanottoa, niin kyllä minäkin älähdän. Mutta ehkä vielä joskus koittaa sekin päivä, kun lääkäriin tai hoitajaan voi kuumeisena ottaa yhteyden omalta kotikoneelta sen sijaan, että heti ensimmäisenä hoipertelisi terveyskeskukseen (tai Acutaan vain jonottaakseen viisi tuntia ja kuullakseen sitten, että kyseessä on virustauti, mene kotiin ja syö Buranaa). Jos teknologia voi tällä tavalla tuoda lääkärin ja ihmisen yhteen, niin mikä jottei.
Nieleminen tuntuu synonyymiltä viiltämiselle ja luonnollisesti kurkkukipu - toispuoleinen, joskin sellaisenakin aivan riittävän kivulias - säteilee myös korvaan. Parasetamolin kulutus on aika lailla kaikkien suositusten ylärajoilla ja mieleen tulee lähinnä se fitnessmuromainos, jossa puhuttiin kuumeen kanssa jojoilusta. Tai siis painon, mutta mulla se on kuume, joka nousee, laskee ja nousee taas. Olo on kuin vaihdevuosioireisella. Kai. Mistäs tiedän kun en ole (vielä) sitäkään kokenut. Kuumeen takia niskaa, päätä, lihaksia ja vähän kaikkia muitakin paikkoja särkee.
Molemmin puolin kurkkuani on turvonnut, aristava imusolmuke, jotka tuntuvat ihan vaan päätä kääntäessä suunnilleen tennispallon kokoisilta, mutta jostain käsittämättömästä syystä eivät peilistä katsottuna erotu ulospäin lainkaan. Edes pingispallon kokoisina. Ja muuten: se mainoslause on sitten ihan täyttä puppua. Strepsils ei todellakaan tepsi. Hyvän makuista se kyllä on, mutta vähän turhan kallista ihan vaan karkkina käytettäväksi.
Tänään kuvioihin tuli sitten vihdoin ihan antibiootitkin, jotta elimistössäni bileitä pitävä streptokokki G saadaan pois päiviltä. Yöllä saan nukuttua edes jotenkuten, kun vedän illalla sopivan cocktailin särkylääkettä ja melatoniinia. Tähän vielä päälle ihan tavalliset kurkkupastillit, joita syön sitten, kun lääkeaineita on syöty maksimimäärät, niin kyllä sitä nappia tulee päivän aikana vedettyä naamaan melkoinen määrä.
Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Tablettien popsimisen lisäksi asioin nimittäin tänään lääkärini kanssa niin ikään tabletilla. Kyseessä oli YTHS:n järjestämä kokeilu, johon mua pyydettiin lääkäriaikaa varatessani mukaan. Lähdin ihan mielelläni katsomaan, mistä on kyse, varsinkin kun tässä vaiheessa jo tiedettiin nieluviljelyni tulokset ja tarkoitus oli vain, että olen yhteydessä lääkäriin, joka kirjoittaa minulle tarvitsemani antibioottikuurin. Minä istuin Tampereen päässä hoitajan vastaanotolla, josta sitten otettiin tablettitietokoneen kautta yhteys Seinäjoelle.
Ihan kotoa omalta tabletilta lääkärillä asiointi ei siis onnistu, mutta ilmeisesti YTHS:n mahdollisuus hyödyntää videoyhteyksiä nopeuttaa opiskelijan mahdollisuutta päästä lääkärin pakeille, mikäli asia on sen laatuinen, että sen voi videoyhteydellä hoitaa. Ymmärsin niin, että tarvittaessa nielustani olisi voitu myös välittää kuvaa lääkärille - hoitajan mukaan tätäkin oli jo testailtu. Videovastaanotto kuulostaa tietysti omituiselta, mutta ainakin tällaisessa selkeässä tapauksessa se tuntui ihan toimivalta ja kokemus oli kaikin puolin positiivinen. Yhteys toimi ja sain lääkkeeni - ei valitettavaa. Lievästi luurikammoisena valitsisin ehdottomasti videoneuvottelun soittoajan sijaan.
Lääkäriaikaa varatessa videoneuvottelua ehdottanut hoitaja tuumasi minulle, että tämä saattaa hyvinkin olla terveydenhoiton tulevaisuutta. En tiedä teistä, mutta minulle tuo sopii oikeissa paikoissa käytettynä oikein hyvin - tarkoittaen siis sitä, että jos joku saa päähänsä kokeilla videovälitteistä gynekologin vastaanottoa, niin kyllä minäkin älähdän. Mutta ehkä vielä joskus koittaa sekin päivä, kun lääkäriin tai hoitajaan voi kuumeisena ottaa yhteyden omalta kotikoneelta sen sijaan, että heti ensimmäisenä hoipertelisi terveyskeskukseen (tai Acutaan vain jonottaakseen viisi tuntia ja kuullakseen sitten, että kyseessä on virustauti, mene kotiin ja syö Buranaa). Jos teknologia voi tällä tavalla tuoda lääkärin ja ihmisen yhteen, niin mikä jottei.
perjantai 21. helmikuuta 2014
Täällä mää asun
Mulla oli tälle päivälle pitkä tehtävälista siivousta, pyykkäämistä ja kokkaamista. Omaksikin yllätyksekseni oon saanut jo nyt iltapäivään mennessä aikaan vaikka mitä. Ja koska kotini on nyt poikkeuksellisen siistissä järjestyksessä, räpsin siinä muutaman kuvan valottamaan sitä, millaisessa asunnossa majailen. Luvassa ei siis ole nerokkaita sisustusratkaisuja ja kalliita koriste-esineitä, vaan varsin kaunisteltua kuvaa kämppäni yleisestä siisteystasosta. Ihan jokainen kulma tosin ei kuvissa edes näy. Sijainnin, neliömäärän ja vuokran suuruuden pidän omana tietonani, mutta kuten kuvista näkyy, kämppäni on opiskelija-asunnoksi varsin tilava.
Eteisessä kun potkaisee kengät jalasta, pääsee suoraan jääkaapille ja kokkailemaan. Rakastan tupakeittiötäni; siinä on tarpeeksi tilaa ja valoa ruoanlaittoon. Tai siis olisi, jos vähintään puolta tilasta ei yleensä veisi valtava tiskivuori. Mulle saa vapaasti lahjoittaa toimivan tiskikoneen. :)
Kylppäri näyttää tässä kuvassa pieneltä, mutta on oikeasti tosi tilava, mistä saatte vihjettä, kun katsotte etualalla olevan ison pyykkitelineen kulmaa - teline siis mahtuu kylppäriin oikein hyvin ja sen taakse jää tietenkin vielä suihkunurkkaus (suihkuverho näkyykin peilin kautta). Sinnittelin ensimmäisen vuoteni Tampereella ilman omaa pyykkikonetta, eli pesin pyykkini pesutuvassa tai otin pyykkejä mukaan käydessäni kotona, mutta täytyy sanoa, että kyllä se oma pyykinpesukone elämää helpottaa huomattavasti. Kuvassa näkyvä Siemens on ostettu käytettynä - toimii edelleen hyvin ja sopi opiskelijan budjettiin loistavasti.
Toimistoni, olohuoneeni, ruokailusoppeni. Tässä nurkassa vietän valehtelmatta suurimman osan päivästäni, mikäli olen kotosalla. Itä-saksalainen sohva oli lapsuudenkodissani aina abikevääseeni saakka - silloin vanhempani sisustivat olohuoneensa uudelleen ja sain sohvan mukaani muuttaessani pois kotoa. Sen yläpuolelle olen suunnitellut tilaavani canvastaulun jostakin itse ottamastani valokuvasta, kunhan budjetti jossain kohtaa sen sallii. Läppäri toimii mulla opiskeluvälineen lisäksi myös telkkarina, koska en televisiota omista - sellaisenkin (toimivan) otan mielelläni vastaan. :D Tällä hetkellä Areenat, Ruudut ja Katsomot ovat kuitenkin kovassa käytössä.
Kämppäni on periaatteessa yksiö (1h+tupakeittiö), mutta kyllähän tämä nyt kaksiolta enemmänkin tuntuu, kun makuuhuone on erikseen. Tänne muuttaessani mulla oli mukana sänky, jossa olen nukkunut pinnasänkyajan jälkeen koko lapsuuteni, mutta koska 80 cm on aikuiselle naiselle vähän turhan kapea nukkuma-alusta, ostin - jälleen käytettynä - leveämmän sängyn. En hakenut tarkoituksella parisänkyä, mutta tori.fi:ssä ilmeisesti on otettava se, minkä saa, koska sängyt menevät nopeasti. (Eräskin myyjä oli tarjonnut minun lisäkseni jollekin toiselle 120 cm leveää jenkkisänkyä, ja kun en tarjousviestiin ehtinyt puolessa tunnissa reagoida, oli jo liian myöhäistä.) Tyytyväinen olen kyllä ollut, koska sänky on aika lailla uudenveroisessa kunnossa.
Nämä ovat Kiinan-tuliaisia isältäni. Olen saanut ne jo vuosia sitten ja vihdoin asun paikassa, jossa ne pääsevät oikeuksiinsa - ovat nimittäin oikeasti todella paljon paremman näköisiä kuin tässä kuvassa.
Siinä siis muutama vilahdus asumuksestani. Kämppääni on ihasteltu kovasti, ja onhan tämä edellisiin verrattuna paljon valoisampi ja tilavampi. Talo on tosi rauhallinen: en ole kokenut mitenkään häiritsevänä sitä, että silloin tällöin joku soittaa musiikkia yömyöhään, koska äänet eivät lähimmistäkään asunnoista kuulu niin kovina, etteikö niistä huolimatta pystyisi esimerkiksi nukkumaan. Ja vastavuoroisesti ei tietysti itsekään tarvitse varoa jokaista kolahdusta ja pelätä, että naapurit valittavat - tosin pidän itseäni aika hiljaisena asukkaana. Ensimmäisen viikon ajan, kun nukuin patjalla, asunto tuntui tietysti aika kolkolta, mutta kalusteiden saamisen jälkeen tämä on heti tuntunut kodilta. Kyllä mä täällä viihdyn. <3
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
Mehukeittoa opiskelijabudjetilla
Mulla on ongelma. Monen muun tavoin tykkään sotkea maitorahkaani ja aamupuurooni mehukeittoa (tai joskus myös mangopilttiä, namnam), mutta koska edes yritän elää terveellisesti, ne ihan normaalit mehukeitot ei käy. Niissä kun on aika paljon sokeria. Sitten on tietysti light-versioita, mutta ne makeutetaan aspartaamilla, jota sitäkin mielelläni välttelen. Ainoa löytämäni poikkeus on Valion mehukeittosarja, jossa on pari sellaista vaihtoehtoa, joissa osa sokerista on korvattu stevioglykosideilla.
Steviamehukeitot on hyviä (vaikka niissäkin sitä sokeria toki on, mutta vähemmän kuin "tavallisissa" mehukeitoissa), mutta pidemmän päälle opiskelijabudjetin kannalta melko hintavia. Piti siis keksiä jotain muuta ja päätin tehdä mehukeittoni itse. Eihän se kovin vaikeaa ole. Koska mulla ei tällä hetkellä ole pakastimessani marjoja - ja jos olisi, en todellakaan keittelisi niitä kiisseliksi - ja kriteerinä oli pieni budjetti, kiehautin mehukeittoni tiivisteestä. Niitä onneksi löytyy jo sokerittomana ja aspartaamivapaana: ainakin Marlilla on valikoimissa useitakin sukraloosilla makeutettuja mehutiivisteitä. Koska ensimmäinen erä on aina kokeiluerä, valitsin tutun ja turvallisen mansikan.
Ja kyllähän se nyt ihan asiansa ajaa. Seuraavaan erään voisin lisätä mausteeksi vaikka tilkan sitruunamehua, mutta kyllä tuo puuron ja rahkan seassa maistuu tuollaisenaankin, kuten oli tarkoituskin. Aikaa keittelyyn ei kulu paljon mitään ja reseptikin on ihan yksinkertainen:
- 15 dl tiivisteestä valmistettua mehua halutun vahvuisena (pullossa lukeva ohje on 1:5, itse laitoin 1:4)
- 3 rkl perunajauhoja
Mehu kuumennetaan kattilassa kiehuvaksi, minkä jälkeen vesitilkkaan sekoitettu perunajauho valutetaan joukkoon koko ajan sekoittaen. Tämän jälkeen seos kuumennetaan vielä kerran siten, että se "pulpahtaa" kerran ja homma on siinä. Kyllä voi köyhä olla onnellinen kun löytää taas yhden tavan päästä vähän halvemmalla. :)
Steviamehukeitot on hyviä (vaikka niissäkin sitä sokeria toki on, mutta vähemmän kuin "tavallisissa" mehukeitoissa), mutta pidemmän päälle opiskelijabudjetin kannalta melko hintavia. Piti siis keksiä jotain muuta ja päätin tehdä mehukeittoni itse. Eihän se kovin vaikeaa ole. Koska mulla ei tällä hetkellä ole pakastimessani marjoja - ja jos olisi, en todellakaan keittelisi niitä kiisseliksi - ja kriteerinä oli pieni budjetti, kiehautin mehukeittoni tiivisteestä. Niitä onneksi löytyy jo sokerittomana ja aspartaamivapaana: ainakin Marlilla on valikoimissa useitakin sukraloosilla makeutettuja mehutiivisteitä. Koska ensimmäinen erä on aina kokeiluerä, valitsin tutun ja turvallisen mansikan.
Ja kyllähän se nyt ihan asiansa ajaa. Seuraavaan erään voisin lisätä mausteeksi vaikka tilkan sitruunamehua, mutta kyllä tuo puuron ja rahkan seassa maistuu tuollaisenaankin, kuten oli tarkoituskin. Aikaa keittelyyn ei kulu paljon mitään ja reseptikin on ihan yksinkertainen:
- 15 dl tiivisteestä valmistettua mehua halutun vahvuisena (pullossa lukeva ohje on 1:5, itse laitoin 1:4)
- 3 rkl perunajauhoja
Mehu kuumennetaan kattilassa kiehuvaksi, minkä jälkeen vesitilkkaan sekoitettu perunajauho valutetaan joukkoon koko ajan sekoittaen. Tämän jälkeen seos kuumennetaan vielä kerran siten, että se "pulpahtaa" kerran ja homma on siinä. Kyllä voi köyhä olla onnellinen kun löytää taas yhden tavan päästä vähän halvemmalla. :)
Kuinka x 10 - vastauksia suomalaisille googlaajille
Google on jännä hakukone. Osa luulee sitä kaiken tiedon ja sähköisen materiaalin alkulähteeksi, ja merkitsee blogitekstiensä loppuun pienellä präntillä, että postauksessa käytetty tieto ja kuvat on "otettu Googlesta". Osa luulee sitä kaiken tiedon ja sähköisen materiaalin alkulähteeksi, joka taikoo yleispätevän vastauksen ihan mihin tahansa kysymykseen. Hassua sinänsä, että tästä huolimatta maailmassa on vielä aika moni asia vinksallaan.
Eksyin selaamaan Google Trendsia. Ihan erityisesti mua viihdytti suomalaisten yleisimmät kuinka-alkuiset hakulausekkeet viime vuodelta. Ihmisen kyky sulkea silmänsä helpommin sanottu kuin tehty -todellisuudelta on toisinaan suorastaan hellyttävää; niin moni hakee "helpompia" vastauksia kysymyksiin, joihin jokainen sisimmässään tietää vastauksen - tai sen, onko vastausta edes olemassa. Päätin tehdä palveluksen kanssagooglaajilleni ja vastata heitä eniten askarruttaneisiin kysymyksiin yhdessä postauksessa. Seuraavassa siis suomalaisten kuinka-kyselyiden top 10* vuodelta 2013.
1. Kuinka ymmärtää naisia
Lue naistenlehtiä. Varsinkin Cosmopolitan kuvailee naisten ajatusmaailmaa ja elämän sisältöä varsin osuvasti. Tai sitten vaan turpa kiinni ja korvat auki, kun nainen puhuu sinulle, niin saatat jopa oppia kyseisen yksilön ajatusmaailmasta jotakin.
2. Kuinka rikastua
Tähän on tietysti useita vaihtoehtoja. Ilmeisin kuuluu: hanki töitä ja elä säästeliäästi. Toinen, kovin suosittu mutta varsin epätodennäköisesti toivotulla tavalla päättyvä polku on lotossa voittaminen. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita kaipaavalle suosittelen pankkiryöstöä, johon paras niksini on: älä jää kiinni.
3. Kuinka purjehtijaksi
Älä ihmeessä ainakaan opettele purjehtimaan. Purjehdusseuratkin on ihan turhia.
4. Kuinka saada unta
Pää tyynyyn ja silmät kiinni. Terveelliset elämäntavat helpottavat myös nukahtamista, kuten vähän kaikkea muutakin. Jos normaalit konstit eivät auta, keskustele lääkärin kanssa. Ei, unihäiriö ei tarkoita, että sinulla olisi aivokasvain. Ja vaikka olisikin, se lääkäriin meno on silloinkin ihan hyvä juttu.
5. Kuinka laihtua
Kuluta enemmän kuin syöt. Siinä se perusperiaate on. Eri juttu sitten, haluatko päästä kiloistasi eroon siten, että ne myös pysyvät poissa. Ja siten, että muu terveytesi ei kärsi dieetistäsi. Liikunnan, kasvisten ja vähärasvaisten ja runsaskuituisten tuotteiden suosimisella pääsee jo pitkälle. Ja ei, hiilihydraatti ei ole synonyymi syanidille.
Kuluta enemmän kuin syöt. Siinä se perusperiaate on. Eri juttu sitten, haluatko päästä kiloistasi eroon siten, että ne myös pysyvät poissa. Ja siten, että muu terveytesi ei kärsi dieetistäsi. Liikunnan, kasvisten ja vähärasvaisten ja runsaskuituisten tuotteiden suosimisella pääsee jo pitkälle. Ja ei, hiilihydraatti ei ole synonyymi syanidille.
6. Kuinka saada tyttöystävä
Lue naistenlehtiä. Varsinkin Cosmopolitanista saa hyviä vinkkejä siitä, mitä tytöt mieheltä haluavat. Tai sitten tapaat itsellesi sopivalla tavalla uusia ihmisiä, olet avoimin mielin ja katsot, mitä tapahtuu.
Lue naistenlehtiä. Varsinkin Cosmopolitanista saa hyviä vinkkejä siitä, mitä tytöt mieheltä haluavat. Tai sitten tapaat itsellesi sopivalla tavalla uusia ihmisiä, olet avoimin mielin ja katsot, mitä tapahtuu.
7. Kuinka tulla kipeäksi
Riippuu, mitä me kipeällä ymmärrämme. Jos rasituksesta johtuva lihaskipu ja -jäykkyys riittää, mene kuntosalille, treenaa (liian) kovaa, äläkä missään nimessä venyttele. Lämmittelystä luopumalla lisäät myös mukavasti vammautumisriskiä, jolloin todennäköisyytesi rikkoa paikkasi sairasloman arvoisesti kasvaa. Muitakin keinoja luonnollisesti on. Pääsi saat helposti kipeäksi hakkaamalla sitä seinään ja räkätauti tarttuu varmimmin kun nappaat nuhaisen kaverisi nenäliinan ja nuolaiset sitä pari kertaa.
8. Kuinka saada sixpack
Mikäli sixpackin laatua ei tarkemmin määritellä, suosittelen marssimaan sopivan rahasumman kanssa lähimpään putiikkiin, jossa voit vaihtaa pennosesi kuuden tölkin pakkaukseen kaljaa tai muuta valitsemaasi nestettä. Musiikkiliikkeistä voi tiedustella ZZ Topin kokoelma-albumia nimeltä Sixpack. Jos taas puhutaan vatsan alueen lihaksistosta, suosittelen liikunnan harrastamista ja ruokavaliota, joka pitää ylimääräisen rasvan pois mainitulta alueelta.
9. Kuinka ymmärtää miestä
Lue naistenlehtiä. Varsinkin Cosmopolitanin toimitukseen ilmeisesti kuuluu miesten järjenjuoksuun perehtyneitä asiantuntijoita, jotka osaavat kertoa meille naisille, mitä miehet meistä ajattelevat. Tai sitten turpa kii ja korvat auki.
Lue naistenlehtiä. Varsinkin Cosmopolitanin toimitukseen ilmeisesti kuuluu miesten järjenjuoksuun perehtyneitä asiantuntijoita, jotka osaavat kertoa meille naisille, mitä miehet meistä ajattelevat. Tai sitten turpa kii ja korvat auki.
10. Kuinka ladata Minecraft
Täytyy sanoa, että tämä on hämmentävää. Minecraft on käsittääkseni tietokonepeli. Joka tietääkseni toimii englannin kielellä, minkä kyseistä peliä koneelleen havittelevan täytyy kaiken järjen mukaan tietää. Mikä taas tarkoittaa sitä, että pelaajan on hallittava englannin kieltä edes jokunen sana, jotta pystyy sitä pelaamaan (paremmin tietävät korjatkoon, jos päättelyketjuni meni pieleen). Joten miksi ja millä logiikalla hakulause on "kuinka ladata Minecraft" eikä esimerkiksi yksinkertaisimmillaan "Minecraft download". Kun ei se haettu osoitekaan näyttänyt sen kummempi olevan kuin minecraft.net/download.
* Kyseessä siis kuinka-haut, joiden määrä "kasvoi eniten edellisestä kaudesta". Sitä tietoa ei minun silmiini osunut, mitä tämä edellinen kausi käytännössä tarkoittaa, mutta veikkaisin edellistä vuotta.
Älkääkä nyt käsittäkö väärin. Onhan se hyvä, että ihminen hakee sitä tietoa kuukkelin kautta ihan itse eikä kyselemällä keskustelupalstoilla. Mutta silti. Netissä on paljon tietoa, mutta emmeköhän me kaikki olisi jo tahtomattammekin kuulleet, jos joku olisi keksinyt taikatempun, jolla saat yhtäkkiä tilillesi ilmestymään miljoonia.
* Kyseessä siis kuinka-haut, joiden määrä "kasvoi eniten edellisestä kaudesta". Sitä tietoa ei minun silmiini osunut, mitä tämä edellinen kausi käytännössä tarkoittaa, mutta veikkaisin edellistä vuotta.
Älkääkä nyt käsittäkö väärin. Onhan se hyvä, että ihminen hakee sitä tietoa kuukkelin kautta ihan itse eikä kyselemällä keskustelupalstoilla. Mutta silti. Netissä on paljon tietoa, mutta emmeköhän me kaikki olisi jo tahtomattammekin kuulleet, jos joku olisi keksinyt taikatempun, jolla saat yhtäkkiä tilillesi ilmestymään miljoonia.
torstai 13. helmikuuta 2014
Pinnallisuuden uusimmat tuulet: Tinder
Tehdäänpä alkuun pieni paljastus: mun on vaikea tutustua ihmisiin kasvokkain. Siis niin, että syntyisi jotakin kestävää yhteydenpitoa. Osaan olla varsin suorasanainen, mutta uusia ihmisiä kohdatessani olen auttamattoman ujo ja arka. Siispä olen varsin onnekas eläessäni tätä aikakautta tässä maassa: mulla on mahdollisuus toteuttaa sosiaalisuuttani Internetin ihmeellisessä maailmassa. Monet hyvistä ystävistäni olen tavannut alkujaan erään nettiryhmän kautta - ja kyllä, nettideittailukin on mulle tuttua. Enkä toki ole nykypäivänä tässä mielessä mitenkään poikkeuksellinen. Ihmisiä on helpompi kohdata kasvokkain, kun on ensin rauhassa saanut muodostaa jonkinlaista käsitystä siitä, millainen persoonallisuus on kyseessä. Järki päässä toki: tottahan netissä kuka tahansa voi esittää olevansa mitä tahansa.
Selailin puhelimeni sovellusvalikoimaa ja eksyin tutkailemaan palvelua nimeltä Tinder. (Saattaa olla, että olen taas vähän jäljessä näistä trendeistä, mutta mä en tuosta ollut aiemmin kuullutkaan.) Silmäisin esittelyn vain nopeasti läpi ja latasin sovelluksen, koska kieltämättähän se kuulosti hyvältä: Tinderiin kirjaudutaan Facebook-tunnuksilla, minkä jälkeen sovellus etsii paikkatietojen avulla lähialueella majailevia käyttäjiä, joihin voi sitten halutessaan tutustua. Ja kiinnostaahan mua tietää, olisiko palvelussa vaikka uuden naapurustoni muita asukkaita, joita en lainkaan tunne.
Homma toimii niin, että sovelluksesta voi valita, miten laajalta alueelta muita käyttäjiä etsitään, mistä ikähaarukasta ja näytetäänkö naisia, miehiä vai molempia. Sovellus etsii lähimaastossa olevat käyttäjät ja tuo heidän profiilikuvansa, etunimensä ja ikänsä ruudulle vähän kuin korttipinoksi, josta kortteja sitten heitetään eri pinoihin sen mukaan, miellyttääkö kuvassa näkyvä pärstä vai ei. Kuvaa näpäyttämällä saa henkilöstä tarkempia tietoja, jos tämä on niitä halunnut jakaa. Sitä, oletko painanut toisen käyttäjän kohdalla sydämen vai ruksin kuvaa, ei toinen saa tietää, elleivät molemmat ole valinneet sydäntä. Silloin sovellus ilmoittaa, että olette "Tinder-pari".
Tässä kohtaa sitten tajusin, että yleiseen verkostoitumiseen ja tutustumiseen tarkoitetun sovelluksen sijaan olin tullut käytännössä deittipalveluun. Asetuksista huomasin, että koska olin ilmoittanut olevani nainen, sovellus etsi automaattisesti nähtäväkseni vain miesten profiileja - senkin toki saa muutettua, kuten jo sanoin, mutta oletuksena oli, että etsin itselleni poikaystävää. Tai treffiseuraa tai seksiseuraa tai ainakin jotain enemmän kuin kaveruutta. Vaan minä kun en tällä hetkellä hae muuta kuin kaveruutta ja ystävyyttä.
Mikäänhän ei kuitenkaan estä pelkän ystävyyden syntymistä treffipalveluiden kautta ja siksi jäin uteliaana hetkeksi selailemaan, millaisia naamoja lähistöltä löytyy. Säädin sovelluksen näyttämään käyttäjiä sukupuolesta riippumatta, mutta siitä huolimatta korttipinossa oli suurimmaksi osaksi miehiä - liekö tämä sitten merkki siitä, että naiset käyttävät sovellusta vähemmän. Tinder-pariutumista tapahtui vain miesten kanssa, eli ilmeisesti sovelluksen käyttö on varsin heteronormatiivista seuranhakua. Kai.
Onhan se naamakuvien selailu ihan hauskaa, mutta kun vaihtoehtoina on juu ja ei, se rinnastuu turhan paljon vaihtoehtoihin hot ja not. Ja voiko pelkän ulkonäön perusteella päätellä, onko tässä nyt juuri minun kaverikseni tai elämänkumppanikseni sopiva yksilö? No ei todellakaan. Tinder tarjoaa käyttäjästä informaatiota lähinnä juuri sen kuvan ja nimen verran, koska harva vaikuttaa vaivautuvan muokkaamaan profiiliaan niin, että sieltä selviäisi vaikka musiikkimakua tai harrastuksia. Minä en tätä kautta lähtisi seuraa hakemaan, enkä oikeastaan usko että se edes onnistuisi. Reilun tunnin selailun jälkeen Tinder-parilistallani oli muutama nuori mies, joista yhdenkään kanssa ei syntynyt minkäänlaista keskustelua.
"Tinder is how people meet. It's like real life, but better", todetaan Tinderin kotisivulla. Eli tosielämässäkin tapaamme ihmisiä niin, että arvioimme nopeasti toisen pärstän ja päätämme pelkästään sen perusteella, onko hän tutustumisen arvoinen? Ja kun Tinder on sitten vielä jotakin parempaa kuin oikea elämä...niin mitä? Nyt meillä on mahdollisuus keräillä itsellemme haaremi hyvännäköisiä ihmisiä? Jos treffipalstoille kirjoiteltavat profiilit ovat vaihtoehto kumppaniehdokkaiden etsimiselle vaikka baarista, Tinder on sitten ehkä nykyaikainen vastine sille, että istuskelet ostoskeskuksessa kaverisi kanssa ja arvostelet ohikulkijoiden ulkonäköä. Ja siinä se Tinderin tarjoama huvi ja hyöty sitten onkin. Ideahan sovelluksessa on varsin hieno, mutta veikkaan, että me ihmiset emme pinnallisuuttamme osaa toimia sen mukaisesti - ja niinpä ne syvemmät ihmissuhteet jäävät sitten rakennettaviksi muilla tavoilla. Tämä sovellus ei minun puhelimeeni jäänyt.
Selailin puhelimeni sovellusvalikoimaa ja eksyin tutkailemaan palvelua nimeltä Tinder. (Saattaa olla, että olen taas vähän jäljessä näistä trendeistä, mutta mä en tuosta ollut aiemmin kuullutkaan.) Silmäisin esittelyn vain nopeasti läpi ja latasin sovelluksen, koska kieltämättähän se kuulosti hyvältä: Tinderiin kirjaudutaan Facebook-tunnuksilla, minkä jälkeen sovellus etsii paikkatietojen avulla lähialueella majailevia käyttäjiä, joihin voi sitten halutessaan tutustua. Ja kiinnostaahan mua tietää, olisiko palvelussa vaikka uuden naapurustoni muita asukkaita, joita en lainkaan tunne.
Homma toimii niin, että sovelluksesta voi valita, miten laajalta alueelta muita käyttäjiä etsitään, mistä ikähaarukasta ja näytetäänkö naisia, miehiä vai molempia. Sovellus etsii lähimaastossa olevat käyttäjät ja tuo heidän profiilikuvansa, etunimensä ja ikänsä ruudulle vähän kuin korttipinoksi, josta kortteja sitten heitetään eri pinoihin sen mukaan, miellyttääkö kuvassa näkyvä pärstä vai ei. Kuvaa näpäyttämällä saa henkilöstä tarkempia tietoja, jos tämä on niitä halunnut jakaa. Sitä, oletko painanut toisen käyttäjän kohdalla sydämen vai ruksin kuvaa, ei toinen saa tietää, elleivät molemmat ole valinneet sydäntä. Silloin sovellus ilmoittaa, että olette "Tinder-pari".
Tässä kohtaa sitten tajusin, että yleiseen verkostoitumiseen ja tutustumiseen tarkoitetun sovelluksen sijaan olin tullut käytännössä deittipalveluun. Asetuksista huomasin, että koska olin ilmoittanut olevani nainen, sovellus etsi automaattisesti nähtäväkseni vain miesten profiileja - senkin toki saa muutettua, kuten jo sanoin, mutta oletuksena oli, että etsin itselleni poikaystävää. Tai treffiseuraa tai seksiseuraa tai ainakin jotain enemmän kuin kaveruutta. Vaan minä kun en tällä hetkellä hae muuta kuin kaveruutta ja ystävyyttä.
Mikäänhän ei kuitenkaan estä pelkän ystävyyden syntymistä treffipalveluiden kautta ja siksi jäin uteliaana hetkeksi selailemaan, millaisia naamoja lähistöltä löytyy. Säädin sovelluksen näyttämään käyttäjiä sukupuolesta riippumatta, mutta siitä huolimatta korttipinossa oli suurimmaksi osaksi miehiä - liekö tämä sitten merkki siitä, että naiset käyttävät sovellusta vähemmän. Tinder-pariutumista tapahtui vain miesten kanssa, eli ilmeisesti sovelluksen käyttö on varsin heteronormatiivista seuranhakua. Kai.
Onhan se naamakuvien selailu ihan hauskaa, mutta kun vaihtoehtoina on juu ja ei, se rinnastuu turhan paljon vaihtoehtoihin hot ja not. Ja voiko pelkän ulkonäön perusteella päätellä, onko tässä nyt juuri minun kaverikseni tai elämänkumppanikseni sopiva yksilö? No ei todellakaan. Tinder tarjoaa käyttäjästä informaatiota lähinnä juuri sen kuvan ja nimen verran, koska harva vaikuttaa vaivautuvan muokkaamaan profiiliaan niin, että sieltä selviäisi vaikka musiikkimakua tai harrastuksia. Minä en tätä kautta lähtisi seuraa hakemaan, enkä oikeastaan usko että se edes onnistuisi. Reilun tunnin selailun jälkeen Tinder-parilistallani oli muutama nuori mies, joista yhdenkään kanssa ei syntynyt minkäänlaista keskustelua.
"Tinder is how people meet. It's like real life, but better", todetaan Tinderin kotisivulla. Eli tosielämässäkin tapaamme ihmisiä niin, että arvioimme nopeasti toisen pärstän ja päätämme pelkästään sen perusteella, onko hän tutustumisen arvoinen? Ja kun Tinder on sitten vielä jotakin parempaa kuin oikea elämä...niin mitä? Nyt meillä on mahdollisuus keräillä itsellemme haaremi hyvännäköisiä ihmisiä? Jos treffipalstoille kirjoiteltavat profiilit ovat vaihtoehto kumppaniehdokkaiden etsimiselle vaikka baarista, Tinder on sitten ehkä nykyaikainen vastine sille, että istuskelet ostoskeskuksessa kaverisi kanssa ja arvostelet ohikulkijoiden ulkonäköä. Ja siinä se Tinderin tarjoama huvi ja hyöty sitten onkin. Ideahan sovelluksessa on varsin hieno, mutta veikkaan, että me ihmiset emme pinnallisuuttamme osaa toimia sen mukaisesti - ja niinpä ne syvemmät ihmissuhteet jäävät sitten rakennettaviksi muilla tavoilla. Tämä sovellus ei minun puhelimeeni jäänyt.
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
Ajatuksia laihtumisesta
Hiljaisuutta piisaa blogissa edelleen, koska sairaslomasta toipuminen (heh heh) vie multa vielä tosi paljon energiaa. Tupareista on pian kaksi viikkoa ja musta tuntuu edelleen, että siitä huolimatta, että rakkaiden ystävien kokoaminen yhteen oli mukavaa - monia en ollut nähnyt pitkiin aikoihin - ja ilta oli ainakin näin emännän näkökulmasta onnistunut, koko juhlien järjestäminen oli tähän väliin vähän liikaa. Mä kun huolehdin (kuulemma turhankin paljon) vieraideni viihtymisestä ja siitä että ruoka ja juoma riittää, eli pienimuotoisempikin illanvietto nostaa mun stressitasoni hetkellisesti pilviin. Mutta hengissä hei ollaan ja jos jotakin uutisia on, niin hyvää tässä on se, että kouluhommat etenee, ruokavalio on ainakin kohtalaisessa kuosissa ja liikunta maistuu. :)
Mulla ei ole valitettavasti tarjota itselleni tai muillekaan mitään tarkoituksella otettuja ennen/jälkeen -kuvakollaaseja kroppani kehityksestä, enkä edes omista vaakaa, mutta vaatteet ja peilikuva kertovat, että kyllä mä jotakin olen tehnyt oikein. Tupari-iltana onnistuin sotkemaan farkkuni, jotka mun piti yhdistää pari vuotta sitten ostamaani juhlatoppiin. Kyseinen toppi oli vuosi sitten mulle liian pieni (koska fuksivuosi ilmeisesti lihottaa jopa alkoholin kohtuukäyttäjää), mutta nyt se taas sopii. Kun farkut lensivät pyykkikoriin, piti pukeutumissuunnitelmiakin muuttaa.
Kaivelin vaatekaapin perukoilta muistaakseni lukion ensimmäisen tai toisen vuoden puurojuhlaan ostamani mekon, ja toivoin sormet ja varpaat ristissä, että a) mahtuisin siihen ja b) mekko pysyisi koko illan ajan ehjänä päälläni, enkä tursuaisi siitä ulos. Mekon vetoketjua kun sai jo ostohetkellä vähän kiskoa ylöspäin. Nyt se kuitenkin liukui kiinni aivan vaivattomasti - ja se jos mikä todistaa, että vaikka kropassa on voinut tapahtua muitakin muutoksia vielä lukioaikojen jälkeen, niin olen mä jonkun verran laihtunutkin. Kiloina ja sentteinä en osaa asiaa kommentoida millään tavalla, vaatekoko on todennäköisesti entisen L-XL sijaan M-L tai 42-44 sijaan 40-42. Pitkälle ja harteikkaalle naiselle mielestäni ihan terveet lukemat, 180 cm ja koko 34 kun eivät minusta oikein istu yhteen.
Ja millä tämä ihme on sitten saatu aikaan? Itse asiassa melkein huomaamatta, lopulta aika pieniltä tuntuvilla muutoksilla, jotka sitten kuitenkin ovat aika merkittäviä. Väitän, että pääsyyt ovat seuraavat:
- Kasvissyönti. Olen joskus aiemminkin todennut, että rajoittaessani lihatuotteet ruokavaliostani pois syömiseni monipuolistui huomattavasti - ja toki kasvisten osuus aterioilla pomppasi melkoisen paljon ylöspäin. Leipä on edelleen mun suurin paheeni, mutta olen saanut vähennettyä sen syöntiä jonkun verran ja toisinaan pidän kuuriluontoisesti kokonaan leivättömiä jaksoja. Juustoista valitsen vähärasvaisempia vaihtoehtoja, täysrasvaisia juustoja en juurikaan enää osta. Mutta koska kasvikset ovat täyttäviä, mutta sisältävät niukasti energiaa, plussakaloreiden kerääminen on huomattavasti epätodennäköisempää, kun kasvikset ovat ruokavaliossa pääosassa. Näinhän sen tosin pitäisi mennä, vaikka lihaa söisikin, mutta minun kohdallani vegetarismi näköjään toimii paremmin.
- Hyötyliikunta. Avoliiton päättymisen jälkeen tuli muutto paikkaan, jossa palvelut ovat lähellä ja bussipysäkki entiseen verrattuna kaukana. Jos mä saatoin ennen vilkaista keittiön ikkunasta viereiselle päätepysäkille ja tuumata, että ehdin vielä pinkoa alle 100 metrin matkan bussille, nyt lähimmälle pysäkille on yli puoli kilometriä matkaa. Sinällään ei paljon, mutta kun ajatellaan, että pelkästään bussipysäkille kuljettu matka on moninkertainen edelliseen verrattuna ja kauppareissutkin täytyy tehdä auton sijaan kävellen, askelia tulee melkoinen määrä lisää - ja toki se täytyy jossain näkyäkin, kun en syö ainakaan aiempaa enemmän.
- Säännöllinen liikunta. Siinä, missä mulle saattoi joskus aiemmin tulla kuukausienkin treenitaukoja, ne ovat nyt supistuneet korkeintaan pariin viikkoon ja muuttuneet hyvin poikkeuksellisiksi. Vähintäänkin käyn kävelemässä ja salillekin tykkään mennä. Liikunnasta on tullut tapa, josta haluan pitää kiinni nyt, kun saan harrastaa sitä tavoilla, joista nautin, eikä kukaan arvostele tekemistäni (vrt. koululiikunta).
- Satunnaiset dieettijaksot. Mä en usko pysyvään painonpudotukseen tiukkoja dieettejä noudattamalla, kilot ei pysy pois kuin oikealla elämäntapamuutoksella. Mun syömistottumukset on yleisesti ottaen ihan kohtuulliset - tosin terveellisyys ei nyt tässä ole sama asia kuin tämä juttadieetteihin kuuluva rahkan, raejuuston ja ravintolisien pyhä kolminaisuus. Toisinaan lipsumista kuitenkin tapahtuu, ja silloin oikaisen ruokailuani takaisin oikeille raiteille esimerkiksi juurikin näillä fitnessdieeteillä, joita noudatan kohtalaisen tarkasti muutamasta päivästä pariin viikkoon ja sitten taas höllennän ns. normaaliin päiväjärjestykseen. Toki joudun soveltamaan kasvissyöntini takia jonkun verran, kun noissa ruokaohjeissa yleensä on sitä kanaa ja lihaa. Tarkoitus ei näillä dieettijaksoilla ole erityisesti pudottaa painoa, vaan lähinnä muistuttaa itseäni siitä, miten kannattaa syödä. Kävisi se varmaan muullakin tavalla, mutta mä olen kokenut tämän itselleni hyväksi.
Ei siis ihmedieettejä, nälkäkuureja, hiilarikammoa tai mitään muitakaan vippaskonsteja. Eikä ääripäästä toiseen luisumista: en mä ole kokenut tarvetta ruveta yhtäkkiä sohvaperunasta fitnessammattilaiseksi, vaikka salitreenistä sinänsä tykkäänkin. Tuntuu, että monella muulla se kultainen keskitie on jotenkin jäänyt huomaamatta, kun joka tuutista tulee tarinoita näistä oman elämänsä sankareista, joiden laihdutus ei lopu normaalipainoon, vaan vasta siihen kun noustaan kisalavoille rasvaprosentilla nolla. Se hyöty tästä fitnessbuumista tietenkin on ollut minunkin kannaltani, että tietoa, vinkkejä ja vertaistukea löytyy vaikka millä mitalla, kunhan sitä osaa hakea järkevistä lähteistä.
(Ensimmäistä kertaa mua muuten vähän häiritsi kirjoittaa pitkää tekstiä ilman kuvitusta. Ilmeisesti olen onnistunut blogeja selaillessani aivopeseytymään siihen, että postaukset pitäisi kuvittaa jostain kopioiduilla motivaatiolauseilla ja treeni- ja ruokakuvilla. Hyi olkoon.)
Mulla ei ole valitettavasti tarjota itselleni tai muillekaan mitään tarkoituksella otettuja ennen/jälkeen -kuvakollaaseja kroppani kehityksestä, enkä edes omista vaakaa, mutta vaatteet ja peilikuva kertovat, että kyllä mä jotakin olen tehnyt oikein. Tupari-iltana onnistuin sotkemaan farkkuni, jotka mun piti yhdistää pari vuotta sitten ostamaani juhlatoppiin. Kyseinen toppi oli vuosi sitten mulle liian pieni (koska fuksivuosi ilmeisesti lihottaa jopa alkoholin kohtuukäyttäjää), mutta nyt se taas sopii. Kun farkut lensivät pyykkikoriin, piti pukeutumissuunnitelmiakin muuttaa.
Kaivelin vaatekaapin perukoilta muistaakseni lukion ensimmäisen tai toisen vuoden puurojuhlaan ostamani mekon, ja toivoin sormet ja varpaat ristissä, että a) mahtuisin siihen ja b) mekko pysyisi koko illan ajan ehjänä päälläni, enkä tursuaisi siitä ulos. Mekon vetoketjua kun sai jo ostohetkellä vähän kiskoa ylöspäin. Nyt se kuitenkin liukui kiinni aivan vaivattomasti - ja se jos mikä todistaa, että vaikka kropassa on voinut tapahtua muitakin muutoksia vielä lukioaikojen jälkeen, niin olen mä jonkun verran laihtunutkin. Kiloina ja sentteinä en osaa asiaa kommentoida millään tavalla, vaatekoko on todennäköisesti entisen L-XL sijaan M-L tai 42-44 sijaan 40-42. Pitkälle ja harteikkaalle naiselle mielestäni ihan terveet lukemat, 180 cm ja koko 34 kun eivät minusta oikein istu yhteen.
Ja millä tämä ihme on sitten saatu aikaan? Itse asiassa melkein huomaamatta, lopulta aika pieniltä tuntuvilla muutoksilla, jotka sitten kuitenkin ovat aika merkittäviä. Väitän, että pääsyyt ovat seuraavat:
- Kasvissyönti. Olen joskus aiemminkin todennut, että rajoittaessani lihatuotteet ruokavaliostani pois syömiseni monipuolistui huomattavasti - ja toki kasvisten osuus aterioilla pomppasi melkoisen paljon ylöspäin. Leipä on edelleen mun suurin paheeni, mutta olen saanut vähennettyä sen syöntiä jonkun verran ja toisinaan pidän kuuriluontoisesti kokonaan leivättömiä jaksoja. Juustoista valitsen vähärasvaisempia vaihtoehtoja, täysrasvaisia juustoja en juurikaan enää osta. Mutta koska kasvikset ovat täyttäviä, mutta sisältävät niukasti energiaa, plussakaloreiden kerääminen on huomattavasti epätodennäköisempää, kun kasvikset ovat ruokavaliossa pääosassa. Näinhän sen tosin pitäisi mennä, vaikka lihaa söisikin, mutta minun kohdallani vegetarismi näköjään toimii paremmin.
- Hyötyliikunta. Avoliiton päättymisen jälkeen tuli muutto paikkaan, jossa palvelut ovat lähellä ja bussipysäkki entiseen verrattuna kaukana. Jos mä saatoin ennen vilkaista keittiön ikkunasta viereiselle päätepysäkille ja tuumata, että ehdin vielä pinkoa alle 100 metrin matkan bussille, nyt lähimmälle pysäkille on yli puoli kilometriä matkaa. Sinällään ei paljon, mutta kun ajatellaan, että pelkästään bussipysäkille kuljettu matka on moninkertainen edelliseen verrattuna ja kauppareissutkin täytyy tehdä auton sijaan kävellen, askelia tulee melkoinen määrä lisää - ja toki se täytyy jossain näkyäkin, kun en syö ainakaan aiempaa enemmän.
- Säännöllinen liikunta. Siinä, missä mulle saattoi joskus aiemmin tulla kuukausienkin treenitaukoja, ne ovat nyt supistuneet korkeintaan pariin viikkoon ja muuttuneet hyvin poikkeuksellisiksi. Vähintäänkin käyn kävelemässä ja salillekin tykkään mennä. Liikunnasta on tullut tapa, josta haluan pitää kiinni nyt, kun saan harrastaa sitä tavoilla, joista nautin, eikä kukaan arvostele tekemistäni (vrt. koululiikunta).
- Satunnaiset dieettijaksot. Mä en usko pysyvään painonpudotukseen tiukkoja dieettejä noudattamalla, kilot ei pysy pois kuin oikealla elämäntapamuutoksella. Mun syömistottumukset on yleisesti ottaen ihan kohtuulliset - tosin terveellisyys ei nyt tässä ole sama asia kuin tämä juttadieetteihin kuuluva rahkan, raejuuston ja ravintolisien pyhä kolminaisuus. Toisinaan lipsumista kuitenkin tapahtuu, ja silloin oikaisen ruokailuani takaisin oikeille raiteille esimerkiksi juurikin näillä fitnessdieeteillä, joita noudatan kohtalaisen tarkasti muutamasta päivästä pariin viikkoon ja sitten taas höllennän ns. normaaliin päiväjärjestykseen. Toki joudun soveltamaan kasvissyöntini takia jonkun verran, kun noissa ruokaohjeissa yleensä on sitä kanaa ja lihaa. Tarkoitus ei näillä dieettijaksoilla ole erityisesti pudottaa painoa, vaan lähinnä muistuttaa itseäni siitä, miten kannattaa syödä. Kävisi se varmaan muullakin tavalla, mutta mä olen kokenut tämän itselleni hyväksi.
Ei siis ihmedieettejä, nälkäkuureja, hiilarikammoa tai mitään muitakaan vippaskonsteja. Eikä ääripäästä toiseen luisumista: en mä ole kokenut tarvetta ruveta yhtäkkiä sohvaperunasta fitnessammattilaiseksi, vaikka salitreenistä sinänsä tykkäänkin. Tuntuu, että monella muulla se kultainen keskitie on jotenkin jäänyt huomaamatta, kun joka tuutista tulee tarinoita näistä oman elämänsä sankareista, joiden laihdutus ei lopu normaalipainoon, vaan vasta siihen kun noustaan kisalavoille rasvaprosentilla nolla. Se hyöty tästä fitnessbuumista tietenkin on ollut minunkin kannaltani, että tietoa, vinkkejä ja vertaistukea löytyy vaikka millä mitalla, kunhan sitä osaa hakea järkevistä lähteistä.
(Ensimmäistä kertaa mua muuten vähän häiritsi kirjoittaa pitkää tekstiä ilman kuvitusta. Ilmeisesti olen onnistunut blogeja selaillessani aivopeseytymään siihen, että postaukset pitäisi kuvittaa jostain kopioiduilla motivaatiolauseilla ja treeni- ja ruokakuvilla. Hyi olkoon.)
lauantai 25. tammikuuta 2014
Aika viikko
Aika pakkanen
Minä olen atoopikko. Kuivanahkainen ihminen, jonka pahin vihollinen on talvi. Ja jauhopöly ja tomaatin ja sitrushedelmien mehu. Varsinkin talvella. Voitte arvata, mikä on lopputulos, kun mittarissa on kolmatta kymmentä astetta miinuksia ja minä joudun upottamaan muutenkin jo hiekkapaperia muistuttavat käpäläni tiskialtaaseen. Psoriasiksesta kärsivät pääsevät kuulemma toisinaan Kelan tukemille matkoille etelän lämpöön ja aurinkoon (ja hyvä niin, koska auringonvalo todella voi helpottaa heidän oireitaan), mutta kyllä se atoopikollekin kelpaisi. Viime talvi menikin poikkeuksellisen helposti kahden Lanzarotella vietetyn viikon jälkeen.
Laatuaikaa
Kotoa muutettuaan sitä huomaa, miten välit vanhempiin muuttuvat vähitellen aivan toisenlaisiksi. Mä olen aina ollut hyvissä ja läheisissä väleissä koko perheeni kanssa - vaikka on meillä kyllä riideltykin - mutta olen erityisen iloinen siitä, että vanhempieni hieman ylisuojeleva ja holhoavakin suhtautuminen esikoiseensa alkaa vihdoin hellittää. Tilalle on tulossa jotakin hieman tasavertaisempaa, ehkä vähän ystävyyttä muistuttavaa. Ja mehän vietettiin sitten äidin kanssa torstaina shoppailupäivää. Tarkoituksena oli etsiä äidille housuja ja mulle takkia, mutta kauppojen kiertely päättyi siten, että äidin ostoskassissa oli puoliksi heräteostoksena hankittu takki ja mulla paketillinen riisipaperia.
Aika aikaansa kutakin
...tuumasivat talvisaappaani eilen kuntosalin pukuhuoneessa. Olihan niillä jo ikää monta vuotta, mutta kieltämättä valitsivat melko ikävän hetken mennä rikki. Hajonneilla kengillä on nimittäin melko ikävä talsia bussipysäkiltä kotiin reippaassa pakkasessa, varsinkin kun on ensin käynyt katsastamassa kuntosalin vieressä sijaitsevan kenkäkaupan valikoiman ja todennut, että ei, pikaiseen tarpeeseen ei löydy sopivia talvikenkiä, mikäli jalka sattuu olemaan mallia kanootti, maku vaativa ja budjetti rajallinen.
Aikasekaannus
Mulla oli varattuna perjantaiksi lääkäriaika, jossa piti arvioida mun kuntoani ja mahdollisuuksiani jatkaa opiskelua sairasloman jälkeen. Paitsi että se aika oli oikeasti torstaiaamuna kello 8, minkä huomasin sopivasti torstaiaamuna kello 9. Muutaman(kymmenen) kirosanan jälkeen sain sentään soitettua YTHS:lle ja sovittua, että lääkäri soittaa minulle. Puhelimessa sitten sovittiin, että koska itse koen vointini ja toimintakykyni jo varsin hyväksi, on sairasloma tältä erää ohi ja saan palata rauhalliseen tahtiin opintojen pariin. Lienee sanomattakin selvää, että olen tosi iloinen ja helpottunut, vaikka lääketieteen kannalta todellinen tilanteeni onkin nyt toistaiseksi selvittämättä. Ensi viikolla siis takaisin normaaliin päiväjärjestykseen - olihan se nyt jo aikakin. :)
Minä olen atoopikko. Kuivanahkainen ihminen, jonka pahin vihollinen on talvi. Ja jauhopöly ja tomaatin ja sitrushedelmien mehu. Varsinkin talvella. Voitte arvata, mikä on lopputulos, kun mittarissa on kolmatta kymmentä astetta miinuksia ja minä joudun upottamaan muutenkin jo hiekkapaperia muistuttavat käpäläni tiskialtaaseen. Psoriasiksesta kärsivät pääsevät kuulemma toisinaan Kelan tukemille matkoille etelän lämpöön ja aurinkoon (ja hyvä niin, koska auringonvalo todella voi helpottaa heidän oireitaan), mutta kyllä se atoopikollekin kelpaisi. Viime talvi menikin poikkeuksellisen helposti kahden Lanzarotella vietetyn viikon jälkeen.
Laatuaikaa
Kotoa muutettuaan sitä huomaa, miten välit vanhempiin muuttuvat vähitellen aivan toisenlaisiksi. Mä olen aina ollut hyvissä ja läheisissä väleissä koko perheeni kanssa - vaikka on meillä kyllä riideltykin - mutta olen erityisen iloinen siitä, että vanhempieni hieman ylisuojeleva ja holhoavakin suhtautuminen esikoiseensa alkaa vihdoin hellittää. Tilalle on tulossa jotakin hieman tasavertaisempaa, ehkä vähän ystävyyttä muistuttavaa. Ja mehän vietettiin sitten äidin kanssa torstaina shoppailupäivää. Tarkoituksena oli etsiä äidille housuja ja mulle takkia, mutta kauppojen kiertely päättyi siten, että äidin ostoskassissa oli puoliksi heräteostoksena hankittu takki ja mulla paketillinen riisipaperia.
Aika aikaansa kutakin
...tuumasivat talvisaappaani eilen kuntosalin pukuhuoneessa. Olihan niillä jo ikää monta vuotta, mutta kieltämättä valitsivat melko ikävän hetken mennä rikki. Hajonneilla kengillä on nimittäin melko ikävä talsia bussipysäkiltä kotiin reippaassa pakkasessa, varsinkin kun on ensin käynyt katsastamassa kuntosalin vieressä sijaitsevan kenkäkaupan valikoiman ja todennut, että ei, pikaiseen tarpeeseen ei löydy sopivia talvikenkiä, mikäli jalka sattuu olemaan mallia kanootti, maku vaativa ja budjetti rajallinen.
Aikasekaannus
Mulla oli varattuna perjantaiksi lääkäriaika, jossa piti arvioida mun kuntoani ja mahdollisuuksiani jatkaa opiskelua sairasloman jälkeen. Paitsi että se aika oli oikeasti torstaiaamuna kello 8, minkä huomasin sopivasti torstaiaamuna kello 9. Muutaman(kymmenen) kirosanan jälkeen sain sentään soitettua YTHS:lle ja sovittua, että lääkäri soittaa minulle. Puhelimessa sitten sovittiin, että koska itse koen vointini ja toimintakykyni jo varsin hyväksi, on sairasloma tältä erää ohi ja saan palata rauhalliseen tahtiin opintojen pariin. Lienee sanomattakin selvää, että olen tosi iloinen ja helpottunut, vaikka lääketieteen kannalta todellinen tilanteeni onkin nyt toistaiseksi selvittämättä. Ensi viikolla siis takaisin normaaliin päiväjärjestykseen - olihan se nyt jo aikakin. :)
tiistai 21. tammikuuta 2014
Räpellyksiä
Kun tässä nyt on sattuneista syistä kotosalla ja sohvan nurkassa viihdytty varsin paljon, olen pitkästä aikaa saanut käsilläni aikaiseksi muutakin kuin sitä epämääräistä huitomista, mitä harrastan puhuessani ja kesällä hyttysparven keskellä. Tilauksesta virkkasin kaverille ihan peruspipon, jossa nyt ei ole sen kummemmin esiteltävää, mutta muuten talvitamineiden väkertäminen on jäänyt vähemmälle. Sen sijaan olen keskittynyt yhdistelemään virkkausta ja muuta käsillä räpeltämistä, jota kutsuisin lähinnä askarteluksi. Siitä taas on seurannut muun muassa tätä:
No, ne on korvakorut. Katsoin mallia joskus virkkaamastani pöytäliinasta. :D Kehyksenä (joka näyttää muuten näissä kuvissa minusta paljon silmiinpistävämmältä ja rumemmalta kuin luonnossa) on rannerengas.
Kuvista tuli itse tuotosten kannalta varsin epäimartelevia, mutta mua ei nyt vaan huvita ottaa niitä uusiksi. Tai paremmassa valaistuksessa. Pointti on se, että siinä on käsilaukku. Clutch. Meikkipussi. Tablettilaukku (näihin kun mahtuu ainakin mun 7" näytöllä varustettu opiskeluvälineeni). Mikälie pussukka. Ja sitten sillä on kaveri:
Niin mistäkö nämä on tehty? Ruokailutableteista (siinä mielessä tablettilaukku on kovinkin osuva nimitys). Nämä ja niiden vielä viimeistelyä vailla olevat sisarukset laitan myyntiin siinä toivossa, että voisin harrastaa näiden tekemistä vähän enemmänkin ilman, että hukkaan kaikki rahani materiaalikuluihin. Jollain pitäis, nähkääs, elääkin.
No, ne on korvakorut. Katsoin mallia joskus virkkaamastani pöytäliinasta. :D Kehyksenä (joka näyttää muuten näissä kuvissa minusta paljon silmiinpistävämmältä ja rumemmalta kuin luonnossa) on rannerengas.
Kuvista tuli itse tuotosten kannalta varsin epäimartelevia, mutta mua ei nyt vaan huvita ottaa niitä uusiksi. Tai paremmassa valaistuksessa. Pointti on se, että siinä on käsilaukku. Clutch. Meikkipussi. Tablettilaukku (näihin kun mahtuu ainakin mun 7" näytöllä varustettu opiskeluvälineeni). Mikälie pussukka. Ja sitten sillä on kaveri:
Niin mistäkö nämä on tehty? Ruokailutableteista (siinä mielessä tablettilaukku on kovinkin osuva nimitys). Nämä ja niiden vielä viimeistelyä vailla olevat sisarukset laitan myyntiin siinä toivossa, että voisin harrastaa näiden tekemistä vähän enemmänkin ilman, että hukkaan kaikki rahani materiaalikuluihin. Jollain pitäis, nähkääs, elääkin.
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
Muutama kuurakuva
Tulihan se talvikin vihdoin. Tosin vähän vähempikin pakkanen ehkä riittäisi, koska tämän hetken lukemat saavat ainakin mut jäämään sohvannurkkaan, vaikka muuten voisin sairaslomasta huolimatta ulkoillakin. Ulkona kun jäätyy vähintään naama, vaikka pakkasessa pärjääminen pukeutumiskysymys onkin. Mutta hei - talvivalokuvausta voi näillä lämpötiloilla harrastaa myös ilman paleltumisriskiä!
Kuvat on siis räpsitty muka kekseliäästi ikkunan läpi. Samalla tyylillähän - mutta toki huomattavasti paljon taitavammin (ja paremmalla välineistöllä) - on otettu Vuoden Luontokuva -kilpailun voittajakuvakin vuonna 2012. :) Pakkassäähän pitää silti ennemmin tai myöhemmin uskaltautua mm. ruokakaupassa käymisen vuoksi, joten ehkä mä joku päivä käyn sitten samalla reissulla vähän kuvailemassa. Siis ei niitä ruokakaupan hyllyjä, vaan ihan oikeasti ulkona.
Kuvat on siis räpsitty muka kekseliäästi ikkunan läpi. Samalla tyylillähän - mutta toki huomattavasti paljon taitavammin (ja paremmalla välineistöllä) - on otettu Vuoden Luontokuva -kilpailun voittajakuvakin vuonna 2012. :) Pakkassäähän pitää silti ennemmin tai myöhemmin uskaltautua mm. ruokakaupassa käymisen vuoksi, joten ehkä mä joku päivä käyn sitten samalla reissulla vähän kuvailemassa. Siis ei niitä ruokakaupan hyllyjä, vaan ihan oikeasti ulkona.
maanantai 13. tammikuuta 2014
On ollu vähän hiljasta
Heipä hei ja hyvää tätä vuotta. Eipä sitä ollakaan kuin tammikuun puolivälissä, kun hidas hämäläinen tajuaa antaa itsestään elonmerkkejä blogissakin. Tosin mieluummin hiljaista kuin väkisin tehtyjä täytepostauksia, sanon minä, mutta tällä kertaa mua itseänikin alkoi jo vähän vaivata se, ettei ole mitään sanottavaa.
Kulissien takana olen viettänyt ja tulen vielä jonkun aikaa viettämään sairaslomaa, jonka taustalla oleviin syihin en nyt mene muuten, kuin että olen aidosti työ- ja opiskelukyvytön. Täyslepo on valitettavasti tässä tapauksessa täysin aiheellinen ja oikein mitoitettu hoito, mutta tylsäksihän ne päivät käyvät, kun tekemistä ei suuremmin ole - eikä aina jaksamistakaan.
Tässä sitä on sitten tuijoteltu ihan liian paljon tyhjänpäiväisiä elokuvia, roikuttu Facebookissa, sekoitettu unirytmi totaalisesti, tehty käsitöitä ja mietitty pääsisikö niistä jollakin foorumilla eroonkin, koska "ylimääräinen" raha olisi tässä kohtaa enemmän kuin tervetullutta. Samalla olen oppinut, että polyeteenin liimaaminen on ainakin kotioloissa täysin mahdoton operaatio ja että neulan etsiminen heinäsuovasta ei ole mitään sen rinnalla, kun sitä pitää etsiä (nätisti sanottuna) kaoottisesta opiskelija-asunnosta.
Koska tässä ollaan toivottavasti kuitenkin jo paranemaan päin, uskalsin jyrätä helmikuun alkuun tyylikkäästi hieman myöhässä olevat tuparit. Jyräämiseksi sanon sitä siksi, että mua ei huvittanut ruveta sovittelemaan edes läheisimmän kaveriporukan menoja yhteen (koska kaikkihan me tiedetään että kuusi parikymppistä naista ei löydä alle kuukauden varoitusajalla päivää, joka sopisi kaikille), joten menetelmä on nyt sitten raaka, mutta tasapuolinen "tule jos pääset". Luvassa on cocktail-juhlat ainakin pukeutumisen ja syömisen osalta, mutta koska totesin että jokainen saa hoitaa nesteytyksensä itse, voi olla että tyylikkäiden cocktailien virkaa toimittaa ne perinteiset Fresitat ja siiderit.
Ulkona on kylmä, mikä tarkoittaa sitä että sisälläkään ei pompita lyhythihaisessa pyjamassa, joten mä kääriydyn nyt joululahjaksi saatuun fleecehuopaan lankakerän ja virkkuukoukun kanssa ja aloitan taas yhden turhanaikaisen komedian tuijottamisen.
perjantai 27. joulukuuta 2013
Luovia sisustusratkaisuja
Mää olen opiskelija. Mulla ei ole aikaa, rahaa tai ylipäätään suurta kiinnostusta raahata kotiini puolta Ikeaa ja asetella jotain peltiporoja laavalampun ja design-herätyskellon viereen. Mutta joulun alla ja varsinkin joulupäivänä pelastauduttuani porukoilta omaan rauhaani Tampereelle tuumasin, että onhan mun kämppä vielä varsin aneemisen näköinen. Toki mulla on lasiesineitä, mutta muutama lintu ja mariskooli ei riitä tekemään kämpästä asutun näköistä. Ja kun sisustuskauppoihin ei mun budjetillani ole asiaa, tuumasin että tehdään sitten itse. Ainakin on persoonallisen näköistä - ja onhan se kaikenlainen väkertäminen kivaakin.
Aloitin siitä, mitä parhaiten osaan. Ompelukoneet ja minä emme yleensä tule erityisen hyvin toimeen, vaikka toisinaan yritänkin lämmitellä viileän etäisiä välejämme, mutta puikot ja koukut mulla on aina pysyneet suhteellisen hyvin käsissä. Siis sen jälkeen, kun ala-asteikäisenä heittelin ensimmäisiä patalappuviritelmiä kiukuspäissäni olohuoneen nurkkaan kunnes palaset loksahtelivat kohdalleen ja innostuin opettelemaan sukan neulomista ihan itsekseni. Kylpyhuoneeni kaipasi pientä mattoa ja tuumasin, että turhapa tuota on ostaa, kun sen voi virkata itse. Ihan oikea trikookude maksaa mansikoita, mutta onneksi vanhoista lakanoista on helppo repiä kudetta. Jälki ei toki ole yhtä siistiä, mutta aivan riittävän hyvää minulle. Mulla ei sattunut olemaan niin huonokuntoista lakanaa, että olisin raaskinut laittaa matoksi, mutta UFFilta löytyi 3,5 euron hintaan vanha pussilakana, josta syntyi seuraavaa:
Tein ensin pyöreän maton, mutta koska mua ei pätkääkään huvittanut ruveta pingottamaan sitä, jotta se olisi näyttänyt lattialla muultakin kuin epämääräiseltä kudekasalta, purin sen ja tein suorakulmaisen version. Eihän se nyt varsinaisesti erityisen kaunis ole, mutta kelpaa mulle varsin hyvin.
Eräs ihan oikeista puutteista asunnossani on ollut se, että täällä ei ole seinäkelloa. Joo, mulla on kännykkä ja tietokone, mutta olen silti kaivannut seinälleni ihan oikeaa viisarikelloa, josta katsoa aikaa. Piipahdin joulun alla Ideaparkissa Clairen kanssa ja ostin sillä reissulla kellokoneiston, kun tuumasin, että minähän en valmiiseen kelloon tyydy, vaan teen aikarautani itse. Alun perin tarkoitus oli käydä ostamassa kirpputorilta vanha vinyylilevy ja kiinnittää viisarit siihen, mutta kaivellessani eilen laatikoitani löysin aivan toisenlaiset ainekset ajannäyttäjään.
Kun nyt kerran ajasta puhutaan, niin jostakin laatikoihini päätyneen Aikasi on nyt -singlen kansipahvi sopi teemaan paremmin kuin hyvin. Vielä väreihin sopiva pahvirasia, kellokoneisto ja kaksipuoleista teippiä ja kello-ongelma on hoidettu.
Olen viettänyt viime päivinä niin paljon aikaa Pinterestissä ja Craftgawkerissa, että ideoita alkaa olla jo vähän liikaakin. Sovellan löytämiäni ohjeita niin paljon kuin mahdollista, koska haluan ostaa uutta tarviketta mahdollisimman vähän ja kierrättää jo olemassa olevia materiaaleja, ja paras aika tähän vaikuttaa olevan kello kymmenen jälkeen illalla. Siis silloin, kun alan vähitellen olla väsynyt, mutta kuitenkin liian innoissani lopettamaan askartelua. Yllä näkemänne esineet ovat kumpikin valmistuneet aamuyöllä. Ihminen on näköjään väsyneenä yllättävän luova.
Aloitin siitä, mitä parhaiten osaan. Ompelukoneet ja minä emme yleensä tule erityisen hyvin toimeen, vaikka toisinaan yritänkin lämmitellä viileän etäisiä välejämme, mutta puikot ja koukut mulla on aina pysyneet suhteellisen hyvin käsissä. Siis sen jälkeen, kun ala-asteikäisenä heittelin ensimmäisiä patalappuviritelmiä kiukuspäissäni olohuoneen nurkkaan kunnes palaset loksahtelivat kohdalleen ja innostuin opettelemaan sukan neulomista ihan itsekseni. Kylpyhuoneeni kaipasi pientä mattoa ja tuumasin, että turhapa tuota on ostaa, kun sen voi virkata itse. Ihan oikea trikookude maksaa mansikoita, mutta onneksi vanhoista lakanoista on helppo repiä kudetta. Jälki ei toki ole yhtä siistiä, mutta aivan riittävän hyvää minulle. Mulla ei sattunut olemaan niin huonokuntoista lakanaa, että olisin raaskinut laittaa matoksi, mutta UFFilta löytyi 3,5 euron hintaan vanha pussilakana, josta syntyi seuraavaa:
Tein ensin pyöreän maton, mutta koska mua ei pätkääkään huvittanut ruveta pingottamaan sitä, jotta se olisi näyttänyt lattialla muultakin kuin epämääräiseltä kudekasalta, purin sen ja tein suorakulmaisen version. Eihän se nyt varsinaisesti erityisen kaunis ole, mutta kelpaa mulle varsin hyvin.
Eräs ihan oikeista puutteista asunnossani on ollut se, että täällä ei ole seinäkelloa. Joo, mulla on kännykkä ja tietokone, mutta olen silti kaivannut seinälleni ihan oikeaa viisarikelloa, josta katsoa aikaa. Piipahdin joulun alla Ideaparkissa Clairen kanssa ja ostin sillä reissulla kellokoneiston, kun tuumasin, että minähän en valmiiseen kelloon tyydy, vaan teen aikarautani itse. Alun perin tarkoitus oli käydä ostamassa kirpputorilta vanha vinyylilevy ja kiinnittää viisarit siihen, mutta kaivellessani eilen laatikoitani löysin aivan toisenlaiset ainekset ajannäyttäjään.
Kun nyt kerran ajasta puhutaan, niin jostakin laatikoihini päätyneen Aikasi on nyt -singlen kansipahvi sopi teemaan paremmin kuin hyvin. Vielä väreihin sopiva pahvirasia, kellokoneisto ja kaksipuoleista teippiä ja kello-ongelma on hoidettu.
Olen viettänyt viime päivinä niin paljon aikaa Pinterestissä ja Craftgawkerissa, että ideoita alkaa olla jo vähän liikaakin. Sovellan löytämiäni ohjeita niin paljon kuin mahdollista, koska haluan ostaa uutta tarviketta mahdollisimman vähän ja kierrättää jo olemassa olevia materiaaleja, ja paras aika tähän vaikuttaa olevan kello kymmenen jälkeen illalla. Siis silloin, kun alan vähitellen olla väsynyt, mutta kuitenkin liian innoissani lopettamaan askartelua. Yllä näkemänne esineet ovat kumpikin valmistuneet aamuyöllä. Ihminen on näköjään väsyneenä yllättävän luova.
keskiviikko 25. joulukuuta 2013
Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan
Kun maass' on hanki ja järvet jäässä
On hanget korkeat nietokset
vaan joulu, joulu on meillä
Lunta tulvillaan on raikas talvisää
Ei liinakkommekaan nyt enää talliin jää
Elää saa niin riemullisen hetken
se, ken tekee reippaan rekiretken
Orhi, parhaas koita!
Kylmä voisko nyt olla kellä
talven säästä kun tuoksahtaa
lämmin leuto ja henkäys hellä
Notta hyvää joulunjatkoa vaan joka ainoalle.
(Tietokoneeni oli aaton ja aatonaaton velipojan huollettavana, joten joulutoivotukset tulevat tyylikkäästi myöhässä. Kuten vissiin talvikin tänä(kin) vuonna.)
Sillä hangen hohteessa vain
joulurauhan tunnen rinnassain
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Joulukuun yhdestoista
Joulukuun. Yhdestoista. Marraskuu meni mulla varmaankin ihan ymmärrettävästi vähän nopeasti ohi, koska ero ja muutto, mutta että nyt ollaan jo joulukuussa, kohta puolivälissä?
Mä en ole tehnyt joulusiivousta, enkä aiokaan, koska ei huvita. Mä en ole syönyt yhtäkään joulutorttua tai leiponut pipareita, koska oon jouluaattoon asti tavallista tiukemmalla ruokavaliolla - ei niinkään laihtumisen, vaan yleisesti paremman voinnin takia. Olen ostanut ja antanut tasan yhden joululahjan, loput jäänevät tiukan budjetin takia hankkimatta. Joulukorttien lähettäminen tai vastaanottaminen ei kiinnosta pätkääkään. Unohdan availla joulukalenterin (joka mulla on vain, koska Aamulehti lähetti sellaisen mulle ilmaiseksi) luukkuja, koska en jaksa innostua. Mulle on ihan sama, vaikka Tampere olisi tänä vuonna perunut valoviikkonsa ja jättänyt joulutorin järjestämättä. En ole käynyt yksissäkään pikkujouluissa.
En mä koskaan ole joulua vihannut, mutta tänä vuonna ei yksinkertaisesti vaan jaksaisi. Loman tarpeessa mä olen jälleen kerran kipeästi, joten otan tulevat vapaat ihan mielelläni vastaan, mutta jotenkin ajatus joulukuusesta, lahjahössötyksestä ja aattoillan mässäilystä ei oikein nappaa. Voisin vaihtaa sen kaiken rauhalliseen iltaan opiskelija-asunnossani. Keskenäni. Kaurapuuroa mussuttaen. Ei joululauluja, ei vuoden tapahtumien kertaamista sukulaisille, ei isovanhempien kanssa vääntämistä kasvissyönnistäni ("kyllä sä nyt jouluna voit kinkkua ottaa"), ei sen päivittelyä, miten olin viime joulun ulkomailla eikä niitä saamarin joulutorttuja.
Vaan sellainenpa sattuu olemaan varsin itsekästä. Enhän mä nyt voi lähisukuani hylätä viettämään talven tärkeintä juhlaa jo toista vuotta peräkkäin ilman mua, enhän? Olen jo itsekseni päättänyt, että matkustan perheeni luokse aikaisintaan aatonaattona (illalla) ja lähden viimeistään joulupäivänä (aamupäivällä). Välipäivät pyhitän itselleni ja niille ystävilleni, jotka ovat tuolloin maisemissa. Ehkä onnistun tällä tavoin miellyttämään kaikkia osapuolia.
Julistan tämän blogin tästä hetkestä aattoaamuun asti jouluvapaaksi vyöhykkeeksi. Silloin saattaa sentään ilmaantua postaus otsikolla hyvää joulua. Ehkä.
Mä en ole tehnyt joulusiivousta, enkä aiokaan, koska ei huvita. Mä en ole syönyt yhtäkään joulutorttua tai leiponut pipareita, koska oon jouluaattoon asti tavallista tiukemmalla ruokavaliolla - ei niinkään laihtumisen, vaan yleisesti paremman voinnin takia. Olen ostanut ja antanut tasan yhden joululahjan, loput jäänevät tiukan budjetin takia hankkimatta. Joulukorttien lähettäminen tai vastaanottaminen ei kiinnosta pätkääkään. Unohdan availla joulukalenterin (joka mulla on vain, koska Aamulehti lähetti sellaisen mulle ilmaiseksi) luukkuja, koska en jaksa innostua. Mulle on ihan sama, vaikka Tampere olisi tänä vuonna perunut valoviikkonsa ja jättänyt joulutorin järjestämättä. En ole käynyt yksissäkään pikkujouluissa.
En mä koskaan ole joulua vihannut, mutta tänä vuonna ei yksinkertaisesti vaan jaksaisi. Loman tarpeessa mä olen jälleen kerran kipeästi, joten otan tulevat vapaat ihan mielelläni vastaan, mutta jotenkin ajatus joulukuusesta, lahjahössötyksestä ja aattoillan mässäilystä ei oikein nappaa. Voisin vaihtaa sen kaiken rauhalliseen iltaan opiskelija-asunnossani. Keskenäni. Kaurapuuroa mussuttaen. Ei joululauluja, ei vuoden tapahtumien kertaamista sukulaisille, ei isovanhempien kanssa vääntämistä kasvissyönnistäni ("kyllä sä nyt jouluna voit kinkkua ottaa"), ei sen päivittelyä, miten olin viime joulun ulkomailla eikä niitä saamarin joulutorttuja.
Vaan sellainenpa sattuu olemaan varsin itsekästä. Enhän mä nyt voi lähisukuani hylätä viettämään talven tärkeintä juhlaa jo toista vuotta peräkkäin ilman mua, enhän? Olen jo itsekseni päättänyt, että matkustan perheeni luokse aikaisintaan aatonaattona (illalla) ja lähden viimeistään joulupäivänä (aamupäivällä). Välipäivät pyhitän itselleni ja niille ystävilleni, jotka ovat tuolloin maisemissa. Ehkä onnistun tällä tavoin miellyttämään kaikkia osapuolia.
Julistan tämän blogin tästä hetkestä aattoaamuun asti jouluvapaaksi vyöhykkeeksi. Silloin saattaa sentään ilmaantua postaus otsikolla hyvää joulua. Ehkä.
tiistai 26. marraskuuta 2013
Syvällistä urapohdintaa
Mua on kai pidetty ala-asteelta lähtien ihmisenä, josta tulee jonkin sortin johtaja. Joulujuhlanäytelmissä mä sain usein jonkun muita ohjaavan ja määräävän hahmon roolin, kuten nyt vaikka opettajan. Toisella luokalla opettajan päätös tehdä minusta Lucia-kulkueen päähahmo närkästytti kovasti luokkani pieniä ja vaaleita tyttöjä, joiden mielestä he itse olisivat sopineet tehtävään paljon paremmin (ja olin muuten heidän kanssaan täysin samaa mieltä asiasta). Kolmannella luokalla ollessani pari vuotta vanhemmat pojat keksivät välitunnilla omasta mielestään hirveän hauskan jutun: kipittivät ennen mua pihalle, järjestäytyivät ulko-oven viereen suoraan riviin ja tervehtivät mua "rouva presidenttinä", kun pääsin itse ulos. En mä itse pitänyt itseäni erityisenä päällepäsmärinä, vaikka mulla vahvat mielipiteet olikin ja toin ne myös esille (näin jälkeenpäin ajatellen siinä missä muutkin), joten en oikein ymmärtänyt, mistä moinen vinoilu johtui ja koin sen vähän jopa kiusaamisena.
Niin se on kuitenkin vuosien varrella mennyt - kiusaamistarkoituksessa tai ei - että mut on herkästi haluttu johtamaan ryhmätyötä ja mun puoleen on käännytty, kun on haluttu tietoa jostakin, koska mä olen ollut se, joka "tietää kaiken". Lukiossa otin penkkarijärjestelyt puoliksi huomaamattani vastuulleni, eikä kukaan mukissut vastaan, vaikka muuten kuuluinkin pienen vuosiluokkamme pohjasakkaan. Osittain syynä oli toki luokkaamme koko lukion ajan vaivannut hälläväliä-asenne, mutta toisaalta porukka vaikutti olevan ihan mielissäänkin siitä, että näin vaivaa ja toimin viestinviejänä rehtorin ja opettajien suuntaan. Ja olinhan mä jo hoitanut sujuvasti abihupparien tilaamisenkin.
Kun mietin noita kaikkia kokemuksia, on oikeastaan aika ymmärrettävää, miksi mä opiskelen Johtamiskorkeakoulussa. Vahvan johtajan roolin ottaminen on tavalla tai toisella ollut mulle koko ajan luonteenomaista ja olen viihtynyt siinä. En siksi, että musta olisi erityisen hauskaa olla toisten "yläpuolella" tai pomottaa hirveästi, vaan siksi, että mä olen aidosti nauttinut siitä, kun olen voinut olla toisille iloksi, avuksi tai hyödyksi. Myönnän kyllä olevani kontrollifriikki: mulla on turvallinen ja itsevarma olo silloin, kun mulla on edes jonkinlainen haju siitä, mihin ollaan menossa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Perimmäinen syy siihen, että saatan ottaa vastuulleni vaikka kaveriporukan viikonloppureissun organisoinnin on kuitenkin se tunne, että toiset viihtyvät ja kokevat yhteisen ajanvieton helpoksi, kun joku muu on huolehtinut matkalipuista ja hotellivarauksista. Se on paras kiitos siitä ajasta ja vaivasta, jonka matkan eteen näen.
Johtaminen voi tuntua toisille luonteenomaiselta tehtävältä, mutta en mä silti usko siihen, että johtajaksi synnytään. Siihen opitaan koulutuksen, kokemuksen, yrityksen ja erehdyksen kautta - jos silloinkaan. Synnynnäistä on korkeintaan halu tulla johtajaksi. Olen saattanut puhua tästä aiemminkin, mutta musta on käsittämätöntä, miten moni vetää opinnoistani itsekseen sen johtopäätöksen, että mä kuvittelen siirtyväni suoraan yliopistosta johtajan tehtäviin ja ajattelen lukeneisuuden ja johtamisteorioiden tuntemuksen tekevän musta hyvän johtajan. Todellisuudessa mua karmii ajatuskin siitä, että mun pitäisi muka juuri valmistuneena maisterina yhtäkkiä johtaa toisten ihmisten työtä. Ei mulla ole hajuakaan siitä, miten se käytännössä tapahtuu. Siis oikealla tavalla, siten että toisilla on hyvä olla töissä.
Eräs luennoitsija totesi kerran, että johtajan asemassa törmää todennäköisesti ainakin joskus alaiseen, jonka huomaa olevan täysin väärällä alalla. Vieressäni istunut kurssitoverini hymähti mulle, että entäs jos se onkin se johtaja, jonka pitäisi vaihtaa alaa. Moniko alainen sanoo esimiehelleen, että et muuten sovi työhösi yhtään? Ei varmaan kovinkaan moni - ja sehän tässä onkin se ongelma. Mulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö mulla jossain vaiheessa uraani olisi mahdollisuutta olla johtavassa asemassa työpaikallani. Siitä taas päästään mun pahimpaan pelkooni: mitä, jos musta tulee huono johtaja? Mun kiinnostuksen kohteeni opinnoissa on nimenomaan henkilöstöjohtamiseen ja työhyvinvointiin liittyviä, joten ajatus siitä, että omalla työlläni pilaisin toisten mahdollisuuksia menestyä ja kehittyä on kerta kaikkiaan hirveä. Suorastaan ahdistava.
Ei Johtamiskorkeakoulu tee eikä tule tekemään musta johtajaa. Se tekee musta muodollisesti pätevän, eli antaa paperin, jolla voin edes jotenkin perustella työnantajille sitä, miksi juuri mua kannattaisi alkaa koulia ihan käytännössäkin hyväksi johtajaksi. Ei se kai muuta osoita, kuin kiinnostusta aihetta kohtaan - ja toki istumalihaksia, koska niillähän yliopistoon mennään ja niillä sieltä päästään pois. Sitä taas ei näe mistään papereista, onko ihminen sopiva johtamaan toisia vai ei. Ja kas, olemme vaikeiden hallintotieteellisten kysymysten äärellä: mikä se sellainen hyvä johtaja tarkkaan ottaen on? Siihen kun joku keksisi yleispätevän kaavan, niin mäkin saattaisin päästä testaamaan, uskaltaako sitä edes haaveilla ottavansa vastaan minkäänlaista vastuuta toisten työoloista.
Niin se on kuitenkin vuosien varrella mennyt - kiusaamistarkoituksessa tai ei - että mut on herkästi haluttu johtamaan ryhmätyötä ja mun puoleen on käännytty, kun on haluttu tietoa jostakin, koska mä olen ollut se, joka "tietää kaiken". Lukiossa otin penkkarijärjestelyt puoliksi huomaamattani vastuulleni, eikä kukaan mukissut vastaan, vaikka muuten kuuluinkin pienen vuosiluokkamme pohjasakkaan. Osittain syynä oli toki luokkaamme koko lukion ajan vaivannut hälläväliä-asenne, mutta toisaalta porukka vaikutti olevan ihan mielissäänkin siitä, että näin vaivaa ja toimin viestinviejänä rehtorin ja opettajien suuntaan. Ja olinhan mä jo hoitanut sujuvasti abihupparien tilaamisenkin.
Kun mietin noita kaikkia kokemuksia, on oikeastaan aika ymmärrettävää, miksi mä opiskelen Johtamiskorkeakoulussa. Vahvan johtajan roolin ottaminen on tavalla tai toisella ollut mulle koko ajan luonteenomaista ja olen viihtynyt siinä. En siksi, että musta olisi erityisen hauskaa olla toisten "yläpuolella" tai pomottaa hirveästi, vaan siksi, että mä olen aidosti nauttinut siitä, kun olen voinut olla toisille iloksi, avuksi tai hyödyksi. Myönnän kyllä olevani kontrollifriikki: mulla on turvallinen ja itsevarma olo silloin, kun mulla on edes jonkinlainen haju siitä, mihin ollaan menossa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Perimmäinen syy siihen, että saatan ottaa vastuulleni vaikka kaveriporukan viikonloppureissun organisoinnin on kuitenkin se tunne, että toiset viihtyvät ja kokevat yhteisen ajanvieton helpoksi, kun joku muu on huolehtinut matkalipuista ja hotellivarauksista. Se on paras kiitos siitä ajasta ja vaivasta, jonka matkan eteen näen.
Johtaminen voi tuntua toisille luonteenomaiselta tehtävältä, mutta en mä silti usko siihen, että johtajaksi synnytään. Siihen opitaan koulutuksen, kokemuksen, yrityksen ja erehdyksen kautta - jos silloinkaan. Synnynnäistä on korkeintaan halu tulla johtajaksi. Olen saattanut puhua tästä aiemminkin, mutta musta on käsittämätöntä, miten moni vetää opinnoistani itsekseen sen johtopäätöksen, että mä kuvittelen siirtyväni suoraan yliopistosta johtajan tehtäviin ja ajattelen lukeneisuuden ja johtamisteorioiden tuntemuksen tekevän musta hyvän johtajan. Todellisuudessa mua karmii ajatuskin siitä, että mun pitäisi muka juuri valmistuneena maisterina yhtäkkiä johtaa toisten ihmisten työtä. Ei mulla ole hajuakaan siitä, miten se käytännössä tapahtuu. Siis oikealla tavalla, siten että toisilla on hyvä olla töissä.
Eräs luennoitsija totesi kerran, että johtajan asemassa törmää todennäköisesti ainakin joskus alaiseen, jonka huomaa olevan täysin väärällä alalla. Vieressäni istunut kurssitoverini hymähti mulle, että entäs jos se onkin se johtaja, jonka pitäisi vaihtaa alaa. Moniko alainen sanoo esimiehelleen, että et muuten sovi työhösi yhtään? Ei varmaan kovinkaan moni - ja sehän tässä onkin se ongelma. Mulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö mulla jossain vaiheessa uraani olisi mahdollisuutta olla johtavassa asemassa työpaikallani. Siitä taas päästään mun pahimpaan pelkooni: mitä, jos musta tulee huono johtaja? Mun kiinnostuksen kohteeni opinnoissa on nimenomaan henkilöstöjohtamiseen ja työhyvinvointiin liittyviä, joten ajatus siitä, että omalla työlläni pilaisin toisten mahdollisuuksia menestyä ja kehittyä on kerta kaikkiaan hirveä. Suorastaan ahdistava.
Ei Johtamiskorkeakoulu tee eikä tule tekemään musta johtajaa. Se tekee musta muodollisesti pätevän, eli antaa paperin, jolla voin edes jotenkin perustella työnantajille sitä, miksi juuri mua kannattaisi alkaa koulia ihan käytännössäkin hyväksi johtajaksi. Ei se kai muuta osoita, kuin kiinnostusta aihetta kohtaan - ja toki istumalihaksia, koska niillähän yliopistoon mennään ja niillä sieltä päästään pois. Sitä taas ei näe mistään papereista, onko ihminen sopiva johtamaan toisia vai ei. Ja kas, olemme vaikeiden hallintotieteellisten kysymysten äärellä: mikä se sellainen hyvä johtaja tarkkaan ottaen on? Siihen kun joku keksisi yleispätevän kaavan, niin mäkin saattaisin päästä testaamaan, uskaltaako sitä edes haaveilla ottavansa vastaan minkäänlaista vastuuta toisten työoloista.
torstai 7. marraskuuta 2013
Kodin kynttilät
Musta ei ole oikeaksi lifestylebloggariksi monestakaan syystä, mutta yksi niistä on se, että mua ei ihan oikeasti kiinnosta sisustaminen niin paljon, että kodissani olisi mitään erityistä tyyliä ja esiteltävää. Jos mulla olisi rajattomasti rahaa ja oma asunto, johon saisin tehdä vapaasti muutostöitä, niin toki tilanne olisi aivan toinen, mutta opiskelijabudjetilla mä en ihan oikeasti jaksa välittää, sointuuko isovanhemmilta saadun ikivanhan räsymaton värimaailma täydellisesti yhteen sohvatyynyjen ja ikkunaverhojen kanssa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kelpuuttaisin kämppääni ihan mitä tahansa, mutta kun esimerkiksi saan lapsuudenkodistani vanhan Itä-Saksassa valmistetun (kuluneen) sohvan ilmaiseksi, mulla ei ole mitään tarvetta lähteä Ikeaan hakemaan uutta, kallista kalustetta.
Silti pari päivää takaperin uusi asuntoni näytti juuri siltä, mitä se olikin: avoliitostaan pikavauhtia lähtenyt opiskelijatyttö oli sullonut puoli omaisuuttaan muutamiin urheiluvälinekasseihin ja pahvilaatikoihin ja vietti suunnilleen kaiken aikansa patjan päällä, koska asunnossa ei ollut yhtäkään istuinta. Olo oli jokseenkin koditon, vaikka tiesinkin, että lattiamajoitusvaihe kestää vain tämän viikon. Tässä kohtaa jopa minä aloin kaivata jotakin sisustuksen tapaista hämärään, viileään ja tyhjyyttään kaikuvaan yksiööni. (Tähän väliin päivän pohdiskelunaihe: onko asunto liian suuri opiskelijalle, jos siellä kaikuu?) Pienellä budjetilla päätin sitten tuoda kämppääni asumisen tunnelmaa kynttilöiden avulla.
Sisustusta tyhjyyteen, valoa pimeyteen, lämpöä kylmyyteen. Ja tikusta asiaa, koska tadaa: loihdin juuri parin kuvan ja vajaan parinkymmenen rivin "sisustuspostauksen" aiheesta "ostin muutaman kynttilän". Kaavahan on helppo: otsikoksi aiheeseen sopiva mietelause, biisin nimi tai ote lyriikoista, pari tuiki tavallista tunnelmakuvaa, selitys siitä, miten kotiin piti saada jotain uutta ja vielä vähän hehkutusta, kuinka nyt on niin kodikas tunnelma. Ehkä musta vois sittenkin tulla lifestylebloggari.
Silti pari päivää takaperin uusi asuntoni näytti juuri siltä, mitä se olikin: avoliitostaan pikavauhtia lähtenyt opiskelijatyttö oli sullonut puoli omaisuuttaan muutamiin urheiluvälinekasseihin ja pahvilaatikoihin ja vietti suunnilleen kaiken aikansa patjan päällä, koska asunnossa ei ollut yhtäkään istuinta. Olo oli jokseenkin koditon, vaikka tiesinkin, että lattiamajoitusvaihe kestää vain tämän viikon. Tässä kohtaa jopa minä aloin kaivata jotakin sisustuksen tapaista hämärään, viileään ja tyhjyyttään kaikuvaan yksiööni. (Tähän väliin päivän pohdiskelunaihe: onko asunto liian suuri opiskelijalle, jos siellä kaikuu?) Pienellä budjetilla päätin sitten tuoda kämppääni asumisen tunnelmaa kynttilöiden avulla.
Sisustusta tyhjyyteen, valoa pimeyteen, lämpöä kylmyyteen. Ja tikusta asiaa, koska tadaa: loihdin juuri parin kuvan ja vajaan parinkymmenen rivin "sisustuspostauksen" aiheesta "ostin muutaman kynttilän". Kaavahan on helppo: otsikoksi aiheeseen sopiva mietelause, biisin nimi tai ote lyriikoista, pari tuiki tavallista tunnelmakuvaa, selitys siitä, miten kotiin piti saada jotain uutta ja vielä vähän hehkutusta, kuinka nyt on niin kodikas tunnelma. Ehkä musta vois sittenkin tulla lifestylebloggari.
tiistai 5. marraskuuta 2013
Lattiamajoituksessa
Ei niin, että parisuhdeasiani pahemmin blogiini kuuluisivat, mutta koska elämänmuutokset vaikuttavat myös blogin sisältöön, lienee parasta avata täälläkin vähän, missä mennään. Nyyhkytarinoita metsästävät voivat aivan rauhassa vaihtaa sivustoa, koska mitään suurta draamaa ei nykytilanteen taustalla ole.
Kaikessa koruttomuudessaan tilanne on se, että minä ja avopuolisoni päätimme jatkaa elämäämme eri osoitteissa. Minä sain pikavauhtia uuden asunnon, johon muutin eilen illalla välttämättömien tavaroideni kanssa. Siihen asti, kun saan tänne sängyn ja muita kalusteita, nukun lattialla patjan päällä - siitä siis otsikko.
Kissojen ystäville painotan, että tunnen suunnatonta syyllisyyttä ja ikävää, enkä olisi pentujamme aiemmin syksyllä hankkinut, jos olisin tulevista tapahtumista tiennyt. Tuntuu, kuin olisi omat lapsensa hylännyt, vaikka tiedän, että niillä on hyvä ja turvallinen paikka vanhassa kodissani. Toki mä olisin ne mukaanikin ottanut, koska vuokranantajani sen sallii, mutta valitsin mieluummin kissoille vähemmän stressaavaksi tietämäni ratkaisun. Yhteishuoltajuus säilyy ja mä saatan saada kissat toisinaan luokseni hoitoon ja pääsen niitä kyllä muutenkin näkemään, koska eipä tässä kukaan ole siltoja polttelemassa.
Vaikka mielentilani ei ole tällä hetkellä kehuttava, suunta on kuitenkin eteenpäin ja maailmanlopusta tässä tuskin on kyse. [Tähän liuta kliseitä elämän jatkumisesta ja uuden alusta.]
torstai 24. lokakuuta 2013
Tilannetiedote
Tilastotiede. Matemaattisesti ei-niin-kovin-älykkään yhteiskuntatieteilijän pakkopullakurssi ja vihollinen numero yksi. Toistaiseksi ollaan vielä hengissä, huomisen taatusti tuskanhien ja epätoivon kyyneleiden sävyttämän tenttitilaisuuden jälkeen en olisi elonmerkeistäni enää ihan niin varma. Varsinkin, kun viimeistään tenttiin mennessä on palautettava aiheeseen liittyvä harjoitustyö, joka on edelleen pahasti kesken.
Edessä on siis pitkä yö (ja aikainen herätys, koska Aapo pitää viedä aamulla eläinlääkäritädin tarkastettavaksi). Ansiokseni lasken sentään sen, että olen tehnyt tutkimuksentynkääni varsin huolellisesti ja tutustunut aiheeseen ihan käytännössäkin. Teen, nähkääs, pilipalitutkielmani aiheesta punaviinien litrahinnat. Ja tilastoyksikköä (=viini) vähän kuluu tässä numeroita pyöritellessä ja kirosanoja ladellessa.
Edessä on siis pitkä yö (ja aikainen herätys, koska Aapo pitää viedä aamulla eläinlääkäritädin tarkastettavaksi). Ansiokseni lasken sentään sen, että olen tehnyt tutkimuksentynkääni varsin huolellisesti ja tutustunut aiheeseen ihan käytännössäkin. Teen, nähkääs, pilipalitutkielmani aiheesta punaviinien litrahinnat. Ja tilastoyksikköä (=viini) vähän kuluu tässä numeroita pyöritellessä ja kirosanoja ladellessa.
torstai 17. lokakuuta 2013
Mitä kuuluu kissoille?
Aapo ja Luna on asuneet meillä nyt hieman yli kolme viikkoa ja asettuneet taloksi oikein hyvin. Viimeisetkin ujostelun rippeet ovat kaikonneet ja viime päivinä pentujen sylikissapuolikin on alkanut tulla jo esiin. Ulkoilu vähän vielä jännittää, mutta siihen totutellaan vähän kerrallaan. Ruoka maistuu ja energiaa on edelleen runsaasti.
Nimi: Luna
Yleisimmät lempinimet: Lupu, Lupsu, Bimbo, Tiikeri
Lempipuuha: kiipeäminen
Lempipaikka: raapimapuun korkein torni
Lunasta ei saa hyvällä tahdollakaan älykästä kissaa. Se on söpö, leikkisä, utelias ja kiltti, mutta ei erityisen fiksu. Heiluta narunpätkää sen silmien edessä edestakaisin - tasaista vauhtia, suuntaa vaihtamatta - niin Luna heiluttaa ensin päätään samaan tahtiin narun kanssa. Sitten se hukkaa narun ja jää tuijottamaan siihen, missä se ihan varmasti oli vielä sekunti sitten. Avaa keittiön tuuletusikkuna - hetken päästä Luna kiipeää hyttysverkkoa pitkin ylös. Anna Lunalle makupala; se leikkii sillä, tassuttaa ja nuuskii sitä, kunnes Aapo saa oman naminsa syötyä, käy hotkaisemassa Lunankin namin ja jättää siskonsa ihmettelemään, mihin ihmeeseen se lelu oikein katosi. Tyhmä, mutta niin rakas. Sellainen Luna on.
Nimi: Aapo
Lempinimet: Aapeli, Ääpö, Leijona, Jellona
Lempipuuha: syöminen
Lempipaikka: puolisoni työtuoli
Jos Luna onkin hieman vähä-älyinen, niin Aapo on sitten sisarusparin aivot. Se, joka tajuaa, että keittiössä on ainakin periaatteessa aina mahdollisuus saada ruokaa, kun sinne kävelee joku; se, joka alkaa (valitettavasti) vähitellen ymmärtää, mitä ulko-ovi tekee ja milloin siitä on mahdollisuus livahtaa ulos. Aapo on myös selvästi varsin musikaalinen kissa. Aina, kun joku istuu keittiössä syömässä, se tulee viereen esittämään omaa tuotantoaan, yleensä Nälkäkuoleman partaalla -aariaa oopperasta Kissanpennun kärsimys. Toistaiseksi sen uskottavuutta - ja herkkupalojen määrää - kuitenkin syö ylidramaattisuus ja se, että yleisö tietää, milloin Aapo on viimeksi ruokittu. Aapo on meidän rakas pieni ahmatti.
Nimi: Luna
Yleisimmät lempinimet: Lupu, Lupsu, Bimbo, Tiikeri
Lempipuuha: kiipeäminen
Lempipaikka: raapimapuun korkein torni
Lunasta ei saa hyvällä tahdollakaan älykästä kissaa. Se on söpö, leikkisä, utelias ja kiltti, mutta ei erityisen fiksu. Heiluta narunpätkää sen silmien edessä edestakaisin - tasaista vauhtia, suuntaa vaihtamatta - niin Luna heiluttaa ensin päätään samaan tahtiin narun kanssa. Sitten se hukkaa narun ja jää tuijottamaan siihen, missä se ihan varmasti oli vielä sekunti sitten. Avaa keittiön tuuletusikkuna - hetken päästä Luna kiipeää hyttysverkkoa pitkin ylös. Anna Lunalle makupala; se leikkii sillä, tassuttaa ja nuuskii sitä, kunnes Aapo saa oman naminsa syötyä, käy hotkaisemassa Lunankin namin ja jättää siskonsa ihmettelemään, mihin ihmeeseen se lelu oikein katosi. Tyhmä, mutta niin rakas. Sellainen Luna on.
Nimi: Aapo
Lempinimet: Aapeli, Ääpö, Leijona, Jellona
Lempipuuha: syöminen
Lempipaikka: puolisoni työtuoli
Jos Luna onkin hieman vähä-älyinen, niin Aapo on sitten sisarusparin aivot. Se, joka tajuaa, että keittiössä on ainakin periaatteessa aina mahdollisuus saada ruokaa, kun sinne kävelee joku; se, joka alkaa (valitettavasti) vähitellen ymmärtää, mitä ulko-ovi tekee ja milloin siitä on mahdollisuus livahtaa ulos. Aapo on myös selvästi varsin musikaalinen kissa. Aina, kun joku istuu keittiössä syömässä, se tulee viereen esittämään omaa tuotantoaan, yleensä Nälkäkuoleman partaalla -aariaa oopperasta Kissanpennun kärsimys. Toistaiseksi sen uskottavuutta - ja herkkupalojen määrää - kuitenkin syö ylidramaattisuus ja se, että yleisö tietää, milloin Aapo on viimeksi ruokittu. Aapo on meidän rakas pieni ahmatti.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)